Poeettinen lupa on vanha afrikkalainen ilmaisunvapauden käytäntö (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjassa "Kirjeitä Mosambikista"...

Länsimaissa demokratiaa ajatellaan useimmiten edustuksellisuuden, puoluejärjestelmän ja lehdistönvapauden kaltaisten instituutioiden kautta. Myös Mosambikissa tällaisella demokratiakäsityksellä on vaikutusvaltaa, sillä maan budjettia tukee 19 länsimaalta ja ulkomaisia kansalaisjärjestöjä on tusinoittain. Lehdistönvapaus ja monipuoluejärjestelmä ovat tietenkin parempia kuin sensuuri ja yksipuoluevalta. Mosambikilaisten hyvinvointiin ja vapauteen vaikuttaa kuitenkin näitä enemmän muusikon ilmaisunvapaus.

Usein unohdetaan, että ilmaisunvapauteen kuuluu myös oikeus osoittaa mieltä ja taiteilijan ilmaisunvapaus, eikä esimerkiksi muusikkojen ilmaisunvapauden mittaamiseksi ole lehdistönvapausindeksien kaltaisia vertailevia mittareita. Erityisesti painovapaus on kuitenkin taiteilijan ilmaisunvapautta selkeämmin omistajan eikä niinkään ajattelijan vapautta.

Mosambikissa on jo ainakin 200 vuoden ajan kritisoitu poeettisella luvalla. Se on koko eteläisessä Afrikassa vallinnut ja esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistusta huomattavasti vanhempi ilmaisunvapauden periaate. Etnomusikologi Hugh Traceyn 1940-luvulla kehittelemä käsite merkitsee tavanomaisia käytöstapojakin rikkovan yhteiskuntakritiikin sallimista, sikäli kun kritiikki esitetään runollisessa muodossa. Kuninkaita, siirtomaaherroja ja elinikäisiä presidenttejä on tarvittaessa loukattu näiden kasvojen edessä.

Poeettinen lupa on kestänyt suurten afrikkalaisten imperiumien nousun ja tuhon, Afrikan kolonisaation, itsenäistymisten jälkeiset oikeisto- ja vasemmistodiktatuurit sekä länsimaisten rahoituslaitosten määräämät rakennesopeutusohjelmat. Hallitukset ovat toki monin tavoin pyrkineet rajoittamaan muusikkojen vapautta, mutta usein pelko kansan suututtamisesta on estänyt räikeimmän sensuurin.

Mosambikilaisyleisön odotuksena on aina näihin päiviin asti ollut, että musiikissa on sanoma eikä varsinainen hömpän tekeminen ole tullut muusikoiden mieleen. Laulut voivat olla valistavia tai moralistisia, mutta monesti myös terävän kriittisiä vallanpitäjiä kohtaan. Niinpä esimerkiksi Ghorwanen ja Salimu Muhamedin sodanvastaiset laulut nousivat suosioon sisällissodan aikana, vaikka maassa vallitsi yksipuoluejärjestelmä ja ainoa sallittu radiokanava ja studio olivat valtion kontrolloimia. Salimu joutui vuonna 1982 tuntemattomasta syystä uudelleenkoulutusleirille. Sieltä palattuaan hän levytti leirin nimen mukaan nimeämänsä hitin ”Bilibiza”, jossa hän virtuoosimaisen pisteliäästi sivalsi raakaa vankileirijärjestelmää. Nykyään kansan huolenaiheita välittävät vaikkapa räppärit, kansanmuusikot ja afrojazzin taiturit.

Siirtomaajärjestelmässä oli käytössä valtiollinen ennakkosensuuri, mutta nykyään yleisempää on markkinasensuuri. Kaupallisella kanavalla, jolla on 100–200 kappaleen soittolista, on oikeastaan soittokielto valtaosaan kaikesta musiikista. Tämä rajoittaa yleisön tiedonsaantia ja mahdollisuuksia nauttia maailman musiikillisesta rikkaudesta.

Mosambikissa monet taloudellisesti menestyneimmistä artisteista ovat sponsoreiden tukemia ja TV:stä tuttuja. Teleoperaattorit ja pankit eivät suosi artisteja, joilla on sanottavaa, vaikka he olisivat niin kulttuuriväen kuin kansankin arvostamia.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .