Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Vaikutelmia satavuotiaasta Suomesta (Karjalainen)

Tämä julkaistiin viime kuun puolella Karjalaisen kolumnisarjassani...

Kolmeen vuoteen ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla saa hämmästymään monesta niin hyvästä kuin huonostakin asiasta. Vahtimattomat narikat, joihin voi huoletta jättää päällysvaatteensa. Maitohorsman ja mustikkakankaan, lehmänlannan ja nokkosen tuoksu aamukasteessa. Kaiken kaikkiaan hämmästyttävä hiljaisuus. Kävelen pikkukaupungin halki ilman, että vastaan tulee ketään. Uimahallissa saan valita seitsemästä tyhjästä radasta. Ruuhkattomia teitä jopa pääkaupunkiseudulla. Niin hyvä infrastruktuuri niin vähille ihmisille, mutta silti monen mielestä Suomi on hätätilassa. 

Ikävää on, että satavuotias Suomi näyttää käpertyvän yhä enemmän itseensä. Huoltoaseman hyllyssä on lähinnä lauluja korsuista tai levyjä, joiden kannessa on Suomenlippu. Keskiaikapäivien turnajaisnäytös Sibeliuksen Finlandian tahdissa menee tahattoman komiikan puolelle. Onko satavuotias Suomi vajonnut keskiaikaan vai samaistetaanko autonomian aika siihen? Radiosta kuulen kehotuksen pukeutua sinivalkoisiin ja mennä kansallispuistoon kuuntelemaan isänmaallista musiikkia. Luulen sitä ensin vitsiksi, mutta äitini kertoo, että kyse on ihan oikeasta mainoksesta. Mutta mistä lähtien sinivalkoisiin pukeutuminen on ollut kansanperinnettä?

Muualtakin länsimaista kuuluu kummia: amerikkalaisystävältä kuulen presidentti Trumpin perustamasta yksityisestä televisiokanavasta, jonka uutiset ovat täynnä presidentin tekemisiä positiivisessa valossa esitettynä. Vastasin sen kuulostavan ihan Mosambikin valtiolliselta kanavalta edellisen presidentin aikana tai jopa kapitalistiversiolta Pohjois-Koreasta.

Kun keskikohta syöksyy kohti äärioikeaa, nimitetään minun kaltaisiani kirjoittajia kukkahattutädeiksi tai toiseksi ääripääksi (eräs lukija tosin piti kirjoituksiani konservatiivisina). Niitä puolestaan kutsutaan tolkun ihmisiksi, jotka vaativat nykyajan anne frankkien ilmiantamista ja heidän auttamisensa tekemistä laittomaksi.

Ministeri Petteri Orpo puolustaa vaimoaan painottamalla, ettei tämä ole auttanut yhtäkään suojelun tarpeen perusteella turvapaikkaa hakevaa. Senkin huomaan, että monet onneksi ovat. Ystävät, jotka vielä vuosikymmen sitten asuivat itsekin pienissä hellahuoneissa, jakavat nyt asuntojaan vainoja pakeneville. Tällaisia asioita kysytään Ilmestyskirjan mukaan viimeisellä tuomiolla, ei kenenkään sitoutumista länsimaisen kulttuuriin tai yksinomaisesti heteroavioliiton pyhyyteen. 

Juna Helsingistä Ouluun torstai-iltana 31.8. muistutti siitä, ettei vauraankaan maan infrastruktuuri ole haavoittumaton edes arkipäiväisten luonnonvoimien edessä. Törmäys hirviemoon ja vasaan rikkoi veturin hallintalaitteet ja pysäytti pääradan liikenteen useiksi tunneiksi. Veturin etumus oli aivan veressä ja niin myös ensimmäisten vaunujen kyljet. Perillä sateisessa Kokkolassa taksi sujahti nenäni edestä. VR:n mukaan matkat viivästyivät noin kaksi tuntia, mutta muun muassa oma saapumiseni viivästyi jopa viitisen tuntia. Aamulla tiedotusvälineet näyttivät nielleen VR:n syötin. Junan sadat matkustajat tiesivät sen kuitenkin petolliseksi. Niin myös hiljaisessa Suomessa tietoa vääristellään taloudellisten etujen nimissä.

Kulttuuriantropologi Janne Rantala väitteli 9.9. Itä-Suomen yliopistossa.



torstai 31. elokuuta 2017

Länsimaiset arvot (Karjalainen)


Julkaistu Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...

Ihmettelin taannoin puhetta länsimaisista arvoista. Kolmannesta maailmasta katsottuna nämä eivät nimittäin vaikuta erityisen hohdokkailta.

Näitä arvoja oli Petteri Orpo kesäkuussa puolustavinaan tehdessään hajurakoa Jussi Halla-ahon johtoon siirtyneisiin perussuomalaisiin. Kuitenkin myös Halla-aho, Anders Breivik ja muut Islamin vastaiset jihadistit julistavat yhtä lailla olevansa länsimaisuuden asialla kuin tämä Orpo.

Arvopuhe on melkein aina tyhjää ja epämääräistä. Silloin ollaan jo hyvin lähellä kulttuurista rasismia ja syvää tietämättömyyttä, jos suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen kaltaisia ihanteita yhdistetään yhteen ainoaan kulttuuripiiriin.

Eivätkö ne olleet nimenomaan länsimaita, jotka käynnistivät Atlantin ylittävän orjakaupan, jossa miljoonia afrikkalaisia metsästettiin kuin riistaeläimiä ja vietiin toisiinsa kahlehdittuna Amerikkoihin? Laivat lastattiin ihmisillä kuin sardiinipurkeiksi ja arviolta jopa kolmannes kuoli nälkään, janoon, tauteihin ja raiskauksiin jo matkalla. Liiketoiminta oli kuitenkin niin kannattavaa, että se sieti moisen hävikin.

Ei tarvitse mennä orjanmetsästysaikaan saakka havaitakseen länsimaisten arvojen onttouden. Riittää kun katsoo eurooppalaisten diktatuurien vielä hiljattain kaikkialla maailmassa aiheuttamia kansanmurhia ja sotia. Myös siirtomaista kynsin ja hampain kiinni pitänyt Portugali ja apartheidilla hallittu Etelä-Afrikka olivat mielestään länsimaisen sivistyksen etuvartioita ja niin oli myös Francon Espanja. Laillistetussa rotuerottelussa musta nainen tai mies saattoi päästä hengestään, jos istui väärälle penkille. Yhdysvalloissa mustan miehen ampumiseen saattaa yhä riittää jo huppariin pukeutuminen.

Riittää kun katsoo nykyiselle Välimerelle, johon kaiken aikaa hukkuu pakolaisia ja Euroopan Unionin syvälle Pohjois- ja Länsi-Afrikkaan asti ulottuvaan militaristiseen rajavalvontaan. Riittää, kun katsoo mitä tapahtuu Helsinki-Vantaan lentoasemalla, josta jatkuvasti lähetetään ihmisiä kuolemaan muka turvallisiin maihin.

Guantanamon sotilaskohdassa ja muissa ympäri maailmaa pystytetyissä vankiloissa kidutetaan ja nöyryytetään yhä yksinomaan ei-länsimaalaisia ”vihollistaistelijoita”. Heistä monet eivät ole eläessään tehneet rikosta.

Ei kiitos Orpo ja muut länsimaisten arvojen ja ”sivilisaation” puolustajat. Yhtä paljon kuin jokin hyvä asia, länsimaita yhdistävät voitontavoittelu ja riisto keinoja kaihtamatta. Ihmisarvon kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus ovat puolestaan yleisinhimillisiä arvoja, joiden noudattamisessa länsimaat ja satavuotias Suomi eivät pärjää edelleenkään erityisen hyvin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja viimeisiä päiviä Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelijana, janne.juhana@gmail.com .

tiistai 22. elokuuta 2017

Ohjaamisesta (Karjalainen)


Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".
Yhteiskuntatieteiden ehkäpä keskeisin käsite on rakenteen tai sosiaalisen rakenteen käsite. Rakenteen uskottiin aikoinaan määrittävän yksilöiden toimintaa niin pitkälle, että vapaata tahtoa pidettiin vain illuusiona, joka johtuu tiedon puutteesta. Tämän käsityksen mukaan yksilöt kuvitellessaan tekevänsä valintoja eivät vain tiedä niitä lainalaisuuksia, jotka heidän valintojaan tosiasiallisesti ohjaavat. Näin ajateltiin varsinkin 1900-luvun alussa jolloin ihmistieteiden laajalti uskottiin tulevat tieteellisemmiksi, jos niiden malli otetaan luonnontieteistä, kuten newtonilaisesta fysiikasta.

Nykyiselle ihmiskäsitykselle sopii paremminkin ajatus, että rakenne pikemminkin ohjaa kuin määrittää ja sitäpaitsi ohjaamistakin on kovin monentyyppistä. On esimerkiksi eri asia ohjata autoa kuin hevosta tai näytelmää. Hevosenkin ohjaamiseen vaikuttaa paitsi ratsastaja myös tämän käyttämät välineet, kuten ohjakset, satula, jalustimet, kannukset tai piiska, mutta myös hevosen koulutus, askellaji ja sen oppima ratsastustapa, joita on useita.

Lännenratsastuksen, brittiläisen kouluratsastuksen ja laukkaamisen lisäksi esimerkiksi mongoliarmeijoilla oli varmaankin oma ratsastustapansa.

Mahdolliset häiriötekijät ja ympäristö vaikuttavat varmasti ohjaukseen. Omakin vähäinen kokemukseni hevosista on opettanut, että varsinkin tottumattoman ratsastajan käsissä hevonen voi pillastua esimerkiksi liikenteen, kiimassa olevan tamman, petoeläinten tai käynnissä olevan taistelun vuoksi.

Ravirata, vuoristo- tai metsäreitti, preeria tai Little Big Hornin taistelu 1876. Ne olivat kaikki erilaisia ympäristöjä niin hevoselle kuin ratsastajalle.

Lajitoverien läsnäolokin vaikuttaa. Platonin mukaan huonostakin hevosesta olla hyötyä, jos se on kytketty samaan valjakkoon hyvän hevosen kanssa, ainakin mikäli ohjaaja on hyvä. Hevosen ohjaaminen on vaikkapa auton ohjaamista vähemmän mekaanista toimintaa. Sama voi päteä myös väitöskirjan ohjaamiseen, sillä ihmisten ohjaaminen on vielä ratsastamistakin monimutkaisempaa.

Kaikille ohjaamisen muodoille on yhteistä jonkinlainen vaikuttaminen. Se voi olla tehokasta tai tehotonta, autoritääristä tai demokraattista, kieroa tai läpinäkyvää ja hyvää tai huonoa.

Yhteiskunnallista toimintaa ohjaavat niin taiteen, politiikan kuin uskonnon kentät ja niihin vaikuttavat niin muistot kuin tulevaisuuden visiot. Vaikka enimmäkseen näyttää siltä, että rikkaat ja vallanpitäjät määräävät, voivat alistetutkin ryhmät tietyissä tilanteissa vaikuttaa merkittävästi. Esimerkiksi rotuerottelun vastaisessa kamppailussa Sharpevillen koululaiset ohjasivat lopulta historian kulkua kenties enemmän kuin heitä vuonna 1960 selkään ampunut buuripoliisien armeija.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija, joka väittelee 9.9. julkisesta muistista ja rakenteesta, janne.juhana@gmail.com

torstai 17. elokuuta 2017

Väitöspainajainen (Karjalainen)


Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Väitöskirjan editointiunet, joissa muotoilen yksittäisiä virkkeitä tai kokonaisia kappaleita ja joista joskus jopa muistan hyödyllisiä yksityiskohtia aamuisin, ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, mutta tänään näin unta itse tilaisuudesta, jossa stressiunelle tyypillisesti mokasin.

Asuin muka Joensuussa, vaikka oikeassa elämässä vakituisesta asumisesta on jo vuosikausia, mutta olin kyllä unessakin ollut pitkään poissa, kaipa juuri täällä Mosambikissa. Vaimoni oli minulle kertomatta vuokrannut suuren osan suuresta asunnostamme ryhmälle nuoria opiskelijoita, jotka kirjoineen lojuivat opinhaluisen näköisinä patjoilla, joita oli levitelty ympäriinsä lattioille. Uusien vuokralaisten vuoksi omat vaatteeni olivat sekaisin siellä täällä enkä löytänyt mistään mustaa pukuani, jollainen väitöstilaisuudessa kuuluu olla.

Nappasin kiireessä mukaan vaatesäkin, jossa puvunkin kuuluisi olla ja saavuin väitöspaikalle viime tipassa harmaa pikkutakki päälläni. Siksi menin takahuoneeseen penkomaan säkkiä, kun vastaväittäjä jo aloitti esitelmänsä, jostain syystä ennen minua. Olin juuri löytämäisilläni puvun, kun vastaväittäjä jo lopetti ja yleisö kokonaisuudessaan lähti tauolle.

Kun pidin oman Lectio Precursoria -esitelmäni, en muistanut siitä jälkeen päin mitään enkä toki ollut valmistautunut esitelmään millään tavoin. En luonnollisesti kyennyt huomioimaan myöskään vastaväittäjän huomautuksia, joihin unessa piti vastata jo ensimmäisessä puheenvuorossani, koska en ollut niitä lainkaan kuunnellut keskittyessäni säkin penkomiseen. Tästäkin huolimatta vastaväittäjäni, kaipa hyvää hyvyyttään, suositteli väitöskirjan hyväksymistä.

Myöhemmin humanistisen tiedekunnan kahvilassa sankka pohjahävetys mieleni taustakerroksissa vaanien istuessani ilmestyi väitöskirjaohjaajani paikalle ja sanoi puolihuolimattomasti, kuin kyse olisi jostain mitättömästä pikkuasiasta, että tiedekunta muuten päätti olla hyväksymättä väitöstäni, koska olin väitöstilaisuudessa ollut niin poissaoleva. Mielessäni käväisi, että onpa kai oikeastikin mahdollista hutiloida vuosien työ yhdessä päivässä. Uni ei kuitenkaan herätessäni tuntunut millään muotoa enneunelta. Silti olin väsynyt koko aamupäivän.

Toisena yönä näin unta hiirestä, joka liukasteli kynsillään lattialla. Oikeasti hiiri oli onnistunut pakenemaan tappoyrityksiämme jo yli viikon, vaikka yhden hiiren liiskasinkin harjan varrella kolmevuotiaan tyttäreni hurratessa vieressä. Aamulla herättyäni löysin toisen hiiren keittiön lattialta ja mietin, että liekö hiiri pitänyt oikeastikin ääntä ennen kuolemaansa myrkkymme vaikutuksesta.Olipa miten oli, ainakaan Maputossa ei kannattaisi asua katutasossa ilman kissaa, jos haluaa välttää unia jyrsijöistä.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee 9.9. rakenteesta, julkisesta muistista ja vastakulttuurista, janne.juhana@gmail.com .

perjantai 19. toukokuuta 2017

Homoelokuvaa Maputossa (Karjalainen)



Pride-viikon kunniaksi tänään julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnini...

Afrikka tunnetaan jyrkästä homofobiastaan, mutta ainakin Mosambik on toista maata kuin homovainoistaan tunnettu Uganda tai Kenia. Se on myös selvästi suvaitsevampi kuin kylläkin saman sukupuoliset avioliitot ensimmäisenä maailmassa laillistanut Etelä-Afrikka, jota sateenkaariyhteisön vastainen väkivalta kuitenkin vaivaa. Silti trans- ja homofobian vastaisesta aktivismista kertova elokuva ”Queen of Irland” tulee täälläkin tarpeeseen, sillä ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen elokuvasali Maputossa on tupaten täynnä.

Salin parhaalta paikalta ihailen saliin saapuvia hienoja korkokenkänaisia kuten tavallisestikin, kuin myös käsikädessä saapuvia pystytukkaisia nuoria miehiä ja monin eri tavoin pukeutuneita naisia, jotka laventavat maan sukupuolirooleja.

Conor Houganin ohjaama elokuva kertoo Drag Queen -artistista ja homoaktivistista, Pantista, oikealta nimeltään Rory O'Neill. Se kertoo myös Irlannin ihmeellisestä lähihistoriasta, jossa yksi Euroopan umpikonservatiisimmista kolkista muuttui Pantin ja muiden aktivistien ansiosta muutamassa vuosikymmenessä maaksi, jossa tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin perustuslakia muuttavassa kansanäänestyksessä.

Irlannissa homoseksuaalisuus laillistettiin vasta vuonna 1994 ja sen jälkeenkin seksuaalivähemmistöjen vastainen väkivalta jatkui pitkään. Kansanäänestyksen 2015 jälkeen väkivalta ja homofobinen propaganda loppuivat kuin seinään.

Elokuvassa Panti päätyy homoklubien viihdyttäjästä korkokenkineen, pikkutuhmine vitseineen ja peruukkeineen suurten teatterien lavoille ja television keskusteluohjelmiin. Hän ottaa tavoitteekseen muuttaa heterojen asenteita myös arkipersoonanaan ovelta ovella käynnein. Kansanäänestyksen myötä marginalisoidusta pikkukylän pojasta tulee juhlittu kansallissankari, jota poliitikot tasavallan presidenttiä myöten ylistävät ja jonka kanssa he mielellään asettuvat valokuvattavaksi. Elokuva loppuu onnellisesti kansanjuhlaan, jossa olisin totisesti itsekin halunnut olla mukana.

Maputolaisyleisön taputtaessa seisaaltaan, saapuu elokuvan päähenkilö farkkuihin sonnustautuneena lavalle tulkin ja juontajan kera. Malttamattomat palaavat takaisin paikoilleen.

Yleisö ei väsy esittämään kysymyksiä. O'Neilliltä halutaan avaimet nopeaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Hän kertoo, että kaapista tuleminen on paras tapa poistaa ennakkoluuloja, koska maasta riippumatta noin kuusi prosenttia väestöstä tuntee vetoa omaan sukupuoleensa. Kansanäänestyksen järjestämistä Irlannin tapaan hän ei muille maille suosittelisi, sillä ei-äänten voitto voisi viivyttää tasavertaisen avioliittolain toteutumista kymmeniä vuosia.

Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Mustaa pelleä persuuksille (Karjalainen)

Kolumnini tänään sarjassa "Kirjeitä Mosambikista" sanomalehti Karjalaisessa:

Joensuusta Maputoon elokuvan rakastajat löytävät enää harvoin mitään kiinnostavaa elokuvateatterien viikottaisesta tarjonnasta. Puutteen korjaamiseksi pidetään onneksi yhä enemmän elokuvafestivaaleja.

Eurooppalaisen elokuvan festivaalin elokuvista Maputossa pidin tänä vuonna erityisesti Roschdy Zemin ohjaamasta elämänkertadraamasta ”Chocolat”. Se kertoo mustasta huippusuositusta klovnista Ranskassa 1800-luvun ja 1900-lukujen vaihteessa. Afrokuubalainen entinen orja päätyy yhdessä Foottit-kumppaninsa kanssa Pariisin yläluokan suosimaan sirkukseen nimeltä Nouveau Cirque ja parivaljakosta tulee sen suosituin ohjelmanumero.

Ansaitsemistaan huippupalkkioista huolimatta Chocolatin elämä ei muodostu helpoksi. Rasismi, mustasukkaiset entiset rakastajattaret, taiteilijaelämä ja pelivelkoja karhuavat gangsterit nujertavat artistia, jonka tosielämän esikuvan kuolemasta tuberkuloosiin tulee tänä vuonna täyteen sata vuotta.

Sirkuksessa Chocolat päätyy pönkittämään vuosisadan vaihteessa yhä suosituimmiksi käyviä rotustereotypioita, jollaisia suomalaiset vielä hiljattain kohtasivat muun muassa lakupekkapatukoissa. Hän esittää yksinkertaista ja hyväntahtoista pellehahmoa, jota valkoinen klovni ajaa takaa ja potkii persuksiin. Tällaiset järjestelmällisesti toistetut kuvastot olivat osa länsimaista populäärikulttuuria siirtomaajärjestelmän aikana ja pönkittivät osaltaan afrikkalaisten sortoa.

Paperittomana Chocolat päätyy vankilaan, jossa rasistiset poliisit kiduttavat häntä yrittäen muka harjata valkoiseksi. Sellikaverina on haitilainen toisinajattelija, joka saa Chocolatin kyseenalaistamaan viihdyttäjän rooliaan. Mies päättää siirtyä vakavamman teatterin puolelle. Roolisuoritus Othellona onkin vakuuttava, mutta rasistinen yhteiskunta ei salli mustan luonnenäyttelijän menestystä. Hän kuolee kaikkien paitsi uskollisen valkoisen vaimonsa unohtamana maalaissirkuksen vaunuun.

Olimme vaimoni kanssa kiihtyneitä, kuten hyvän elokuvan jälkeen tuleekin olla. Mietimme kuinka osuvasti elokuva kertoi maailmasta, joka johti omaan aikakauteemme. Eurooppalaisella passilla pääsee melkein minne vaan, mutta jopa sotaa ja vainoa pakenevan afrikkalaisen edessä ovet pysyvät yhä kiinni. Vaikka ei hukkuisikaan Välimereen niin perillä saattaa silti odottaa silti sorto työmarkkinoilla, rasistinen huutelu ja väkivalta, kuten vuosisadan vaihteen Pariisissa.   

Vaikka monet pienemmätkin Euroopan maat olivat festivaalilla mukana, oli Suomi jälleen päättänyt jäädä pois, luultavasti kehitysapuleikkausten vuoksi. Harmi sinänsä, sillä esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havrea olisi kehdannut esitellä.

Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja ja väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .

tiistai 16. toukokuuta 2017

Harkiten teloitusjuhlarahasta (Karjalainen)

Tämän lähetin aikoinaan tuoreeltaan sanomalehti Karjalaiseen ja se julkaistiin viime viikolla kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Itsenäisyyden juhlavuoden juhlarahasarjan aloituskolikosta noussut somekohu hämmensi Mosambikista käsin seurattuna, jonka omakin sisällissota on tabu. Suomen kansa, joka vasta eilen, iskulauseella ”Je suis Charlie”, lähes yhteen ääneen puolusti oikeutta pilkata vaikka muslimien Jumalaa sananvapauden nimissä, yhtyi nyt vailla soraäänen häivää vaatimaan taideteoksen poliittista sensuuria, kansallisen yhtenäisyyden ja hyvän maun nimissä.   

Päällisin puolin lantti oli juuri sitä miltä se näytti. Sisällissodan voittajaosapuoli eli valkoiset teloittavat häviäjiä eli punaisia, eli kansanomaisemmin sanottuna lahtarit punikkeja. Lisäksi juhlarahan oli hyväksynyt kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo.

Juhlarahasta nousi yhden päivän aikana valtava paheksunnan aalto, jossa tuhannet olivat tietävinään, että rahapajalle ja viime kädessä valtiovarainministeriölle on tapahtunut suunnaton moka. Poliitikot oikealta vasemmalle kiirehtivät paheksumaan työn mauttomuutta.

Kukaan ei sanonut ääneen, että oikeistohallitusta voidaan pitää valkoisten poliittisen perinnön jatkajina samoin kuin oppositiossa olevia vasemmistopuolueita punaisten perillisinä.

Vasemmistopoliitikoilla oli kiire paheksua kolikkoa, koska leikkauksia tehtaileva porvarihallitus liitettiin salaa lahtariosapuoleen. Oikeistolaiset taas paheksuivat näyttääkseen, että moinen teloituskomppaniatouhu on kaukana heidän tekemisen meiningistään.

Tiedostavat kansalaiset paheksuivat, koska he eivät tykkää aseista, sodasta, eivätkä varsinkaan sisällissodasta. Yhdellä tviitillä pystyi kätevästi sekä sohaisemaan epäsuosittua hallitusta että osoittamaan omaa moraalista arvostelukykyä ja hyvää makua.

Kuten tavallista, iltapäivälehdet tienasivat moraalisen kohun avulla tuhansittain klikkauksia. Irtonumeromyyntikin luultavasti piristyi.

Ilmaisunvapauden näkökulmasta on kuitenkin peräti ongelmallista, että satavuotisen Suomen traagisista vaiheista muistuttava ja kenties jo painettu teloitusraha sensuroitiin ennen markkinoille saapumista kansan vaatimuksesta ja valtiovallan viivytyksettä toimeenpanemana.

Skandaali on pelottava esimerkki joukkohysteriasta, jossa järkevät kansalaiset kiihottuvat muutamassa minuutissa ja yhtään epäröimättä vaatimaan poliittista sensuuria. Myös poliitikkojen helppous tarttua sensuurityökaluun pelottaa, kun se ilmenee Suomessa vuonna 2017. Mitä toivoa on tällöin esimerkiksi Mosambikilla.

Jos nykytaiteelle ominaiset yhteiskunnalliset kannanotot ovat kiellettyjä juhlarahan lajityypille, miksi ihmeessä raha sitten tilattiin akateemisen taidekoulutuksen saaneelta suunnittelijalta?

Ei juhlarahasarjaa olisi tarvinnut kieltää, vaikka ei haluttaisi juhlistaa poliittista väkivaltaa. Juhlarahan sijasta lantin olisi voinut nimittää uudelleen vaikkapa muistorahaksi.

Janne Rantala on kulttuuriantropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .

tiistai 2. toukokuuta 2017

Kaupunki räppäreitten korvin (Karjalainen)


Kolmas osa Maputo äänimaisemista kertovaa trilogiaani sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Edellinen, kotikatuni äänistä kertova kirjeeni sai nimensä räppäri Blown kappaleesta Cidade ambulante (Liikkuva kaupunki). Se kertoo kaupungista, joka on täynnä levottomuutta. Kirkonkelloja muistuttavan kitarasämplen säestyksellä Blow toivottaa juhlallisesti tervetulleeksi lepakoitten kaupunkiin. Kaupunkiin, joka ei nuku.

Kuhisevalla torilla on sanoituksen mukaan levottomille kaupungeille tyypillistä toimintaa, jossa mitä tahansa tehdään hengissä pysymiseksi. Tytöt myyvät ”tavaraa” ja poliisit polttavat pilveä. Elämä on vaikeaa eikä ole töitä, mutta Blow varoittaa väärän tien valitsemisesta, sillä laiton liiketoiminta voi johtaa ammutuksi tulemiseen tai kaltereitten taakse joutumiseen. Viimeisen sanan saa räppärin syytöksiin vastaava pikkurikollinen. Hän puolustelee, että siitä lähtien kun presidentti Guebuza varasti kaiken, vain varastamalla ja tappamalla selviää hengissä. Kappaleen loppuessa kitarasämple jää surullisena ja hieman epävireisenä soimaan yksinään.

Horrorcoressa räppäämistä säestää kauhuelokuvamusiikin kaltainen tausta. Räppäri Olho Vivon kappaleessa kaupunkikävelystä se yhdistyy synkän yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaukseen. Hän kohtaa kävelyllään maalta muuttaneita ”liikkuvia ostoskeskuksia”, jotka taivaltavat tuotteineen pitkiä matkoja sekä toisaalta turhia julkkiksia, joita mainostetaan ja jotka tekevät rahakkaita sopimuksia teleoperaattorien kanssa.

El Puton kappaleessa kerrotaan epätoivoisen nopean pianosämplen rytmissä, että ammuskeluista on jo tullut arkea. Jotkut haluavat helppoa elämää ja ovat olevinaan Maputon kuninkaita. Jos on rahaa, elää mulatin elämää, millä tarkoitetaan koko viikonlopun yli kestävää navigoimista bileestä toiseen. Ilman rahaa elämä on sen sijaan vaikeaa: pojat myyvät persettä ja tytöt kävelevät käytännössä alastomina. Entisellä Lourenço Marquezilla ei ole helppoa. Kaupunki, jossa paholainen hallitsee ja tuomitsee viattomia ja jossa poika ottaa isältään hengen edes pukematta hanskoja. Paholainen kävelee vapaana, varsinkin kuun noustua. Kuvaus on kuin suoraan Ilmestyskirjasta.

Räppäri 674 maalailee edellisiä aurinkoisemmassa kappaleessaan, että Maputo on akaasiapuiden kaupunki, toki myös hyttysten jotka hyttysverkon ulkopuolella tartuttavat malariaa. Svengaavan jazzin tahdissa hän julistaa heräävänsä linnunlauluun, lukevansa lehden ja juovansa kahvin. Artistin kuvaama aamuhetki on piinallisten työmatkojen Maputossa harvojen etuoikeus. Tarttuvassa RNB-kertosäkeessä naisääni laulaa: olen kaduilta, elän kaduilla, huvittelen kaduilla, kävelen kaduilla. Lopuksi 674 kertoo kävelevänsä uskon voimalla ja toivottaa paholaisen tervemenneeksi Maputosta.

Janne Rantala on Itä-Suomen kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

torstai 13. huhtikuuta 2017

Herra varjelkoon (Karjalainen)


Sanomalehti Karjalaisen Kirjeissä Mosambikista aiempana vuonna julkaistu kannanottoni Suvivirrestä on kirjoittajan uudelleenkäsittelyssä, koska nykymuodossaan se voi välittää ajatuksia, jotka eivät ole kirjoittajan tarkoituksen mukaisia. 

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Miksi valkoiset tanssivat liian nopeasti? (Karjalainen)


Tämä on toinen osa äänistä ja kuulemisesta kertovan kolumnin sarjaa sanomalehti Karjalaisessa. Ensimmäinen osa oli 1.4. julkaistu kotikadun äänistä kertova "Liikkuva kaupunki".


Monet mosambikilaiset ajattelevat, että valkoiset eurooppalaiset eivät osaa tanssia. Lantiomme on jäykkä emmekä kuulemma ollenkaan seuraa täkäläisen musiikin rytmiä. Tanssiamme luonnehditaan aika naurettavan näköiseksi. Olisi helppo kuitata käsitys silkaksi ennakkoluuloksi, jolleivät myös täkäläiset musiikkitutkijat olisi samaa mieltä.

Keikoilla olen itsekin huomannut, että eurooppalaiset todella tanssivat paikallisia nopeammin, luultavasti koska eivät tunnista musiikin hidasta pohjapoljentoa. Oletamme musiikin ilman muuta seuraavan länsimaisessa populaarimusiikissa vallitsevaa 4/4-tahtilajia. Emme ymmärrä paikalliseen estetiikkaan kuuluvaa kumean äitirummun ja korkeaäänisempien rumpujen välistä hierarkiaa, jonka mosambikilaislapsi oppii jo ennen jaloilleen nousemista.

Eräät Maputon lukuisista keikkapaikoista ovat vauraiden ulkomaalaisten suosiossa. Esimerkiksi ”Francossa” eli ranskalais-mosambikilaisessa kulttuurikeskuksessa jopa suurin osa tanssijoista saattaa olla valkoisia. Monen paikallisen mielestä se, että tanssijat heiluvat liian nopeasti latistaa keikkojen tunnelmaa.

Toista on vaikkapa Ximassa, jossa on kolme kertaa viikossa elävää musiikkia. Esimerkiksi angolalaisen zoukin, kap-verdeläisen passadan, jazzin tai täkäläisen marrabentan tahdissa liikkuvat siellä lähinnä paikalliset. Harvat valkoiset ovat mosambikilaisia tai sitten heidät on jo opastettu afrikkalaistanssien saloihin.

Miten Afrikassa sitten tulisi tanssia? Sillä tavalla kuin muuallakin: musiikkia kuunnellen, ottaen halutessaan mallia hyvistä paikallisista tanssijoista ja keskittyen siihen miltä tanssi tuntuu eikä siihen miltä se näyttää ulospäin. Itse en ole hyvä tanssimaan ja varsinkin askelia opin tosi huonosti. Silti tykkään tanssia, en kylläkään pöydällä. Minusta se että haluaa heti varastaa shown ja näyttää taitojaan, ei sitäpaitsi ole paras tapa tutustua vieraaseen kulttuuriin. Harva on niin hyvä, ettei tarvitse oppia muilta.

Samalla tavalla kuin vieraita kieliä, voi oppia myös vieraita musiikkikulttuureita. Kuten Piirpaukkeen keikalla Kerubissa aikoinaan opin, musiikin oppii kuulemaan uudella tavalla parhaiten juuri liikkumalla sen tahdissa ilman turhia suorituspaineita. Syventynyt kuuntelukokemus heijastuu lopulta tanssiin. Paikallisten suosimissa keikkapaikoissa tai viikonloppujen perhejuhlissa saa opastusta väkisinkin.

Vielä lohdutuksena kaltaisilleni varpaiden tallaajille: afrikkalaistanssit sallivat yleensä varsin laajan improvisoinnin ja niissä on lupa luoda uutta. Aloittelijakin voi keksiä jotain hauskaa ja omaperäistä, joka uudistaa koko tanssin, tai ainakin piristää bileet.

Janne Rantala on Itä-Suomen kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Liikkuva kaupunki (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Autoja enemmän kotikadullani taitaa kulkea kolisevia työntökärryjä, jotka on hitsattu pellistä, kulmaraudoista ja ohuesta rautaputkesta. Kahden autonpyörän päälle kasatuilla kärryillä kuljetetaan hedelmiä, kierrätysjätettä, meidän kadullamme varsinkin juomalaatikoita. Kerrostalomme varastotilat on vuokrattu läheisen viini- ja viinatorin myyjien käyttöön.

Katu jää Mafalala-gheton ja Estrella-torin väliin. Takapihalla on alkoholijuomia laatikoittain torikauppiaille myyvä Bottle Store. Parvekkeemme edessä toinen naapurin rouva kaupustelee viiniä ja toinen olutta kylmälaatikosta. Autojen varaosien myyjät säntäävät kadulle pysähtyvien autojen perään milloin peiliä, milloin pölykapseleita tarjoten. Akkuporan surina kuuluu kadulta merkkinä asennustyöstä.

Läheisellä torilla myydään muun muassa läppäreitä, puhelimia, tietokoneen osia, pizzaa, työkaluja, elintarvikkeita, kirjoja ja äänilevyjä. Yleisen mutta virheellisen käsityksen mukaan lähes kaikki tavara on varastettua. Asukkaille naapurusto on kuitenkin Maputon turvallisimpia eikä esimerkiksi päällekarkauksia tai murtovarkauksia ole tapahtunut aikoihin. Katutasossa olevalle parvekkeelle unohtuneet vaatteet saattavat kyllä yön aikana kadota.

Poliisi uskoo, että viereisessä Mafalassa välitetään huumeita. Toisinaan he pysäyttävät jokaisen kadulla liikkujan kysyen henkilöllisyyspapereita ja tutkien taskut. Edes salaattia ei voi lähteä ostamaan ilman passia. Me saamme kärsiä siitä, että silkan kotikadun vuoksi kohdellaan liki rikollisena, melkein kuten Yhdysvaltain tai Brasilian ghettojen väkeä. Onneksi kulmakuntamme poliisit eivät sentään kärsi liipasinherkkyydestä.

Arki-iltaisin katu hiljenee jo ennen iltayhdeksää. Silloin ei kuulu juuri muuta kuin kaskaiden sirkutusta, lepakkojen navigointitirskahduksia ja kissojen nau'untaa. Myöhemmin kajahtaa aamuyön rukouskutsu Alto Maén ja Mafalalan moskeijoiden kovaäänisistä ja siihen aina välittömästi vastaava kulkukoirien kuoro. Ennen aamunkoittoa pesuvesi solisee autojen katoilta viinavarastojen vartijoiden kaatamana ja seuraavaksi he jo harjaavat kadut. Alkaa lintujen laulu ja sitten huutavat autojen äänitorvet ja katumyyjät.

Sunnuntaisin aamukymmeneltä soivat Munhuanan Pyhän Annan katedraalin yli sata vuotta vanhat kellot. Värikkäisistä afrikkalaisista kankaista kudottuihin mittatilausmekkoihin pukeutuneet naiset ja silitettyihin kauluspaitoihin ja mustiin housuihin pukeutuneet miehet kulkevat muuten hiljaista katua kaupungin lukemattomiin kirkkoihin. Hieman keskipäivän rukouskutsun jälkeen alkavat autonosien myyjät taas huudella tarjouksiaan. Naapurikerrostalon olutkioskin salpa poistetaan ja se saa ensimmäiset asiakkaat. Pandzan, afro-housen ja räpin elektroniset rytmit vuorottelevat autoista soivien marrabentan ja afrojazzin kanssa.

Janne Rantala on kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija Itä-Suomen yliopistossa ja vapaa toimittaja, janne.juhana@gmail.com .

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kun seteli kirjekuoreen vilahtaa (Karjalainen)


Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...


”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Tämän 500 vuotta vanhan mainoslauseen kerrotaan osaltaan suututtaneen Martti Lutherin ja muut reformaattorit kapinaan, joka hajotti katolisen kirkon kahtia. Tuloksena olivat sadat ja jopa tuhannet protestanttiset kirkot, jotka yhä edelleen jatkavat hajoamista.

Nyt reformaation juhlavuotena monet Lutherin teemoista ovat yllättävän ajankohtaisia. Kuka olisi uskonut, että jopa silmitön rahastaminen uskonnollista velvollisuudentunnetta ja klassista helvetinpelkoa hyväksi käyttäen on arkipäivää vuonna 2017? Ja vieläpä protestanttisissa kirkoissa, jotka alkuaan syntyivät vastalauseena juuri tällaista rahastamista vastaan!

Mosambikissa nopeimmin kasvavat evankeliset kirkot keräävät niin köyhältä kuin rikkaalta kirkkoväeltä kymmenykset, ja sen lisäksi ne vielä kinuavat lahjoituksia. Eräänkin papin mukaan Jumala antaa lahjoitukset kolminkertaisena takaisin. Kymmenys on näiden kirkkojen mukaan ymmärrettävä kirjaimellisesti kymmeneksi prosentiksi rahatuloista. Määrä perustuu varsin tarkoitushakuiseen raamatun lukutapaan, vaikka alkutekstien kirjoittamisaikaan rahatalous oli varsin mitätön osa taloutta. Raha kerätään näppärästi kirjekuorissa, joka sekin ohjaa ajatukset arvokkaampaan paperirahaan.

Aikoinaan yksi kolehdin tarkoituksista oli köyhien auttaminen, mutta näiden kirkkojen kymmenykset pikemminkin aiheuttavat ongelmia köyhille perheille kuin ratkaisevat niitä. Epätoivoissaan köyhät ”palauttavat Jumalalle”, kuten näiden kirkkojen puheenparsi kuuluu, kymmenen prosenttia jo ennestään riittämättömistä tuloistaan. He uskovat näin täyttäneensä oman osansa jostain sopimuksesta ja odottavat, että Jumala antaa vastalahjaksi siunaustaan ja etenkin taloudellista menestystä.

Olisi helppo kuitata tällaiset lieveilmiöt matalan koulutustason, köyhyyden ja taikauskoisuuden aiheuttamaksi kolmannen maailman ongelmaksi. Kuitenkin Joensuussa ja muissakin Suomen kaupungeissa on menestysteologiaa saarnaavia kirkkoja, jotka velvoittavat jäsenensä antamaan kymmenen prosenttia tuloistaan. Kirkot houkuttelevat myös korkeasti koulutettuja. Omassa ystäväpiirissänikin on näiden kirkkojen entisiä jäseniä, jotka ovat kertoneet maksaneensa kymmenykset pienistä työttömyys- tai opintoetuuksistaan, kun he olivat ”uskossa”, kuten puheenparsi kuuluu. Tuolloin he eivät aiheesta ulkopuolisille puhuneet.

Jeesus, Jumala tai Raamattu eivät vaadi ketään luovuttamaan kymmentä prosenttia tuloistaan, kaikkein viimeiseksi köyhiä, eivätkä ne varsinkaan lupaa vastalahjaksi menestystä. Joka muuta väittää, valehtelee, ja vieläpä Jeesuksen nimessä.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Hajuttomia elämyksiä Kolumbuksen jäljillä (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista" tai ehkä "Kirjeissä Portugalista".

Olin muutaman viikon tutkijavaihdossa Lissabonissa. Yhtenä viikonloppuna uskaltauduin väitöskirjakäsikirjoitukseni kanssa Colomboon, yhteen Euroopan suurimmista ostoskeskuksista.

Ostoskeskus kantaa Kristoffer Kolumbuksen nimeä ja on täynnä löytöretkiaiheista rekvisiittaa: maanosien, löytöretkeilijöiden ja ilmansuuntien mukaan nimettyjä käytäviä, suuri maapallo ja Santa Maria -karavellia esittävä valtava teos. Toinen Lissabonin jättiostoskeskuksista on Vasdo de Gama.

Löytöretkihistoriallaan ylpeilevät portugalilaiset pitävät Amerikan löytämistäkin omana ansionaan, sillä Kolumbus rantautui kuuluisalta purjehdukseltaan kehnon sään vuoksi ensin Lissaboniin. Onpa niitäkin, jotka väittävät italialaisen kapteenin olleen todellisuudessa syntyjään Kuba-nimisestä kylästä Portugalissa. Siitä muka johtuu karibialaisen maankin nimi.

Colombossa on päivittäin kuulemma jopa 50000 asiakasta yhtä aikaa, joiden tuottamat äänet muodostavat varsin vaikuttavan äänimaton. Olen siitä kummallinen, että en juurikaan häiriinny katumelusta tai musiikista vaan pystyn keskittymään kirjoittamiseen jopa pitkäsääristen naisten keinua kopistellessa kahvilan terassin ohitse. Sellainen musiikki ei Colombossa soi, jossa esimerkiksi sanoitukset veisivät huomion.

Colombossa on loppumattoman Cat Walkin lisäksi alentejanolaista ruokaa, Lähi-Idän herkkuja, sushia ja pariisilaista muotia; makuja ja materiaaleja kaikilta mantereilta. Aivan samoin koko maailma rikkauksineen näytti viisi sataa vuotta sitten olevan tarjolla tykkiveneen keksineille eurooppalaisille. Tarkemmin katsottuna tarjonta kuitenkin rajoittuu pintaan, kuten löytöretkeilijöiden matkat aikoinaan rantaviivaan.

Tässä onkin suurten ostoskeskusten ristiriita. Ne julistavat näytteillepanollaan, että koko maailma on tarjolla. Niissä ei kuitenkaan ole esimerkiksi cap-verdeläissiirtolaisten asuttaman Cova de Mouran kantabaarissa kaihoisasti soittavaa morna-bändiä viuluineen ja rautalankakitaroineen, joista yksi on vain mandoliinin kokoinen ja ja vieressä soivan basson tavoin nelikielinen. Siellä ei ole baarin tuoksuvaa kasuba-ateriaa, käsin murskattua piri piri -chiliä sen kummemmin kuin isoäidin juureen leivottua ruisleipää tai Afrikan sisämaan tansseja. Kuin äänet, jotka muodostavat mitään häiritsemättömän maton, ei mikään muukaan varasta huomiota yhtä kokonaisvaltaisesti kuin oikea elämä hajuineen, makuineen ja tuntemuksineen.

Kuitenkin Colombo onnistuu houkuttelemaan massoittain niin lissabonilaisia, turisteja kuin Afrikan ja Euroopan eliittejä hälyisään juhlaansa. Varakkaimpien meno tuskin juuri eroaa siirtomaa-aikojen etuoikeutettujen kissan päivistä, jotka teki mahdolliseksi toisten ihmisten kärsimys ja riisto. Siispä on osuvaa, että löytöretkeilijät ovat antaneet nimensä Lissabonin ostoskeskuksille.

torstai 29. joulukuuta 2016

Afrikan musiikin ylivoimaa (Karjalainen)


Tämä kolumni afrikkalaisen musiikin ylivoimaisuudesta julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Olen useiden ikäisteni suomalaismiesten tavoin voinut kuunnella jos jonkinlaista musiikkia. Siitä kiitos ystäville, radiojuontajille, DJille ja kirjastojen musiikkiosastoille. Nykyään pidän niin räpistä, pelimannimusiikista, eteläisen Afrikan gospelista, intialaisesta sitar-musiikista kuin suufi-soitannostakin. Silti minusta afrikkalaisen klassisen musiikin traditio on ylivoimainen. Se on jazzin, bluesin, soulin ja rock&rollin johdosta vaikuttanut populaarimusiikkiin kaikkialla maailmassa. Jazziin omaksutun vapauden filosofian ansiosta mitä taitavimmat mestarit ja vasta-alkajat voivat osallistua samoihin jameihin.

Yläasteella kuuntelin 1980-luvun tyyliin rockia ja näistä vieläkin kehtaan mainita Sielun veljet, joka pikkukylän pojalle merkitsi ajattelun ja tunteen vapautta ja ihka oikeaa rockia. Lukiota päin suunnatessa alkoivat sukellukset länsimaiseen taidemusiikkiin, blues-klassikoihin ja Indonesian gamelaniin ja klassiseen intialaiseen musiikkiin.

Kuunteluharrastusta tukee vaatimatonkin soittoharrastus, joka itselläni oli ensin kitaranrämpytystä ja sähköurkujen soittoa päätyen sitten afrobrasiliaiseen capoeira-musiikkiin. Hyvän musiikin johdosta mieleni yhä unohtaa arkirutiinit ja siirtyy unen ja valveen rajamaille. Günter Grassin Peltirummun vast'ikään lukiessani oli helppo samaistua päähenkilö Oskariin, joka kieltäytyi kolmevuotiaana kasvamasta ja rummutti sen sijaan elämäntarinaansa. Riittävästi harjoiteltuaan hän sai myös yleisön uppoamaan sisäiseen maailmaansa.

Jotkut ystäväni pitävät Johannes Sebastian Bachin barokkisävellyksiä maailman parhaana musiikkina enkä toki itsekään kiellä Bachin ansioita. Itse pidän myös intialaisesta klassisesta musiikista sitareineen, taabla-rumpuineen ja rytminvaihdoksineen, joka saa menettämään opitun ajan tajun. Intian pienoismantereen musiikki lomittuu niin lännessä kuin idässäkin Silkkitien muihin musiikkikulttuureihin. Intian valtameren vuosituhansia vanhat kauppareitit kulkevat aina Mosambikiin ja Madagaskarille saakka ja toimivat samoin myös rytmien, kielten ja soittimien kulkureitteinä. Sen kuulee yhä esimerkiksi etiopialaisessa jazzissa.

Intiasta etelään löytyy muun muassa metalliselta kuulostava gamelan päällekkäisine tempoineen, jonka vuoksi siitä on joskus vaikeaa sanoa onko se nopeaa vai hidasta. Etnomusikologi Hugh Tracey mittaili 1950-luvulla mosambikilaisen chopi-kansan timbila-ksylofonin uniikkeja sävelasteikkoja. Hän havaitsi, että samankaltaisia löytyy ainoastaan Jaavan gamelan-musiikista Indonesiasta, linnuntietä yli 8000 kilometrin päästä. Onko samankaltaisuus sattumaa vai onko jompi kumpi Intian valtameren kauppareitin ääripäistä omaksunut tämän asteikon toiselta? Jos niin on, on siitä luultavasti niin kauan, että lopullista vastausta tuskin löydetään. Oman epätieteellisen mielipiteensä voi kuitenkin muodostaa jokainen lainaamalla kirjastosta niin gamelan- kuin timbila-musiikkia. Timbila-musiikin puolesta kylläkin puhuu se, että afrikkalainen musiikkitraditio on maailman vanhin ja monipuolisin.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kovaa peliä luontokalenterisi tuotolla? (Karjalainen)


Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Etelä-Afrikasta".


On kieltämättä surullinen näky nähdä kuva sarvikuonosta vailla sarvea. Uhanalaisen eläimen arvoa ei kuitenkaan saisi asettaa ihmisarvon yläpuolelle.

Paluumatkalla Limpopon provinssista Mosambikiin hätkähdän suuria tienvarsikylttejä. Niissä on sarvikuonon kuva ja teksti: ”Älä salametsästä tai sinut salametsästetään”.

Kruger Park ja sen eläimistö houkuttelevat erityisesti lapsiperheitä kaikkialta maailmasta. Moni tulijoista ei tiedä, että etelä-afrikkalaiset riistanvartijat tappoivat vuosina 2010–2015 liki 500 mosambikilaista salametsästäjää, käytännössä rajaseudun maanviljelijöitä. Maataloustuotteiden hinnat ovat Mosambikissa etelä-afrikkalaistuotteiden aggressiivisen dumppauksen vuoksi alhaiset ja markkinat ovat kaukana. Sarvikuonon sarvesta sen sijaan maksetaan hyvin, perillä Vietnamissa painosta riippuen jopa satoja tuhansia dollareita. Moni on rakentanut sarvirahoilla talon tai ostanut auton. Matkalla tullimiehet ja poliisit toki vievät leijonan osan tuotosta.

Vietnamissa moni uskoo, että sarvesta tehtävä jauhe on perinteinen kiinalainen ihmelääke, joka tehoaa esimerkiksi potenssiongelmiin. Kemiallisesti jauhe ei kuitenkaan eroa vaikkapa ihmisen kynsistä.

Etelä-Afrikan ja Mosam bikin hallitukset ovat viime aikoina vakuuttaneet, että että nyt salametsästäjät pidätetään eikä heitä enää ammuta. Vain aika näyttää kumpi puhuu totta: viranomaiset vai uhkailevat tienvarsikyltit.

Kuljemme etelään Israelin kokoisen luonnonpuiston läntistä reunaa. Satojen kilometrien matkalla maantietä reunustaa aidattuja riistapuistoja, jotka vilisevät antilooppeja, kirahveja, seeproja ja apinoita. Yksityisessä omistuksessa omistuksessa olevat riistatilat, yhteensä 180 000 hehtaaria, ylittävät kooltaan vaikkapa Ahvenanmaan. Tilojen omistajien eurooppalaiset esivanhemmat ajoivat aikoinaan tuhansia alkuperäisasukkaita näiden mailta siirtomaa-armeijan avulla tai afrikkalaisia päällikköjä ja sotaherroja lahjomalla.

Krugerin luonnonpuistossa näemme päivän mittaan lukuisia buffaloita ja norsuja, seeproja ja kirahveja, korppikotkia, yhden hyeenan tai shakaalin, kolme ateriaansa sulattelevaa leijonaa ja järein kiikarein ja teleobjektiivein varustettuja turisteja. Melkein koko Big Five! Kaksi nukkuvaa leopardia pysyttelevät törmän takana piilossa. Harmi että tytär jätettiin matkan varrelle townshippiin muiden lasten, kotikissojen, koirien ja kanojen pariin.

Yö majatalon tilavassa huoneessa Hoedspruitissa maksaa vajaat 40 euroa ja siihen kuuluu tuhti aamiainen kahdelle hengelle: boerwors-raakamakkaraa, nakkeja, pari häränsilmää, paahtoleipää ja hedelmiä. Ei ole sesonkikausi, joten muita asiakkaita on vähän. Heidän autoissaan lukee ”salametsästyksen vastainen yksikkö” ja ”aseellinen reagointi”. Maastoautoihin näyttää nousevan kuhunkin kaksi nuorta valkoista miestä maastopukuineen ja aseineen. Kivääreissä on kiikaritähtäin, kuin metsästysaseessa.

Mutta kuka rahoittaa salametsästäjien tappamista? Etelä-Afrikan hallitus ja matkailuyritykset, kansainväliset ympäristöjärjestöt, jotka ovat erikoistuneet uhanalaisten lajien suojeluun. Oikeastaan jokainen eläinsuojelujärjestö, joka ei piittaa paikallisväestön hyvinvoinnista tukee ainakin epäsuorasti aseellisia partioita. Viime kädessä niitä rahoittaa vaikkapa kuukausilahjoittaja tai luontokalenterin ostaja, jos ei ole tarkkana miten hänen rahaansa käytetään.

Janne Rantala on kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Eläköön ja eläkööt tiedeviestijät (Karjalainen)



Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Vaikka tutkimustieto on Suomessakin julkisuudessa enemmän kuin koskaan niin silti asiantuntijuus näyttää olevan kriisissä. Tutkimustiedon arvostus on erittäin alhaalla niin poliitikkojen kuin oman elämän asiantuntijoiksi mielivien rivikansalaisten keskuudessa. Suosiossa on napakin tapa oikeuttaa jokin jo etukäteen lukkoon lyöty päätös tai mielipide. Tieto, joka on vuosien työn tulosta, voidaan lyödä keskustelupalstoilla lyttyyn yhdellä aggressiivisella lauseella.

Antti Härkönen naapuritieteen historian puolelta ehdotti 24.8., että median tulisi arvioida tutkijan asiantuntemusta hänen vertaisarvioitujen julkaisujensa ja vähintään niiden teeman mukaan.

Tutkijoiden ansioiden mittaaminen erikoisalansa julkaisujen määrän perusteella on maailmanlaajuinen ilmiö. Se on kieltämättä käytännöllistä, mutta siinä on huonotkin puolensa.

Yliopiston ei nimittäin pitäisi tuottaa ainoastaan spesialisteja, vaan myös yleissivistyneitä maailmankansalaisia. Historioitsijoita, jotka osaavat tarkastella kriittisesti fasismin tämänhetkistä paluuta. Oseanisteja tai afrikanisteja, jotka osaavat peilata myös Euroopan yhdentymisen kriisiä. Teologeja, toimittajia, insinöörejä, opettajia ja kirjastonhoitajia, jotka puuttuvat havaitessaan yhteiskunnallisen vääryyden.

Mosambikissa moni sosiologi tai kielitieteilijä sitävastoin välttää kommentoimasta korruptiota tai aseellista konfliktia, sillä perusteella etteivät ne ole heidän alaansa. Syynä voi olla myös itsesensuuri.

Jokainen asioita seuraava mosambikilainen tietää, että hallitus on ottanut pitkälti toista miljardia dollaria lainaa parlamentilta salaa, taistelee päivittäin oppositiopuolue Renamon asemiesten kanssa tai että maassa painostetaan ja jop murhataan tutkijoita ja juristeja. Lukutaidoton katukauppiaskin tietää, että kuluttajahinnat ovat konfliktin vuoksi nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taloustieteilijä saattaa kieltäytyä ”spekuloimasta” inflaation suuruudella. Ilmankos yleisöä pelottaa puhua heitä huolestuttavista aiheista, kun monet tutkijatkin vain kiertelevät ja kaartelevat.

Toisinaan tutkijan näkemykset hyväksytään vain, jos tieto pysyy yliopiston seinien sisällä.

Maaliskuussa Eduardo Mondlane -yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta nimesi kirjastonsa vuotta aiemmin yhdellä Maputon keskeisimmistä avenidoista murhatun perustuslakiprofessori Gilles Cistacin mukaan. Kunnianosoitusta pidettiin rohkeana. Ennen murhaa valtapuolue hyökkäsi poikkeuksellisen voimakkaasti Cistacia vastaan, jonka mukaan vallan hajauttamisehdotukset eivät olisikaan perustuslain vastaisia.

Vain muutamaa kuukautta kunnianosoituksen jälkeen nimikyltti poistettiin vähin äänin ja jopa Cistacin työn pysyvyyttä symbolisoiva puu juurittiin maasta. Myöhemmin tiedekunta lähetti yleisön painostuksesta lehdistötiedotteen. Sen mukaan kunnianosoitus peruttiin, koska se oli muka tehty lakipykälien vastaisesti. Todennäköisempää lienee, että juristien johtama tiedekunta perui päätöksensä joko turvallisuuspoliisin tai valtapuolueen piirijohdon painostamana.

Cistacin tarina osoittaa, ettei meitä tiedeviestijöitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä vaan iloita joka kerta, kun joku meistä on elossa ja saa sanotuksi sanottavansa.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Maputon Makuja (Karjalainen)


Tämä ruoka-aiheinen kolumni on julkaistu tänään Karjalaisessa kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...

Rakastan yksinkertaisia nautintoja ja elämää. Esimerkiksi aamuinen expresso-kahvi maistuu parhaiten kahvilassa, jossa on terassi, jonka ohi kävelevät kaupungin hienoimmat korkokenkänaiset. Tai kotona parvekkeella, kuten tänään, katuvilinää katsellen; hyväryhtisiä miehiä ja naisia kiirehtimässä töihin, narua hyppeleviä lapsia ja keltaisin mainosliivein sonnustautuneita puhelinajan myyjiä muuria vasten nojaten, tai auton osien myyjiä, jotka jo juoksevat sivupeilinsä kadottaneen auton perään. Kahvin paahteisesta jälkimausta voi nauttia parikin tuntia.

Rakastan murskatuissa pähkinöissä ja kookosmaidossa haudutettua höyryävän kuumaa kanaa ja sen seuraksi chimaa, kiinteää maissipuuroa. Lihan ja kalan kruunaa piri piri, Itä-Afrikan rannikon tuima chili, aivan sellaisenaan pieneksi murskattuna tai limettimehuun sekoitettuna. Padassa pehmenneiden luiden rikki pureminen ja ydinnesteiden imeminen yhdistää lasta ja aikuista. Mieluiten otan luut käsiini ja syön perinteiseen tapaan sormin, tai melkein hörppään etanaa kieleni kotilon reiän suulle asettaen. Rakastan myös happamia ja suolaisia suudelmia.

