Eläköön ja eläkööt tiedeviestijät (Karjalainen)

Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Vaikka tutkimustieto on Suomessakin julkisuudessa enemmän kuin koskaan niin silti asiantuntijuus näyttää olevan kriisissä. Tutkimustiedon arvostus on erittäin alhaalla niin poliitikkojen kuin oman elämän asiantuntijoiksi mielivien rivikansalaisten keskuudessa. Suosiossa on napakin tapa oikeuttaa jokin jo etukäteen lukkoon lyöty päätös tai mielipide. Tieto, joka on vuosien työn tulosta, voidaan lyödä keskustelupalstoilla lyttyyn yhdellä aggressiivisella lauseella.

Antti Härkönen naapuritieteen historian puolelta ehdotti 24.8., että median tulisi arvioida tutkijan asiantuntemusta hänen vertaisarvioitujen julkaisujensa ja vähintään niiden teeman mukaan.

Tutkijoiden ansioiden mittaaminen erikoisalansa julkaisujen määrän perusteella on maailmanlaajuinen ilmiö. Se on kieltämättä käytännöllistä, mutta siinä on huonotkin puolensa.

Yliopiston ei nimittäin pitäisi tuottaa ainoastaan spesialisteja, vaan myös yleissivistyneitä maailmankansalaisia. Historioitsijoita, jotka osaavat tarkastella kriittisesti fasismin tämänhetkistä paluuta. Oseanisteja tai afrikanisteja, jotka osaavat peilata myös Euroopan yhdentymisen kriisiä. Teologeja, toimittajia, insinöörejä, opettajia ja kirjastonhoitajia, jotka puuttuvat havaitessaan yhteiskunnallisen vääryyden.

Mosambikissa moni sosiologi tai kielitieteilijä sitävastoin välttää kommentoimasta korruptiota tai aseellista konfliktia, sillä perusteella etteivät ne ole heidän alaansa. Syynä voi olla myös itsesensuuri.

Jokainen asioita seuraava mosambikilainen tietää, että hallitus on ottanut pitkälti toista miljardia dollaria lainaa parlamentilta salaa, taistelee päivittäin oppositiopuolue Renamon asemiesten kanssa tai että maassa painostetaan ja jop murhataan tutkijoita ja juristeja. Lukutaidoton katukauppiaskin tietää, että kuluttajahinnat ovat konfliktin vuoksi nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taloustieteilijä saattaa kieltäytyä ”spekuloimasta” inflaation suuruudella. Ilmankos yleisöä pelottaa puhua heitä huolestuttavista aiheista, kun monet tutkijatkin vain kiertelevät ja kaartelevat.

Toisinaan tutkijan näkemykset hyväksytään vain, jos tieto pysyy yliopiston seinien sisällä.

Maaliskuussa Eduardo Mondlane -yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta nimesi kirjastonsa vuotta aiemmin yhdellä Maputon keskeisimmistä avenidoista murhatun perustuslakiprofessori Gilles Cistacin mukaan. Kunnianosoitusta pidettiin rohkeana. Ennen murhaa valtapuolue hyökkäsi poikkeuksellisen voimakkaasti Cistacia vastaan, jonka mukaan vallan hajauttamisehdotukset eivät olisikaan perustuslain vastaisia.

Vain muutamaa kuukautta kunnianosoituksen jälkeen nimikyltti poistettiin vähin äänin ja jopa Cistacin työn pysyvyyttä symbolisoiva puu juurittiin maasta. Myöhemmin tiedekunta lähetti yleisön painostuksesta lehdistötiedotteen. Sen mukaan kunnianosoitus peruttiin, koska se oli muka tehty lakipykälien vastaisesti. Todennäköisempää lienee, että juristien johtama tiedekunta perui päätöksensä joko turvallisuuspoliisin tai valtapuolueen piirijohdon painostamana.

Cistacin tarina osoittaa, ettei meitä tiedeviestijöitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä vaan iloita joka kerta, kun joku meistä on elossa ja saa sanotuksi sanottavansa.