Karjalainen: Räppärit kuin yö ja päivä

Julkaisen sanomalehti Karjalaisen kolumnejani täällä pikku hiljaa. ..
Marraskuun 9. päivänä oli Maputossa kaksi suurta räp-tapahtumaa. Aamuyhdeksältä yhteiskuntakriittinen mosambikilaisräppäri Azagaia lanseeraasi kauan odotetun toisen albuminsa Cubaliwan. Nimi tarkoittaa uudelleensyntymää yhdellä Mosambikin kielistä. Illalla puolestaan maailmankuulu räppäri 50 Cent, ”suoraan Yhdysvalloista”, kuten TV-kanavien mainos julisti, piti kenties yhtä odotetun shownsa. Molemmat edustavat samaa musiikinlajia, mutta viesteiltään eroavat kuin yö ja päivä.

Azagaian edellinen albumi kertoi kansan pahoinvoinnista, poliitikkojen korruptiosta, uuskolonialistisesta riistosta, itsenäisyyden nostattamien odotusten luhistumisesta, köyhien köyhtymisestä ja rikkaiden rikastumisesta. Se myös profetoi kaoottista kansannousua, joka vyöryikin kaduille vain muutamaa kuukautta myöhemmin, helmikuussa 2008.

50 Centin tuotanto perustuu entisen crack-kauppiaan epäkriittiseen riimittelyyn gangsterielämästä, jollaista musiikkia Public Enemy -legenda Chuck D on nimittänyt rikastumiseksi mustien kuoleman tuotteistamisella.

Gangsta-videoiden miehet ovat väkivaltaisia sutenöörityyppejä, nilkkejä ja diilereitä ja naiset seksiobjekteiksi pelkistettyjä tyrkkyjä. Muita naisia ei lauluissa mainita kuin ”huorat”, joka näyttää olevan artisteille naisen synonyymi.

Kurjuuden, joukkotyöttömyyden ja rikollisuuden tuotteistaminen yksioikoisiksi kuviksi on muuten huonosti voivan musiikkibisneksen tuottoisampia lajeja. Kaavamaisen ilmaisun takana on pitkälti valkoisten omistama musiikkiteollisuus. Räppärit ja heidän levy-yhtiönsä perustelevat tarinoita sillä, että ne muka kuvaavat realistisesti ghettoa. Yhdysvaltalaistutkija Tricia Rosen analyysin mukaan gangstat itse asiassa esittävät mustat valkoisten vaalimien stereotyyppien mukaisina.

Azagaian uudessa albumissa huomio kääntyy poliitikkojen kritiikistä kansan heräämiseen kyseenalaistamaan sorto. Lanseerauspäivänä nauhoitetussa videomateriaalissa räppää satakunta hiphop-fania.

50 Centin tulevalta tuotannolta on tuskin syytä odottaa yllätyksiä, mutta markkinataloudessa voi toki tapahtua muita käänteitä.

Stereotypiat ovat sinänsä hyväksyttäviä työkaluja. Voisiko Aleksis Kiven veljeksiä kuvitella ilman äkkipikaista Juhania tai paatoksellista Simeonia. Kaupallisen räpin jankuttava toisto kuitenkin täyttää rasistisen propagandan kriteerit. Amerikkalaiskonservatiivit ovat kuitenkin väärässä hyökätessään seksismin vastustamisen varjolla naisten seksuaalisuuden kimppuun. Näin vain gangstoilla näyttää olevan hauskaa.

50 Centit ja Rick Rossit voisivat oppia mosambikilaiskollegoilta monipuolisempien ja hauskempien stereotyyppien käytössä. Täkäläisessä räpissä seikkailevat niin vapaustaistelijat, pyssymiehiä pakenevat aktivistit kuin nilkkipoliisit, bodatut gorillat, tiedostavat kansalaiset ja pomot, joiden vatsat ylettyvät pidemmälle kuin jäykistyneet peniksensä.

Slim Niggan videolla ”O País da Pandza” katupojiksi sonnustautuneet muusikot katsovat ohi kulkevan naisen keinuvaa takamusta ilmeisen himoiten, ilmaisten kuitenkin, että treffit ovat turha toivo: ripaleiset taskut ovat tyhjät. Kappaleessa kerrotaan nuorisotyöttömyydestä ja artistien vähäisistä mahdollisuuksista elää musiikilla. Vaikka stereotyypillä leikitelläänkin niin tässä ollaan kyllä kaukana gangstojen lapsellisista fantasioista, joissa naiset kilpailevat siitä, että kuka pääsee pyörittämään niukasti verhottua takalistoaan löhöilevän nilkin etumusta vasten.