Pyöreähkö punaviini kruunaa naudansydämistä kypsän tomaatin ja valkosipulimurskan kanssa keitetyn tai muun liharuuan. Esimerkiksi Kap-maan pinotage-rypäleestä poljetut hedelmäiset ja liki tunkkaisuuteen asti ryhdikkäät punaviinit tuovat mieleen itsensä Kristuksen jumalalliset ihmeet rypälejuoman parissa.

Yksi lempiruuistani on puuhiilillä grillattu limetillä, suolalla ja valkosipulilla maustettu suuri kala. Vaikka seurasta pitävänä olen luonnollisesti oluen juoja, tykkään kaikkein mieluiten huuhtoa kalan alas punaviinillä, tai erityisen kuumana päivänä, viilennetyllä tuoreista rypäleistä valmistetulla Vinho Verdellä. Hyvän viinin kyytipojaksi riittää jo pitkään kypsytetty cheddar-juusto ja muutama suolakeksi ja hedelmä, kuten aamupalaksi viime jouluaattona. Parempaa syytä kumota muutama lasillinen kohtuullisesti humaloitua Premium-olutta ei olekaan kuin omassa liemessään keitetyt mustekalat, kalmarit tai katkaravut.

Loppuvuodesta monet mosambikilaistutkijat palaavat maahan kenttätyömatkoilleen ja sukuloimaan. Silloin riennämme vaihtamaan kuulumisia parakeissa toimiviin katukeittiöihin, joissa huurteisten kyytipojaksi kannetaan hyvässä hiilloksessa grillattua raakamakkaraa, kanaa ja porsaankyljyksiä. Pöydässä on aina chimaa, ranskanperunoita ja iso kulhollinen salaattia, jonka maustan mieluiten limetillä, suolalla ja oliiviöljyllä. 

Vihreät, purppuranpunaiset tai oranssit mangot, mehukkaat, karvaiset, kiinteälihaiset tai kitkeränmakeat mangot tai jopa pään kokoiset papaijat korvaavat ihan sellaisenaan minkä tahansa valmistetun aterian aina iltaan asti. Mango-puun varjossa kelpaa lusikoida kermaista ata-hedelmää ja sylkeä mustat siemenet puutarhan hiekalle, kokonaan valkoisesta jauhomaisesta hedelmälihasta imettynä. Saatanpa epähuomiossa ryystää parisenkymmentä halkaistua passion-hedelmää, joissa hapan kärsimys ja makea nautinto ovat suloisessa sopusoinnussa. 

Ikävöin kyllä särkikukkoa, ruisleipää, hapankaalia, suolakurkkuja ja puolukkamurskaa sekä pienpanimoiden maltaisia oluita. Ikävöin belgialaisia olutkauppoja, joista voi viedä pilkkahintaan luostarissa tai muuten vaan rakkaudella pantua olutta.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Marsalkat Machel ja Mannerheim (Karjalainen)

Tämä on julkaistu 23.9. sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista". Machelin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 30 vuotta. Se lienee syy siihen miksi kutsuja esitelmöimään sataa Maputossa. 


Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Moíses Machel olivat molemmat marsalkkoja ja oli heillä muutakin yhteistä.

Olin taannoin yhteydessä uskontotieteilijä Jere Kyyrön kanssa Turun yliopistosta. Molempien väitöskirjatyössä on merkittävä roolinsa jo edesmenneellä marsalkalla, joista kummatkin olivat sisällissotiensa voittaneen osapuolen johdossa ja siksi luonnollisesti varsin kiistanalaisia. Kyyrö tutkii Mannerheimia käsittelevien nykytaideteosten herättämää kritiikkiä, joka aika ajoin sisältää myös kovaa moralistista paheksuntaa. Itse olen tutkinut sitä miten räp-muusikot mobilisoivat Mosambikin marsalkan Samora Machelin muiston ja äänen etupäässä nykypolitiikkaa arvostellakseen.

Marsalkka Mannerheim on ollut vuosikymmenien mittaan varsin kiistelty hahmo, mutta silti hänet äänestettiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä suurimmaksi suomalaiseksi vuonna 2004. Mannerheim oli alkuaan tsaarin armeijan kenraali ja sitten Suomen sisällissodassa 1918 voittoisten valkoisten kenraali. Monipuoluedemokratiaa arvostelleet heimosoturit ja fasistit ajoivat häntä sotien välisinä vuosikymmeninä Suomen johtoon. Sodan hävinneen osapuolen, punaisten muistoissa Mannerheim pysyi lahtarikenraalina, mutta häntä muisteltiin myös homoseksuaalina. Tästä suuntautumisasiasta ammensi yksi Mannerheimia käsittelevä romanttinen nukkeanimaatioelokuva, Katariina Lindqvistin ohjaama Uralin perhonen, josta etenkin iltapäivälehdet kohisivat. Media-kohua nostatettiin myös siitä, että Erkko Lyytisen Suomen Marsalkka -elokuvassa oli pääosassa kenialainen musta näyttelijä.

Marsalkka Machel oli Mosambikin vapautusrintaman, Frelimon, sotilaallinen komentaja ja puheenjohtaja 1960-luvun lopulta lähtien sekä vuonna 1975 itsenäistyneen Mosambikin ensimmäinen presidentti. Machelin johtamassa Mosambikissa ainoa sallittu puolue oli marxilais-leniniläiseksi julistautunut Frelimo. Poliittinen autöritäärisyys johti osaltaan 16-vuotiseen sisällissotaan.

Toisaalta hänen valtakaudellaan alkuaan lähes läpeensä lukutaidoton kansa saavutti ainakin periaatteessa universaalin koulutuksen ja terveydenhuollon. Vallanpitäjien aseman käyttöä henkilökohtaisen edun ajamiseksi ei hyväksytty. Korruptioon syyllistyneitä korkeita virkamiehiä nöyryytettiin julkisesti. Näistä syistä vuonna 1986 kuolleen Machelia aikoja on ikävöity kansan keskuudessa varsinkin 2000-luvun alusta lähtien. Osana kansan muistelua Maputon räppärit ovat sommitelleet usein pelkällä etunimellä ”Samoraksi” kutsutun Machelin palopuheiden pätkiä omien riimillisten säkeidensä sekaan.

Reaktiona kansanmuisteluun hallitus käynnisti Machelin melko sisällöttömän kunnianpalautuksen. Se huipentui Samora Machelin vuoteen 2011, jossa paljastettiin puolitoista vuosikymmentä kuolleena maannutta miestä esittäviä jättipatsaita. Hallituksen äänenkannattaja Domingo-viikkolehti julisti Machelin vuoden hahmoksi. Räppärien sanoituksissa Machelin ääni on puolestaan mobilisoitu nykyisten vallanpitäjien korruption ja ahneuden kritisoimiseen. Moni valtapuolue Frelimon kannattaja syyttää räppäreitä vääränlaisesta Machelin muistelemisesta, sillä Machelhan oli Frelimon johtaja. Räppärit puolestaan ajattelevat, että toisin kuin nykyjohtajat, Machel kritisoi myös omaa puoluettaan ja eliitin etuoikeuksia.
 

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

tiistai 4. lokakuuta 2016

Kiinni historiassa (Kehitys - Utveckling)

Kolumnini syyskuun Kehitys-lehdessä ja tässä alla:


Kiinni historiassa
Mosambikin valtapuolue Frelimo pitää itseään maansa vapauttajana. Tappio parlamenttivaaleissa merkitsisi sille likipitäen kolonialismin paluuta.
SIIRTOMAAVALLAT kirjoittivat yksipuolisesti Afrikan historian. Siksi monet Afrikan valtiot haluavat yhä pakonomaisesti määritellä historiallisen totuuden. Vallanpitäjät kontrolloivat historiaa esimerkiksi pimittämällä arkistolähteitä. Tutkijoita ja toimittajia painostetaan pysymään virallisella linjalla uhkailemalla ja silkalla väkivallalla.
Mosambikin nykyinen tilanne osoittaa sen, kuinka myös jälkikoloniaalinen historian vääristely voi vaarantaa yhteiskuntarauhan.
Mosambik itsenäistyi Portugalista vuonna 1975. Sen jälkeen vallassa on ollut vapautusrintamataustainen puolue Frelimo. Sisällissota Frelimon ja sissiliike Renamon välillä puhkesi vuonna 1976. Se oli pohjimmiltaan kahden kotimaisen armeijan sotaa siviiliväestöä vastaan. Jopa miljoona mosambikilaista kuoli nälkään ja väkivaltaisuuksiin, mutta raakuuksia ei selvitetty eikä totuuskomissioita Etelä-Afrikan malliin perustettu.
Renamo muuttui vuoden 1992 rauhansopimuksen jälkeen puolueeksi, joka on pysynyt oppositiossa.

KUN FRELIMO JA RENAMO tarttuivat aseisiin vuonna 2012, uutta konfliktia oli aluksi vaikea uskoa. Taistelut Keski-Mosambikin syrjäseuduilla ja rynnäköt oppositiopuolueiden toimistoihin tulkittiin aluksi yksittäisiksi tapauksiksi. Kaupungeissa oli päällisin puolin rauhallista.
Portugalinkielisen maailman ulkopuolella konflikti huomattiin kunnolla vasta elokuussa 2014, jolloin rauhansopimus solmittiin.
Sotilaallinen jännitys ei kuitenkaan lauennut. Renamo tekee toistuvasti aseellisia iskuja maanteille ja valtionhallinnon rakennuksiin, kuten poliisiasemille. Frelimon johtama maan armeija on murhannut ja raiskannut kylien asukkaita, tuhonnut taloja ja viljavarastoja ainakin Teten läänissä Keski-Mosambikissa. Tuhannet ihmiset ovat paenneet naapurimaahan Malawiin.
Vihollisuuksien seurauksena metical-valuutan arvo on puolittunut, hinnat ovat nousseet ja yksityiset investoinnit liki pysähtyneet.
Kaiken huipuksi paljastui, että Mosambikin hallitus otti noin miljardin euron lainan ilman parlamentin hyväksyntää vuosina 2013–2014. Laina oli osa suurempaa velkapakettia. Frelimo aikoi ostaa salatulla lainalla aseita, jotta se voisi kukistaa Renamon sotilaallisesti.
Yksi konfliktin tärkeä mutta vähemmän käsitelty syy on historian hyväksikäyttö.

VALTAPUOLUE FRELIMO julistaa toistuvasti, että se vapautti maan siirtomaavallasta. Siksi opposition vaalivoitto merkitsisi Frelimolle likipitäen kolonialismin paluuta.
Keski- ja Pohjois-Mosambikissa katsotaan, että valta ja vauraus jakautuvat vääristellyn historian perusteella. Esimerkiksi Sofalan läänin asukkaat Keski-Mosambikissa sanovat, että heidän vapaustaistelijansa syrjäytettiin itsenäisyyssodan aikana Frelimon johdosta valheellisin perustein, tapettiin ja tarkoituksella unohdettiin. Heidän mukaansa vauraus valui vallan mukana etelään.
Yksiääniseen historiaan takertuminen ylläpitää käsitystä siitä, että Frelimo ja Renamo ovat toistensa vihollisia. Sen vuoksi levottomuudet jatkuvat ja demokratia haurastuu.
Kestävä rauha voidaan saavuttaa vain avaamalla sotien julmuudet avoimelle keskustelulle. Ehkä ei ole liian myöhäistä perustaa totuuskomissiota.
 
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja, joka asuu Mosambikissa.
Kestävä rauha voidaan saavuttaa vain avaamalla sotien julmuudet avoimelle keskustelulle.
 

torstai 22. syyskuuta 2016

Kuvitelkaa köyhä maa (Karjalainen)


Tämä on julkaistu 17.9. sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista". Voisi olla monesta muustakin maasta.

