Muumit ja Mosambik (Karjalainen)

Tämä teksti julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...


Olin aina ajatellut, että Tove Janssonin Muumilaakso ja sitä ympäröivä merimaisema muistuttaisivat luonnoltaan karuja vahvaa ruotsin murretta puhuvia saaria Turun ja Tukholman välillä – ne, jotka kaihoisan matkustajan katseessa näyttävät vuoroin lähenevän ja loittonevan ruotsinlaivan edetessä. Luettuani Jukka Laajarinteen tutkielman ”Muumit ja olemisen arvoitus” tulin toisiin ajatuksiin. Muumilaakso sijaitsee täällä Mosambikissa.

”Muumit ja olemisen arvoitus” on erittäin luettavasti kirjoitettu filosofinen kirja niin sanotuista eksistentiaalisista ongelmista muumikirjojen läpi katsottuna. Kirjoittajan mukaan Tove Jansson käsittelee Heideggerin, Sartren ja Kierkegaardin muotoilemia ongelmia yhtä syvällisesti, mutta paljon kauniimmin kuin yksikään saksalainen filosofi. Aivan kuten Toven luomat Muumilaakson ötökät, olemme kirjoittajan mukaan maailmaan heitettyjä, vapautemme vankeja, kuolevaisia ja jatkuvien epävarmuuden ja merkityksettömyyden tunteiden vallassa.

Epävarmuuden tuovat niin Muumilaaksossa kuin Mosambikissa usein yllättävät luonnonkatastrofit, kuten tulvat ja hyökyaallot, jotka vievät kodit mennessään ja ajavat ihmiset pakolaisiksi jättömaille tai vieraalle maalle. Monen mielestä voi olla mautonta vertailla Toven fantasiamaailmaa tällä hetkelläkin Pohjois-Mosambikissa vallitseviin tulviin, jotka ovat tuhonneet tuhansien oikeiden ihmisten koteja ja peltoja. Etelässä on puolestaan kuivuus tappanut kymmenin tuhansin päin karjaa ja jättänyt maalaisväestön monin paikoin nälän valtaan. Mikä voisikaan olla ihmisen turvallisuudentunteen kannalta tärkeämpää kuin ruoka, koti ja lepo ja mikä ikävämpää kuin niiden menettäminen? Kuitenkin myös vähäisemmät vaarat, kuten kaoottinen liikenne, malariahyttyset, riittämättömät tulot, inflaatio, pikkurikollisuus ja kuopat kadulla estävät huutomerkkeinä elämän haurauden unohtamisen. Sota ja röyhkeät salamurhat saavat tässä yhteydessä jäädä käsittelemättä.

Kenties jokapäiväinen vaaran tuntu, samoin kuin yhä siirtomaa-ajan jälkeenkin jatkuva vahva kuoleman läsnäolo ja lakkaamaton hautajaisten vietto, saavat monen mosambikilaisen hakemaan turvaa Jumalasta tai esivanhempien jälkeensä jättämistä perinteistä. Kuitenkaan edes Jumalaan turvautuminen ei kokonaan poista elämän pohjimmaista epävarmuutta, sillä emme voi, Kierkegaardia mukaillen, uskossa hypätessämmekään tietää, ottaako joku todella vastaan. Jos tietäisimme, ei kyse olisi lainkaan uskosta.

Niin kaunista kuin Toven luonnonkuvaus onkin, ovat muumikirjojen maisemat Laajarinteen mukaan ennen kaikkea mielenmaisemia, kuten yksinäisyyttä, mukautuvaisuutta, kapinaa, rakastumista, surua, pelkoa, ahdistusta, vastuun pakoilua tai siihen tarttumista. Juuri siksi liitän Muumilaakson nykyään Saaristomeren sijaan Mosambikiin. Koen elämän pohjimmaisen epävarmuuden täällä paljon konkreettisemmin kuin niillä loittonevilla hyisillä saarilla, joita en oikeasti tunne. Silti samanlainen epävarmuus vallitsee Suomessakin, ainoastaan paremmin sullottuna alitajuntaan hyvinvointirakenteiden, turvallisuusmääräysten, henkivakuutuksen ja hiekoituksen avulla. Ehkäpä monia eurooppalaisia vaivaa siirtolaisten saapumisessa nimenomaan se, että se palauttaa mieleen ajatuksen omankin elämän pohjimmaisesta epävarmuudesta ja merkityksettömyydestä. On kuitenkin parempi hakea lohtua Jumalasta, perinteistä ja ystävyydestä kuin antautua järjettömien pelkojen ja vihan valtaan.

Kirjoittaja on muun muassa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija.