Tänne blogiin parisen kuukautta sitten kirjoittamani mietelmät innostivat Journalistissa vastikään julkaistun esseen kirjoittamiseen...
Kehitysmaan kansalainen maksaa kovan hinnan kehitysmaajuttujen yksipuolisuudesta, kirjoittaa Janne Rantala.
Lukaisin läpi nivaskan kehitysmaa-aiheisia juttuja. Niiden tyypillinen hahmo oli pienviljelijä tai reilun kaupan käsityöläinen, joka oletettavasti hyötyy jostain kehitysprojektista. Tältä sitten kysytään, onko kaivosta ollut iloa, eikä haastateltava oikein voi muuta kuin hymyillä kaivon edessä ja kertoa, että vedenhakumatka lyheni ja elämänlaatu koheni.
Lukijalle ei haluta antaa mahdollisuutta tietää, että suurin osa kehitysmaiden kansalaisista ei ole kehitysyhteistyöprojektien kohderyhmää. Monet heistä ovat selviytyjiä, rosvoja tai poliiseja, oman elämänsä herroja tai muuten vain kiinnostavia keskustelukumppaneita.
Suomalaiset lehdet maksavat tuskin koskaan juttumatkoja kehitysmaihin. Valtaosa matkoista on ulkoministeriön matkatuen kautta kytketty kehityspolitiikan linjauksiin. Yksinomaisena rahoituslähteenä tuki ei siis välttämättä ole hyväksi journalismille. Tämä on yksi niistä käytännöistä, joiden seurauksena kehitysmaajuttuun on vaikeaa sisällyttää kehitysapukriittisiä näkökulmia.
Siksi suomalainen maallikkolukija ei saa koskaan tietää, että Mosambikin itsenäinen lehdistö otti Suomen ja eräiden muiden maiden budjettitukileikkaukset vastaan “kädenojennuksena oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta kamppaileville mosambikilaisille”, kuten hallituskriittinen viikkolehti Canal de Moçambique marraskuussa 2012 kirjoitti. Lahjoittajamaat ovat perustelleet kehitysavun leikkauksia Mosambikin epäonnistumisella köyhyyden vastaisessa taistelussa ja korruption kitkemisessä. Lehti näki leikkaukset tervetulleena näpäytyksenä hallinnolle, joka käyttää kehitysapua oman valta-asemansa oikeuttamiseen. Valtapuolue Frelimon kontrolloima valtiollinen media sitä vastoin on lähes vaiennut leikkauksista ja raportoinut näyttävästi aina silloin, kun kehitysapuhankkeista on ollut myönteistä kerrottavaa.
Vallitsevasta kehitysapuideologiasta on haittaa niin toimittajalle, lukijalle kuin kehitysmaan kansalaisellekin. Taannoin toimittamaani Pitäkää lumppunne -juttua ei huolittu yhteenkään kehitysmaita tavallisesti käsittelevään lehteen – ehkäpä siksi, että sen esille nostama afrikkalainen kehitysapukritiikki ei sopinut vakiintuneisiin mielikuviin. Juttuni löysi lopulta paikan Voimasta. Eikö kuitenkin olisi kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miksi mosambikilainen yhteiskuntatieteilijä João Mosca kirjoitti itsenäisessä viikkolehdessä Savanassa, että kehitysapu on rikkaiden maiden köyhien tukea köyhien maiden eliitille?
Afrikkalaisten intellektuellien ajatuksia kehitysavusta olisi hyvä yleisemminkin kuunnella, koska he yleensä tietävät aiheestaan toisin kuin kehitysavun vastustajat Suomessa. Suostummeko me kolmannessa maailmassa työskentelevät jättämään kehitysyhteistyökritiikin nuiville maanmiehillemme?
Toinen kehitysmaajutun tyylilaji, jota näkee erityisesti valtamediassa, on voivotteleva lohduttomuus. Näissä jutuissa vain länsimaisten lahjoittajavaltioiden ja avustusjärjestöjen läsnäolo estää Kiinaa ja afrikkalaisdiktaattoreita imemästä avutonta kansaa kuiviin. Kun kansa protestillaan osoittaakin, ettei se ole avuton, niin lähetystöjen hysteeriset matkustustiedotteet, joita muun muassa toimittajien odotetaan noudattavan, esittävät mielenosoittajat väkivaltaisina vandaaleina. Tiedotuksessa ei suinkaan tukeuduta reportaasimenetelmään vaan valtiolliseen ideologiseen tiedotukseen ja haamukirjoittajien omiin porvarillisiin pelkoihin.