Pystytkö kuvittelemaan maan, jossa julkinen valta ei enää tarjoa kansalaisille kelvollista koulutusta, päivähoitoa, eläkettä, jalkapallokenttiä, terveydenhuoltoa, toimivaa joukkoliikennettä eikä virkistysalueita? Näitä tarjoavat lähinnä yksityiset yhtiöt varakkaille maksua vastaan. Loput julkiset palvelut rapistuvat ylläpidon puutteessa.

Hoivan sijaan valtio tarjoaa historiallista totuutta ja järjestystä. Valtapuolueen keskeisenä tehtävänä on vaalia kansallismielistä historiakäsitystä, toistaa sitä seremonioissa kansallisina juhlapäivinä ja hyökätä vääriä käsityksiä vastaan akatemiassa, julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa. Vapautushistoriasta muistutetaan myös puhumalla sotasankareista näköispatsaiden edustoilla ja radiossa.

Maan voimakas talouskasvu ei enää kymmeneen vuoteen hyödyttänyt köyhiä ja heidän osuutensa väestöstä on pysynyt samana. Urbaani köyhyys lisääntyy ja joukkoliikenteen käytöstä on tullut selviytymistaistelua. Kaikki, jotka voivat, tilaavat Japanista käytettyjä autoja.

Varsinaiset rikkaat eivät osaa kuvitella muunlaista yhteiskuntaa ja he uskovat, että jos he olisivat hieman vähemmän rikkaita, olisivat he alttiimpia varkauksille, kid-nappauksille ja väkivallalle. He rakennuttavat muureja suojatakseen omaisuuttaan.

Jos kaupunkien periferioiden väki, jota on noin 90 prosenttia kaupunkilaisista, on aikeissa osoittaa mieltään, on talouskurin olemassaoloon vaikea uskoa. Jo aamuyöstä valtavat panssariajoneuvot pysäköivät kaupungin sisäänmenoteille kilometrien matkalta ja strategisiin paikkoihin sijoitetaan vielä pyssymiesketjuja.

Keskustan asukkaat eivät tätä kalustoa kohtaa eikä sitä juuri televisiossakaan näytetä. Jotkut heistä ovat tyytyväisiä, koska protestiksi kaavailtuna päivänä teillä on enemmän poliiseja ja panssariajoneuvoja kuin ihmisiä. Toiset pitäytyvät mieluusti valtion hallitseman valtamedian välittämässä silotellussa totuudessa ollen muka huomaamatta mielenosoitusvapauden loukkauksia.

Onneksi tämä ei ole koko totuus nykyisestä Mosambikista, koska täällä on monia sellaisiakin, jotka julkisesti kritisoivat tehtyjä valintoja. Heitä pidetään valtamedian kirjoituksissa epäisänmaallisina ja sosiaalisessa mediassa heitä solvataan ja toisinaan uhkaillaan. Jos he kuuluvat johonkin maan vähemmistöryhmistä, heille toivotetaan matkaa ”kotimaahansa”, jossa heidän esivanhempansa syntyivät yli sata vuotta sitten. Viimeisen kahden vuoden aikana useampaa on jopa ammuttu julkisilla paikoilla tai heidän omilla kotipihoillaan. Ylihuomenna tapaan yhden heistä, jota sentään ammuttiin vain jalkoihin.

Vaalien välisinä aikoina raskaasti aseistettu mellakkapoliisi hyökkää oppositiopuolueiden toimistoihin ja opposition kannattajia syrjitään myös työpaikoilla ja asuma-alueilla.

Koska maa on muodollisesti monipuoluedemokratia on valtapuolueelle tärkeää voittaa vaalit. Ylempien virkamiesten, jotka ovat lähes poikkeuksetta valtapuolueen jäseniä, on tehtävä vaalityötä työajallaan käyttäen siihen työpaikan kulkuneuvoja ja toimistovälineistöä. Presidenttiehdokas lentää valtion laskuun helikopterilla, että ehtisi mahdollisimman moneen piirikuntaan.

Näin käy lopulta aina, kun ikäville yksityistä etua ajaville poliitikoille annetaan valta, mutta minkään maan väistämätön tulevaisuus se ei sentään onneksi ole.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja www.unissakavelijamaasta.blogspot.com .

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Voi sitä joka ei usko heikkojen valtaan (Karjalainen)

Tämä kolumni on julkaistu tänään sanomalehti Karjalaisen sarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Usein sanotaan, että historia on voittajien kirjoittamaa ja on se ainakin osittain totta. Suomessa sisällissodasta kirjoitettiin pitkään lähinnä valkoisten näkökulmasta. Monen kaupungin keskipisteestä löytyy voittajaosapuolta ylistävä veistos, niin myös työläiskaupunki Joensuusta. Harvoin voittaja pystyy kuitenkaan muokkaamaan historiaa kokonaan ja pysyvästi mieleisekseen.

Suomessa muutos sisällissodan muisteluun tuli aluksi historiatieteen ulkopuolelta, kun työläiskirjailija Väinö Linna julkaisi myös hävinneitä ymmärtävän Täällä Pohjantähden alla -trilogiansa. Mosambikissa vallitseva vapautushistoria oikeuttaa valtapuolue Frelimon vallan ja tuomitsee opposition historian väärälle puolelle. Ylhäältä päin saneltu menneisyyden muistelu on nakertanut vuonna 1992 solmitun rauhan kestävyyttä. 

Toisen maailmansodan kokenut uskontotieteilijä Mircea Eliade näki myöhäistutotannossaan modernin historian kulun hyvin kielteisenä. Hän kutsui pakolaisuudesta, vainoista ja ydinsäteilystä kärsivän ihmisen osaa historian tyranniaksi, josta pääsee eroon vain rituaalissa. Esimerkiksi pyhä ehtoollinen tempaisee osallistujat historian ulkopuolelle ja ikuisen pyhän yhteyteen leivän ja punaviinin muodossa.

Antropologi Victor Turner kyllästyi yhteiskuntateorian taipumukseen nähdä epätasa-arvoiset sosiaaliset suhteet vääjäämättömänä rakenteena. Tutkimansa sambialaisen ndembu-kansan siirtymäriittien, aikansa vastakultuurisuuden, rauhanliikkeen, mustien kansalaisoikeusliikkeen ja taiteen innostamana hän kuvasi communitasta, jossa tasa-arvo ja sisaruus vallitsevat ja erikoisasemat menettävät merkityksensä. Turnerin mukaan vain tällaiset kynnystilat mahdollistavat yhteiskunnallisen muutoksen sosiaalisen rakenteen merkitessä vain vallitsevaa tilaa ja pysyvyyttä. Antropologi Jukka Siikalan mukaan communitas-idean taustalla lienee ollut myös yliopiston kansainvälinen ideaali, universitas.

Vaikka ulkopuolinen näkee yliopistossa monesti lähinnä oppiarvot, mahtavat rehtorit ja tohtorin hatut niin pohjimmiltaan me tutkijat olemme kaikki kollegoja, joiden sanan pitäisi painaa sen perustelujen eikä esimerkiksi lausujan oppiarvon mukaan. Ei siis ihme, että niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa akateeminen elämänmuoto on uhattuna. Elämmehän maailmassa, jossa ihmisen arvon, vaikkapa  hänen oikeutensa perheeseen, määrittää yhä useammin hänen lompakkonsa paksuus. 

Tutkijoiden asiantuntijuus on monesti Turnerin kuvaamaa heikkojen valtaa. Meiltä puuttuu poliittinen valta ja meitä kuunnellaan vain koska tunnemme aiheemme. Näkemyksemme voivat joutua törmäyskurssille vallanpitäjien etujen kanssa. Tästä syystä täällä Maputossa on viimeisen vuoden aikana murhattu kaksi tuomaria ja yksi perustuslakiprofessori. Yhtä politiikantutkijaa ammuttiin äskettäin jalkoihin. Suomessa on rauhallisempaa, mutta silti sielläkin monet tutkijat kärsivät uhkailusta ja vihapuheesta.

”Tutkijat Mosambikin rauhan puolesta” on kansainvälinen verkosto, joka vaatii loppua aseelliselle konfliktille ja ihmisoikeusloukkauksille. Adressiimme tuli kolmessa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Me allekirjoittajat osaamme katsoa sotapropagandan tuolle puolen, tunnemme tilanteen ja koemme tärkeäksi saattaa sen maailman tietoon. Rauhaan paluu siellä missä sitä ei ole, on arvokkaampaa kuin moni niin sanottu innovaatio. Vetoomus on heikkojen valtaa puhtaimmillaan, koska siinä pyydetään jotaisen sellaista, joka ei ole allekirjoittajien vallassa. Voi sitä, joka ei usko tällaiseen aktivismiin vaan ainoastaan vahvempien valtaan ja historian tyranniaan. 

Academics for Peace in Mozambique -verkoston vetoomus löytyy täältä.

Portugalinkielisellä sisarblogillani on hieman lisää verkostosta.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .     

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Muumit ja Mosambik (Karjalainen)

Tämä teksti julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...


Olin aina ajatellut, että Tove Janssonin Muumilaakso ja sitä ympäröivä merimaisema muistuttaisivat luonnoltaan karuja vahvaa ruotsin murretta puhuvia saaria Turun ja Tukholman välillä – ne, jotka kaihoisan matkustajan katseessa näyttävät vuoroin lähenevän ja loittonevan ruotsinlaivan edetessä. Luettuani Jukka Laajarinteen tutkielman ”Muumit ja olemisen arvoitus” tulin toisiin ajatuksiin. Muumilaakso sijaitsee täällä Mosambikissa.

”Muumit ja olemisen arvoitus” on erittäin luettavasti kirjoitettu filosofinen kirja niin sanotuista eksistentiaalisista ongelmista muumikirjojen läpi katsottuna. Kirjoittajan mukaan Tove Jansson käsittelee Heideggerin, Sartren ja Kierkegaardin muotoilemia ongelmia yhtä syvällisesti, mutta paljon kauniimmin kuin yksikään saksalainen filosofi. Aivan kuten Toven luomat Muumilaakson ötökät, olemme kirjoittajan mukaan maailmaan heitettyjä, vapautemme vankeja, kuolevaisia ja jatkuvien epävarmuuden ja merkityksettömyyden tunteiden vallassa.

Epävarmuuden tuovat niin Muumilaaksossa kuin Mosambikissa usein yllättävät luonnonkatastrofit, kuten tulvat ja hyökyaallot, jotka vievät kodit mennessään ja ajavat ihmiset pakolaisiksi jättömaille tai vieraalle maalle. Monen mielestä voi olla mautonta vertailla Toven fantasiamaailmaa tällä hetkelläkin Pohjois-Mosambikissa vallitseviin tulviin, jotka ovat tuhonneet tuhansien oikeiden ihmisten koteja ja peltoja. Etelässä on puolestaan kuivuus tappanut kymmenin tuhansin päin karjaa ja jättänyt maalaisväestön monin paikoin nälän valtaan. Mikä voisikaan olla ihmisen turvallisuudentunteen kannalta tärkeämpää kuin ruoka, koti ja lepo ja mikä ikävämpää kuin niiden menettäminen? Kuitenkin myös vähäisemmät vaarat, kuten kaoottinen liikenne, malariahyttyset, riittämättömät tulot, inflaatio, pikkurikollisuus ja kuopat kadulla estävät huutomerkkeinä elämän haurauden unohtamisen. Sota ja röyhkeät salamurhat saavat tässä yhteydessä jäädä käsittelemättä.