Liekö sattumaa, että kun valtapuolueelle alisteinen media ja lahjoittajavaltioiden lähetystöt viime marraskuussa leimasivat Mosambikin pääkaupungin Maputon rauhanomaisen yleislakon väkivaltaiseksi, yksikään lahjoittajavaltio ei älähtänyt siitä, että yksi maailman köyhimmistä maista panosti budjetissaan poliisiin ja aseistukseen eikä esimerkiksi koulutukseen. Jos tuo lakko olisi ylittänyt Mosambikin ulkopuolella uutiskynnyksen, ainakin Suomen uutisissa olisi luultavasti turvauduttu lähinnä edellä mainittuihin kyseenalaisiin lähteisiin.
Jos kehitysmaista tavallisimmin kirjoittaville lehdille on tyypillistä hyssyttely, valtalehdistössä on tavallista lähes päinvastainen asenne, jonka mukaan mikään ei toimi. Itse olen joskus kirjoittanut juttuja, joissa esimerkiksi poliisi kiristää ohikulkijoilta lahjuksia ja uudet edistyksellisetkään lait eivät toimi. Ei toki ole väärin kirjoittaa niin kuin asiat ovat, mutta jos totuus on liian lähellä stereotypiaa, on syytä miettiä kahdesti, missä on uutinen.
Jos taas kehitysapurahojen huomataan ohjautuneen krokotiilijahtiin, olisiko ennen kohun nostamista syytä ottaa selvää metsästyksen tarpeellisuudesta? Viime joulukuussa iltapäivälehdet ja Helsingin Sanomat julistivat kehitysapurahoja kuluneen muun muassa krokotiilien tappamiseen. Jutuissa jäi mainitsematta, että krokotiilit tappavat Mosambikissa vuosittain kymmeniä ihmisiä ja haittaavat satojen tuhansien maaseudun asukkaiden arkielämää. Valtalehtien kehitysmaajutut kuvaavat yksipuolisesti yhteiskuntaa, ihmisten elämää ja moraalia. Kovimman hinnan siitä maksaa kehitysmaan kansalainen, joka ei pääse oikeasti ääneen. Näin ollen kansalaisen omia näkemyksiä ei huomioida, kun hänen ongelmiaan pyritään kehitysprojekteilla ratkaisemaan.
Mainittakoon vielä yksi juttutyyppi: tekopirteät kulttuuriuutiset jostain etnistä musiikkia soittavasta bändistä, joka esiintyy Maailma kylässä -festivaaleilla. Näiden juttujen tarkoituksena on osoittaa, että köyhälläkin maalla voi olla rikas kulttuuri. Tämän ei enää toivoisi olevan kenellekään uutinen. Kiinnostavampaa olisi lukea, mitä ajatuksia ja tuntemuksia kulttuurituote kirjoittajassa herätti. Huomion arvoinen näkökulma olisi sekin, ettei rikas kulttuuri kehitysmaassakaan synny ilman taiteilijoiden, tapahtumajärjestäjien, tuottajien, roudarien eikä yleisönkään hikeä.
Esimerkiksi Mosambik on väärällään bändejä, musiikki- ja tanssityylejä, musiikkivideoita sekä kulttuuriryhmiä, jotka yhdistävät musiikkia, tanssia ja estradipukeutumista. Mosambikin kulttuurielämästä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin suuri yleisö saa Suomessa koskaan tietää.
Janne Rantala
Kirjoittaja on Mosambikissa asuva tutkija ja free-toimittaja, joka pitää etnografista uutisblogia pilke silmäkulmassa osoitteessa www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi.
Mosambikin yhteiskuntaa ruohonjuuritasolta käsittelevä etnografinen uutisblogi, Janne Rantala
Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...
perjantai 12. huhtikuuta 2013
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Hyviä uutisia Refila Boysta
Soittokierros kansalaisjärjestöihin ja kulttuuritoimijoille sekä maanantaisen viikkolehden haastattelu tuotti tulokseksi, että Refila Boy ei ollut tällä kertaa pidätettynä. Lisää yksityiskohtia portugalinkielisessä blogissani.
Tämä on ilman muuta hyvä uutinen, mutta kertoo valitettavasti myös siitä itsesensuurin ja osattomuuden ilmapiiristä, jossa täällä eletään. Se, että muusikko olisi pidätetty letkeän protestilaulunsa vuoksi, on valitettavan helppo uskoa. Varsinkin, kun tarinaa tukee aiempi tapaus vuodelta 2009.
Tämä on ilman muuta hyvä uutinen, mutta kertoo valitettavasti myös siitä itsesensuurin ja osattomuuden ilmapiiristä, jossa täällä eletään. Se, että muusikko olisi pidätetty letkeän protestilaulunsa vuoksi, on valitettavan helppo uskoa. Varsinkin, kun tarinaa tukee aiempi tapaus vuodelta 2009.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Renamo ja Frelimo hevosenleikissä
(Päivitys 8.4. STV:n iltauutisten jälkeen: Renamo kieltää hyökänneensä siviilien kimppuun 6.4.. Sen sijaan se otti heti tuoreeltaan kunnian hyökkäyksestä FIR:n asemalle 4.4.. Renamon puoluejohtaja pitää lehdistötilaisuuden ensi keskiviikkona.)
Vuodesta 1994 lähtien, jolloin järjestettiin Mosambikin ensimmäiset monipuoluevaalit, on suurin oppositiopuolue Renamo syyttänyt hallitsevaa Frelimoa vaalivilpistä. Konkreettisemmin lähes kahden vuoden ajan Renamon puheenjohtaja Afonso Dhlakama on uhannut loppua Frelimon vallalle milloin vallankumouksen, milloin suurten mielenosoitusten, milloin luotien avulla. Kirjoitin tästä juuri saavuttuani maahan joulukuussa 2011.
Viime viikolla asetelmaan tuli uusi käänne, kun Renamo uhkasi estää seuraavat vaalit. Puolue on jo aiemmin julistanut, ettei aio osallistua vaaleihin näissä oloissa.
Sittemmin Renamon uhkailut ovat kääntyneet pienimuotoiseksi aseelliseksi konfliktiksi. Viimeksi tänään tuli kaksi ruumista ja kaksi siviiliä loukkaantui, kun Renamon militanteiksi oletetut aseistetut miehet koittivat pysäyttää kahta matkustajalinja-autoa. Tästä kertoi ensimmäisenä televisiokanava STV reilu tunti sitten.
Konflikti kärjistyi väkivaltaiseksi keskiviikkona, kun mellakkapoliisi FIR hyökkäsi Renamon paikalliseen päämajaan Muzunguen kaupungissa. Torstaina Renamo kosti iskun hyökkäämällä puolestaan FIR:n paikalliseen päämajaan. Tuloksena oli lehtitietojen mukaan neljä kuollutta poliisia ja 13 haavoittunutta. Poliisi väitti ampuneensa yhden Renamon sotilaan, mutta Renamo kiisti tiedon.
Katolisen kirkon piispat ja muslimijohtajat ovat vedonneet osapuoliin, että ne ylläpitäisivät rauhaa eikä kahdenkymmenen vuoden takaisiin vihollisuuksiin palattaisi. Älyköt ovat myös huolissaan tilanteesta.
P.S. Ytimekäs kannanottoni portugalinkielisessä blogissani:
http://cartasdaterrasonambula.blogspot.com/2013/04/sobre-o-conflito-renamo-frelimo.html
Vuodesta 1994 lähtien, jolloin järjestettiin Mosambikin ensimmäiset monipuoluevaalit, on suurin oppositiopuolue Renamo syyttänyt hallitsevaa Frelimoa vaalivilpistä. Konkreettisemmin lähes kahden vuoden ajan Renamon puheenjohtaja Afonso Dhlakama on uhannut loppua Frelimon vallalle milloin vallankumouksen, milloin suurten mielenosoitusten, milloin luotien avulla. Kirjoitin tästä juuri saavuttuani maahan joulukuussa 2011.
Viime viikolla asetelmaan tuli uusi käänne, kun Renamo uhkasi estää seuraavat vaalit. Puolue on jo aiemmin julistanut, ettei aio osallistua vaaleihin näissä oloissa.
Sittemmin Renamon uhkailut ovat kääntyneet pienimuotoiseksi aseelliseksi konfliktiksi. Viimeksi tänään tuli kaksi ruumista ja kaksi siviiliä loukkaantui, kun Renamon militanteiksi oletetut aseistetut miehet koittivat pysäyttää kahta matkustajalinja-autoa. Tästä kertoi ensimmäisenä televisiokanava STV reilu tunti sitten.
Konflikti kärjistyi väkivaltaiseksi keskiviikkona, kun mellakkapoliisi FIR hyökkäsi Renamon paikalliseen päämajaan Muzunguen kaupungissa. Torstaina Renamo kosti iskun hyökkäämällä puolestaan FIR:n paikalliseen päämajaan. Tuloksena oli lehtitietojen mukaan neljä kuollutta poliisia ja 13 haavoittunutta. Poliisi väitti ampuneensa yhden Renamon sotilaan, mutta Renamo kiisti tiedon.
Katolisen kirkon piispat ja muslimijohtajat ovat vedonneet osapuoliin, että ne ylläpitäisivät rauhaa eikä kahdenkymmenen vuoden takaisiin vihollisuuksiin palattaisi. Älyköt ovat myös huolissaan tilanteesta.
P.S. Ytimekäs kannanottoni portugalinkielisessä blogissani:
http://cartasdaterrasonambula.blogspot.com/2013/04/sobre-o-conflito-renamo-frelimo.html
perjantai 5. huhtikuuta 2013
P.S. eiliseen kirjeeseen: nopean intervention Azagaia
Kun Azagaia toimii julkisuudessa kyseessä ei ole vain kulttuuriuutinen.
Viime päivinä oppositiopuolue Renamo ja hallitus (lue Frelimo) ovat ottaneet yhteen eikä ruumiiltakaan ole vältytty, mutta silti Azagaian uusi biisi ja video ovat saaneet runsaasti huomiota, toki lähinnä niissä foorumeissa, joissa se on mahdollista. Levy-yhtiö ehti jo julkaista videon täällä:
http://www.youtube.com/watch?v=VtO1uPqnG2Y
P.S. Päivitys 10.4.: Video on esitetty ainakin yksityisillä TIM-, Miramar-kanavilla ja Portugalin yleisradioyhtiön RTP Áfricassa ja sen julkaisu on ylittänyt uutiskynnyksen STV:llä ja saman konsernin O País -päivälehdessä. Valtion omistama TVM ei sitä ole tiettävästi näyttänyt, mikä ei valitettavasti yllätä ketään.
Viime päivinä oppositiopuolue Renamo ja hallitus (lue Frelimo) ovat ottaneet yhteen eikä ruumiiltakaan ole vältytty, mutta silti Azagaian uusi biisi ja video ovat saaneet runsaasti huomiota, toki lähinnä niissä foorumeissa, joissa se on mahdollista. Levy-yhtiö ehti jo julkaista videon täällä:
http://www.youtube.com/watch?v=VtO1uPqnG2Y
P.S. Päivitys 10.4.: Video on esitetty ainakin yksityisillä TIM-, Miramar-kanavilla ja Portugalin yleisradioyhtiön RTP Áfricassa ja sen julkaisu on ylittänyt uutiskynnyksen STV:llä ja saman konsernin O País -päivälehdessä. Valtion omistama TVM ei sitä ole tiettävästi näyttänyt, mikä ei valitettavasti yllätä ketään.
torstai 4. huhtikuuta 2013
Uusi biisi: Azagaia kritisoi mellakkapoliisin otteita
| Räppäri Azagaian taustalla Samora Machel. Kuva: Janne Rantala. |
http://azagaia.bandcamp.com/track/mir-m-sica-de-interven-o-r-pida
Biisissä kritisoidaan poliisin liioiteltua voimankäyttöä kansalaisoikeuksiaan toteuttavia rauhanomaisia mielenosoittajia kohtaan. Viime viikkoina poliisi on useaan otteeseen hajoittanut sotaveteraanien viikottaiset mielenosoitukset kovin ottein.
Videossa Azagaia on sonnustautunut hieman viinaan meneväksi sotaveteraaniksi. Hän istuu puun alla juoden halpaa Tentação-viinaa, kun kuulee radiosta FIR-mellakkapoliisin (Força de Intervenção Rapida = nopean puuttumisen joukot) hajoittaneen demobilisoitujen sotilaiden mielenosoituksen vesitykeillä, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla. Hän silminnähden ryhdistäytyy, nousee keppiin nojaten pystyyn ja alkaa vihaisesti räppäämään radioon. Lopussa hän jo huutaa megafooniin: "Nopean puuttumisen musiikkia"*, liikkuen hautausmaalla hautakivien edessä, joissa lukee "Demokratia", "Ihmisoikeudet" ja "Ilmaisunvapaus".
Kappaleen nimeen ja kertosäkeeseen sisältyy sanaleikki, jossa mellakkapoliisi FIR:n vastapainona esitetään nopean intervention musiikki (Música de Intervenção Rápida). Yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivää musiikkia kutsutaan Mosambikissa yleisesti sosiaalisen intervention (tai yhteiskunnallisen puuttumisen) musiikiksi.
Video esitettiin toissapäivänä yksityisellä TV Miramarilla, ja eilen samoin yksityisen STV-kanavan uutisissa Azagaian haastattelun kera.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
"Kotikadun mölyjä"
Kirjoitin aiemmin Coisas da Vida-sarjasta. Toinen samalta kanavalta tuleva ja osittain saman tekijäjoukon
tekemä kiinnostava sarja on hankalasti suomennettavalta nimeltään ”Macas do
Bairro". Slangi-ilmaisu ”macas” merkitsee
kirjaimellisesti hämmennystä, mutta normaalisti sillä tarkoitetaan
riitaa, hankaluuksia ja epäjärjestystä, jopa tappelua. Bairro taas
merkitsee tässä tavallisten ihmisten asuma-aluetta, jossa ei ole
ihan kaikkia ylellisyyksiä, hisseistä puhumattakaan. Sarjan joka jaksossa on sama idea: johtaja Rastan luona istutaan bhandlassa,
käräjäringissä, jonka tarkoituksena on naapurien kesken ratkaista
asukkaiden keskinäisiä ongelmia ennen kuin ne vaativat keskusvallan väliintuloa. Sarjan päähenkilö ei vastaa vakiintunutta käsitystä
kaupunginosapäälliköstä, sillä hänen lempinimensä syynä ovat
militantit maastonväriset vaatteet ja pitkät puoliselkään asti
ulottuvat dreadlocksit.
Ohjelma kertoo Mosambikissa oikeastikin käytössä
olevasta instituutiosta, jonka ansiosta perifeerisillä alueillakin
asuvat voivat saada oikeutta ilman suuria oikeudenkäyntikustannuksia. Muutama viikko sitten tulleessa jaksossa nuori pariskunta, työttömiä
arvattavasti molemmat, päättää kovasti riideltyään mennä
pyytämään apua johtaja Rastalta. Pariskunnan riidat ovat karanneet
käsistä: naisella on jo musta silmä ja molemmilla surkeat
vaatteet. Siellä istuu
kirjava joukko paikallisen ”kotikadun” väkeä: poliisi, huonosti
portugalia osaava katumyyjänainen, kansanparantaja, lääkäri ja
pariskunnan tilanteesta inspiroituva runoilijasielu. Jokainen puhuu
vuorollaan oman elämänkokemuksensa opettamana. Piipahtaapa paikalla
myös niukkoihin farkkusortseihin pukeutunut prostoitu,
joka jälleen kerran kertoo olevansa liian kiireinen että ehtisi auttaa
ongelmanratkaisussa. Kuten joka jaksossa, kansanparantaja vajoaa
transsiin muiden säestäessä ja laulaessa ja sen jälkeen välittää henkien näkemyksen. Sitä
ei kuitenkaan tällä kertaa voida noteerata. Koko ohjelman kestävän
pohdinnan jälkeen päädytään siihen, että pariskunnan tilanne on
täysin toivoton ja että heidän tulisi erota. ”Tämä ei ole
yhteiskunnallista, tämä on teidän henkilökohtainen ongelmanne”,
päättää johtaja Rasta.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Pidätettiinkö Refila Boy protestilaulunsa takia?