Kenties jokapäiväinen vaaran tuntu, samoin kuin yhä siirtomaa-ajan jälkeenkin jatkuva vahva kuoleman läsnäolo ja lakkaamaton hautajaisten vietto, saavat monen mosambikilaisen hakemaan turvaa Jumalasta tai esivanhempien jälkeensä jättämistä perinteistä. Kuitenkaan edes Jumalaan turvautuminen ei kokonaan poista elämän pohjimmaista epävarmuutta, sillä emme voi, Kierkegaardia mukaillen, uskossa hypätessämmekään tietää, ottaako joku todella vastaan. Jos tietäisimme, ei kyse olisi lainkaan uskosta.

Niin kaunista kuin Toven luonnonkuvaus onkin, ovat muumikirjojen maisemat Laajarinteen mukaan ennen kaikkea mielenmaisemia, kuten yksinäisyyttä, mukautuvaisuutta, kapinaa, rakastumista, surua, pelkoa, ahdistusta, vastuun pakoilua tai siihen tarttumista. Juuri siksi liitän Muumilaakson nykyään Saaristomeren sijaan Mosambikiin. Koen elämän pohjimmaisen epävarmuuden täällä paljon konkreettisemmin kuin niillä loittonevilla hyisillä saarilla, joita en oikeasti tunne. Silti samanlainen epävarmuus vallitsee Suomessakin, ainoastaan paremmin sullottuna alitajuntaan hyvinvointirakenteiden, turvallisuusmääräysten, henkivakuutuksen ja hiekoituksen avulla. Ehkäpä monia eurooppalaisia vaivaa siirtolaisten saapumisessa nimenomaan se, että se palauttaa mieleen ajatuksen omankin elämän pohjimmaisesta epävarmuudesta ja merkityksettömyydestä. On kuitenkin parempi hakea lohtua Jumalasta, perinteistä ja ystävyydestä kuin antautua järjettömien pelkojen ja vihan valtaan.

Kirjoittaja on muun muassa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Academics for Peace in Mozambique – rauhan vetoomuksesta

Viikko sitten lanseerasimme kansainvälisin, vahvasti suomalaistutkijoiden vahvistamin, voimin tutkijoiden vetoomuskampanjan rauhaan palaamiseksi Mosambikissa. Kampanjan tavoitteena on saattaa Mosambikin vaiettu sota tai konflikti yleisempään tietoisuuteen maailmalla, rikkoa vaivautunut hiljaisuus konfliktista Mosambikissa ja omalta vaatimattomalta osaltamme edistää konfliktin ratkaisemista, sovittelua ja poliittista ratkaisua.

Vetoomukseen tuli muutamassa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana myös monia kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Vetoomuksesta ja kansainvälisestä ryhmästä voi lukea enemmän portugalinkielisestä sisarblogista ja sieltä löytyy myös linkki itse vetoomukseen.

Facebook-ryhmässä "Academics for Peace in Mozambique" voi samoin lukea lisää ja sinne päivitetään jatkuvasti uutisia Mosambikin tilanteesta ja kampanjasta.  



tiistai 14. kesäkuuta 2016

Vapaustaistelijan väitöskirja (Karjalainen)


Julkaistu tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani Kirjeitä Mosambikista...

Sorron vastustaminen ja totuuden tavoittelu ovat minulle äärimmäisen tärkeitä arvoja. Voisi siksi kuvitella, että innostuisin aivan erityisesti kuuluisan vapaustaistelijan väitöskirjasta. Siinä yhdistyisivät tiede ja aktivismi; yhteiskunnallisen todellisuuden terävä havainnointi ja sen muuttaminen; analyysi ja historian tekeminen. Siksipä odotukseni olivat korkealla, kun sain käsiini Eduardo Mondlanen väitöskirjan vuodelta 1960.

Antropologi Eduardo Mondlanesta (1920–1969) ei ole edelleenkään kirjoitettu kunnollista elämänkertaa, mutta jo se vähä mikä hänestä tiedetään, herätti kiinnostukseni. Hän oli kotoisin karjankasvattajaperheestä Gazan läänistä ja oppi lukemaan sveitsiläisessä lähetyskoulussa. Hän oli ensimmäinen mosambikilainen, joka onnistui mustia syrjivästä siirtomaajärjestelmästä huolimatta väittelemään tohtoriksi, toki jouduttuaan ensin pakenemaan Portugalin poliittista poliisia PIDE:ä, vieläpä useasta maasta.

Hänestä on sanottu, että hän oli professori, joka näytti pikemminkin sissiltä ja sissi, joka näytti enemmänkin yliopiston professorilta. Niin Maputon keskeinen avenida kuin yliopisto, joka otti minut hellään huomaansa Mosambikissa, on nimetty Mondlanen mukaan, koska hän uhrasi akateemisen uransa Yhdysvalloissa liittyäkseen Mosambikin itsenäisyystaisteluun. Hän oli vapautusrintama Frelimon perustajajäsen, ensimmäinen puheenjohtaja ja keulakuva.

Mondlanen väitöskirjaohjaaja oli kuuluisa kulttuuriantropologi ja afrosentrisen tieteen puolestapuhuja Melville Herskovits. Herskovits kuului siihen kunniakkaaseen ”boasilaiseen” koulukuntaan, joka todisti kallonmittaaja-antropologien käsitykset joidenkin ihmisrotujen vähäisemmästä älykkyydestä lopullisesti epätieteellisiksi. Voisi siis odottaa että Mondlanen vuonna 1960 hyväksytty väitöskirja olisi juuri minulle äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa paitsi hänen tieteellisestä myös kolonialismin vastaisesta poliittisesta ajattelustaan.

Valitettavasti rotujen välisiä suhteita Yhdysvaltain etelä- ja pohjoisvaltioissa käsittelevä tutkimus oli odotuksiini nähden jonkinmoinen pettymys. Toki se näyttää jo ensi silmäyksellä kattavasti aikansa eturivin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta hyödyntäneeltä laatutyöltä. Jotkut aikansa uunituoreet lähteet tulivat minulle tutuiksi klassikkoina Joensuun yliopiston sosiaalipsykologian kursseilta.

Mondlanen väitöskirjassaan käsittelemä rasismi oli ja on yhä edelleenkin äärimmäisen ajankohtainen aihe. En silti tuntenut väitöskirjassa samaa äärimmäisen intensiivistä kosketusta meneillään olleeseen maailmanhistoriaan ja rotusorron vastaiseen taisteluun kuin hänen vuonna 1969 julkaistussa kirjassaaan Taistelu Mosambikista. Vaikka väitöskirja on Mondlanen murhan jälkeen kirjoittajan jättämistä palasista toimitettua postuumia työtä enemmän nimenomaan Mondlanen työ, sikäli kuin näin voidaan opinnäytteestä sanoa.

Eduardo Mondlane ei suinkaan ollut ainoa Afrikan vapaustaistelija, joka väitteli tohtoriksi. Olisi siksi kiinnostavaa selvittää, että ovatko muutkin vapaustaistelijoiden väitöskirjat yhtä kuivia. Vapaustaistelijat nimittäin ovat kiinnostavia historiallisia henkilöitä, väitöskirjan tekijät yleensä eivät – eivät välttämättä edes, vaikka kyse olisi samasta henkilöstä.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja, vieraana Eduardo Mondlane -yliopistossa.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kerralla kartalle Mosambikin ikävästä tilanteesta

Lukemalla nämä alle linkkaamani suomenkieliset juttuni Kansan uutista ja Maailman kuvalehdestä päivität kerralla tietosi Mosambikin jättimäisestä velka- ja korruptioskandaalista ja sen taustalla olevasta sodasta. Lisälukemistoksi kokosin paketin englanninkielisistä artikkeleista alemmaksi.

(P)resurssikirous?

Mosambik näyttää joutuneen resurssikirouksen uhriksi, vaikka mittavat maakaasu- ja öljyvarat eivät ole vielä edes poikineet jätti-investointeja, saati sitten voittoja. Jo pelkkien odotuksien seurauksena poliittisen eliitin keskuudessa on alettu järjestelemään osuuksia, joka on johtanut poliittiseen intoleranssiin ja vuonna 1992 loppuneen sisällissodan paluuseen ensin sotilaallisena jännitteenä ja sitten varsinaisina iskuina ja taisteluina vuodesta 2013 lähtien. Panssariajoneuvoista kotikadulla Alto Maéssa olen kirjoittanut tänne.

Aseellinen konflikti on aiheuttanut talouskriisin, mittavan inflaation ja meticalin arvon tippumisen alle puoleen reilun puolen vuoden takaisesta, mikä maan ammattiyhdistysjärjestön mukaan on nostanut elinkustannuksia jo kymmeniä prosentteja. Tämä ylittää viralliset inflaatiolukemat, mutta on lähempänä tavallisen kansalaisen intuitiota. Älymystö tuntee sensuurin ilmapiirin lisääntyneen useine poliittisine murhineen. Maalaisväestöä on paennut Keski-Mosambikista, erityisesti Teten läänistä naapurimaa Malawiin. Pakolaiskriisistä kerron täällä.

Vuosina 2013 ja 2014 silloinen hallitus näyttää päättäneen ratkaista poliittisen kriisin sotilaallisesti investoimalla yli kaksi miljardia dollaria turvallisuussektoriin käyden saman aikaisesti rauhanneuvotteluja kuin näön vuoksi. Summa vastaa yli puolta Mosambikin vuotuisesta budjetista. Pitkälti parlamentin selän takana otettujen lainojen paljastuminen sai lahjoittajamaat ja lainanantajat katkaisemaan rahahanat yhä täysin apuriippuvaiselle maalle, mutta hiljaisen diplomatian hengessä itse konfliktia ei perusteluissa mainittu. Aseita, joukkojenhallintavälineistöä ja tiedustelulaitteistoa ostettiin kuitenkin muun muassa länsimaisilta lahjoittajamailta ja Kiinalta, mutta suuri osa rahoista näyttää valuneen hallituksen itsensä vuosien mittaan synnyttämille klientelistisille verkostoille, joiden tarkoituksena on yllä pitää status quota.

Lisälukemistoa englanniksi

Velkaskandaalista kertoo perusteellisimmin Africa Confidencialin raportti havainnollisine taulukoineen. Yksi kattavimmista sodasta kertovista raporteista on puolestaan minun ja Daniel Kaiserin kirjoittama War in peace. The return of civil war in Mozambique?.

Sen kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut lisää ikäviä asioita. On muun muassa löytynyt useita joukkohautoja Manican ja Zambezian lääneissä. On tapahtunut lisää poliittisia murhia, uhkailua ja muuta poliittista ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvää väkivaltaa – viimeksi tiettävästi maanantaina, kun politiikantutkija ja viikottainen tv-kommentaattori José Macuane kid-napattiin Coopin kaupunginosassa ja vietiin maaseudulle Marracueneen, jossa häntä ammuttiin neljästi jalkoihin ja jätettiin pusikkoon ilman matkapuhelinta. Hänet löydettiin sieltä muutaman tunnin päästä ja hän on nyt sairaalassa toipumassa. Myös artikkeleissani mainitut maantieiskut Sofalan, Manican ja Zambezian lääneissä ovat kirjoittamisen jälkeen lisääntyneet. 

Mosambikin julkisessa keskustelussa, kulttuurissa, kansalaisyhteiskunnassa ja kansainvälisessä huomiossa on onneksi nähtävissä myös joitakin valonpilkahduksia, joista kirjoitan myöhemmin (linkki tulee myöhemmin tänne).

Loppukevennyksenä olkoon reportaasini näistä asioista tietoisesta chillailusta Maputon yössä. Se on löydettävissä edellisestä postauksesta.