Toistaiseksi vahvistamattomien tietojen mukaan yhteiskuntakriittinen muusikko Refila Boy pidätettiin, ilmeisesti uuden protestilaulunsa takia, jossa arvostellaan voimakkaasti Mosambikin hallitusta ja etenkin presidentti Armando Guebuzaa. Laulu on shanganaksi ja sen nimi "Ndambi" tarkoittaa tulvaa. Siinä tiivistetään Chokwen kaupungin humanitääriseksi katastrofiksi äityneen tulvan aikaisia tapahtumia ruohonjuuritasolta tarkasteltuna ja tasavallan presidentin samanaikaisia ylellisiä 70-vuotissyntymäpäiviä, jotka lähetettiin koko päivän kestäneenä suorana lähetyksenä valtiollisessa TV Mosambikissa. Tätä itsenäinen lehdistökin kritisoi mauttomana ja epäsensitiivisenä. Lisää tietoa portugalinkielisellä sisarsivullani ja linkki kappaleeseen täällä:
http://cartasdaterrasonambula.blogspot.com/2013/03/refila-boy-foi-detido-por-causa-da-nova.html
Yksi syy siihen miksi aloin selvittämään tätä tapausta on, etten yllättäen löytänyt mitään tietoa paikallisista tiedotusvälineistä. Poliisi pahoinpiteli Refila Boyn lavalla loppuvuodesta 2009 ja sen jälkeen pidätti. Artistin saama kohtelu oli paikallisen mitta-asteikonkin mukaan kaikin tavoin kohtuutonta.
Seuraan tapausta tutkimuksenikin vuoksi ja tiedotan uutisista tässä blogissani, yksityiskohtaisemmin portugalinkielisessä versiossa.
http://cartasdaterrasonambula.blogspot.com/2013/03/refila-boy-foi-detido-por-causa-da-nova.html
Yksi syy siihen miksi aloin selvittämään tätä tapausta on, etten yllättäen löytänyt mitään tietoa paikallisista tiedotusvälineistä. Poliisi pahoinpiteli Refila Boyn lavalla loppuvuodesta 2009 ja sen jälkeen pidätti. Artistin saama kohtelu oli paikallisen mitta-asteikonkin mukaan kaikin tavoin kohtuutonta.
Seuraan tapausta tutkimuksenikin vuoksi ja tiedotan uutisista tässä blogissani, yksityiskohtaisemmin portugalinkielisessä versiossa.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Global.Finland 19.2.: "Tosielämän saippuaa Mosambikista"
Hyvät lukijat,
Kolme kiireistä inspiroivaa ja enimmäkseen vapaa-ajan täyteistä viikkoa talvisessa Suomessa on aiheuttanut viiveen päivityksissä. Kiitos kaikille sukulaisille, kollegoille ja ystäville, jotka onnistuivat osumaan tielleni. Tässä alkajaisiksi linkki edelliseen Global.Finland -blogiini, joka kertoo mielenkiintoisesta mosambikilaisesta TV-sarjasta:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=270333&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
Kunpa suomalaiset saisivat nähdä tätä sarjaa tekstitettynä! Kirjoitan myöhemmin samalta kanavalta tulevasta toisesta sarjasta Macas do Bairro.
Hyvää viikonloppua!
Kolme kiireistä inspiroivaa ja enimmäkseen vapaa-ajan täyteistä viikkoa talvisessa Suomessa on aiheuttanut viiveen päivityksissä. Kiitos kaikille sukulaisille, kollegoille ja ystäville, jotka onnistuivat osumaan tielleni. Tässä alkajaisiksi linkki edelliseen Global.Finland -blogiini, joka kertoo mielenkiintoisesta mosambikilaisesta TV-sarjasta:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=270333&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
Kunpa suomalaiset saisivat nähdä tätä sarjaa tekstitettynä! Kirjoitan myöhemmin samalta kanavalta tulevasta toisesta sarjasta Macas do Bairro.
Hyvää viikonloppua!
tiistai 5. helmikuuta 2013
Tarkennus Cabralin taustasta
Eräs lukija ja kollega muistutti, aivan oikein, että vapaustaistelija Cabral oli myös guine-bissaulainen ja jopa syntyi siellä, vaikka vanhemmat olivat Cap Verdeltä. Onko muuten sattumaa, että monien maailmaa muuttaneiden historiallisten henkilöiden etniset-, kansalliset- ym. taustat mahtuvat huonosti ytimekkäisiin tavanmukaisiin lauseisiin, joilla taustat yleensä kuitataan.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Kansanuutiset: "Vila Algarve – pittoreski kidutuskeskus"
| Kuva entisestä oikeussalista kadulle. |
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2947743/vila-algarve-pittoreski-kidutuskeskus
torstai 31. tammikuuta 2013
40 vuotta Amilcar Cabralin kuolemasta – taistelu jatkuu
"É preciso não esquecer que a revolução africana está ao serviço da Paz e do Progresso de toda a humanidade."*
Amílcar Cabral (1921-1973)
40 vuotta sitten 20.1.1973 salamurhattiin kap-verdeläinen intellektuelli ja vapaustaistelija sekä pan-afrikanisti Amílcar Cabral. Asialla oli Portugalin silloinen salainen poliisi eli PIDE. Mutta yhdessä muiden kansainvälisen rasismin uhrien kanssa niin Afrikassa kuin Amerikoissa hänen muistonsa ja ajatuksensa elävät ja esimerkiksi Ranskan vallankumousta huomattavasti merkittävämpi historiallinen tapahtuma ja kamppailu, afrikkalaisten vapaustaistelu ja kamppailu rasismia vastaan jatkuu yhä.
*"On välttämätöntä, ettemme unohda, että Afrikan vallankumous on koko ihmiskunnan edistyksen ja rauhan asialla."
Amílcar Cabral (1921-1973)
40 vuotta sitten 20.1.1973 salamurhattiin kap-verdeläinen intellektuelli ja vapaustaistelija sekä pan-afrikanisti Amílcar Cabral. Asialla oli Portugalin silloinen salainen poliisi eli PIDE. Mutta yhdessä muiden kansainvälisen rasismin uhrien kanssa niin Afrikassa kuin Amerikoissa hänen muistonsa ja ajatuksensa elävät ja esimerkiksi Ranskan vallankumousta huomattavasti merkittävämpi historiallinen tapahtuma ja kamppailu, afrikkalaisten vapaustaistelu ja kamppailu rasismia vastaan jatkuu yhä.
*"On välttämätöntä, ettemme unohda, että Afrikan vallankumous on koko ihmiskunnan edistyksen ja rauhan asialla."
perjantai 25. tammikuuta 2013
Global.Finland: "Alakaupungin löylyissä"
Näissä Maputon helteissä ei saunominen tule kaikille ensimmäisenä mieleen, mutta kyllähän Suomessakin helteellä saunotaan. Kävimme kaverin kanssa alakaupungilla saunassa ja yritettiin ymmärtää vähän lisää:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=267974&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
perjantai 11. tammikuuta 2013
Global.Finland: "Mosambikilainen kylä taistelee kaivosjättiä vastaan"
Vuosi catemelaisten kapinasta kaivosjätti Valea vastaan
Global.Finland-jutussa kerron siitä, kuinka Teten kyläläiset estivät kaivosyhtiö Valen hiilikuljetukset muille mantereille. Eilen tammikuun 10. päivänä tuli täyteen vuosi asukkaiden tempauksesta maailman huonointa yhtiötä vastaan:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=266809
Global.Finland-jutussa kerron siitä, kuinka Teten kyläläiset estivät kaivosyhtiö Valen hiilikuljetukset muille mantereille. Eilen tammikuun 10. päivänä tuli täyteen vuosi asukkaiden tempauksesta maailman huonointa yhtiötä vastaan:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=266809
| Asukkaat blokkasivat hiilikuljetukset 10.1.2012. |
| Mosambik on merkittävä energian viejä. |
Kansan uutiset: "Hauskasti mutta puolueellisesti Mosambikista"
Muutama kuukautta sitten ja parin kuukauden postimatkan päätteeksi käsiini päätyi varsin hauska kirja Mosambikista, nimittäin Ritva Parviaisen "Hanki oma elämä. Neljännesvuosisata Mosambikissa". Tässäpä Kansanuutisten Viikkolehdessä julkaistu kritiikkini editoimattomana.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Avainsanat: Samora Machel, expatit, going native, ulkosuomalaisuus, Frelimo, elämänkerrat
Hauskasti mutta
puolueellisesti Mosambikista
Viettäessä elämäni ensimmäistä vuotta täällä Mosambikissa
oli mukavaa vastaanottaa Suomesta Ritva Parviaisen omaelämäkerta.
Tällaiset hyvät elämänkerrat kertovat poikkeuksetta myös
kertojan omasta ajasta, vaikka eivät välttämättä juuri sillä
tavalla kuin kirjoittaja itse haluaisi. Parviaisen elämänkokemus
onkin suomalaisittain varsin poikkeuksellinen. Hän saapui Mosambikin
pääkaupunkiin Maputoon vuonna 1985, jolloin kaupunki oli
sisällissodan vuoksi eristyksissä muusta maasta ja vapaaehtoisten
henkireikä oli tuolloin vielä puhdas ja rauhallinen Costa do Solin
hiekkaranta. Siitä lähtien hän on toiminut Mosambikissa lukuisissa
eri tehtävissä, muun muassa fysioterapian harjoittajana ja
kouluttajana, sekä kehitysyhteistyöjärjestö KEPA:n maajohtajana.
Välissä on ollut myös työpaikkoja, joissa ei ole saanut ottaa
koiraa toimistoon.
Pelkkää eri työtehtävien kuvailemista on kuitenkin turha pelätä,
sillä kirjassa liikutaan myös rannalla ja baarissa, ystävien ja
poikaystävien sekä koirien kanssa. ”Jos maailmanparantaminen
olisi suhteutettu viskin juontiin, olisimme jo parantaneet puoli
maailmaa”, kirjoittaa Parviainen eräästä ystävyyssuhteestaan.
Ulkosuomalaisen kirjoittajan suhde alkoholijuomiin onkin
meikäläisittäin piristävän poikkeuksellinen, sillä niistä ei
puhuta paheksuttavana ongelmana, vaan seurustelujuomina, joiden
voimalla ankeatkin kokemukset, joita toki myös reiluun 25 vuoteen
mahtuu, jätetään taakse.
Jotain perisuomalaista on siinä, kun Parviainen tekee hajurakoa
kahteen Mosambikiin saapuvaan ihmisryhmään. Toisaalta uraa tekeviin
lähinnä muiden ulkomaalaisten kanssa viihtyviin ”expatteihin”,
jotka liikkuvat työtehtävästä toiseen maailmalla, mutta eivät
edes vuosiksi jäädessään opi portugalia, joka on sentään maan
virallinen kieli. Yhtälailla hän paheksuu Fjällräven-reppu
selässä reissaavia sinisilmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä tai
repputuristeja, jotka liikkuvat paikallisten tavoin
chapa-pikkubusseilla ja ovat mustien kaupunginosissa seikkaillessaan
olevinaan kovin ”go native”. Itsensä hän lukee kolmanteen ja
muita jalompaan joukkoon, heihin jotka eivät lähde maasta
kulumallakaan ja jotka tuntevat mosambikilaisia monista eri
yhteiskuntaluokista, ja jotka ovat oikeasti ”gone native”. Liekö
juuri tämä asenne johtanut rajoittumiseen yhteen paikalliseen
näkökulmaan maan menneisyyttä käsiteltäessä, joka on myös
kirjan vakavin puute. Pahimmillaan nimittäin tuntuu siltä kuin
kirjoittaja olisi omaksunut maan historian hallitsevan
Frelimo-puolueen juhlapuheista.
Kukaan ei tietenkään edellytä, että kirjoittajalla tulisi olla
omakohtaista kokemusta Mosambikin yksipuolueajan 1975–1992
ikävimmistä piirteistä, kuten uudelleenkoulutusleireistä,
pakkotyöstä ja niin sanottujen pettureiden pakotetuista
tunnustuskokouksista. Historioitsijoiden ja eri mosambikilaisten
käsitysten syvällisempi tunteminen olisi kuitenkin auttanut
tasapainoisemman kuvan luomisessa. Maan ensimmäinen presidentti
Samora Machel esimerkiksi kuvataan innostavaksi, oikeudenmukaiseksi
ja moraaliseksi johtajaksi. Tutkimus on kuitenkin valottanut myös
Machelin impulsiivista, uhkailemiseen taipuvaa ja kohtuuttomasti
viinaan menevää puolta sekä kuvannut häntä miehenä, joka kyllä
hurmasi maailman feministit nimissään julkaistuilla pamfleteilla
naisten emansipaatiosta, mutta joka ei elävässä elämässä
antanut naisille suunvuoroa – ei edes naisjärjestö OMM:n omassa
erityiskonferenssissa vuonna 1982. Mosambikin historian suhteen
kirjoittaja on tosiaan liiankin ”gone native”, virallisen, ja
pahasti virheellisen, totuuden harhapoluilla. Toivoa sopii, että hän
ei sentään pilaa viskiänsä jäillä, kuten kauhukseni näen
monien maputolaisten tekevän.
Kritiikistäni huolimatta suosittelen tätä erinomaisen hauskasti
kirjoitettua kirjaa kaikille Mosambikista, kehitysyhteistyöstä,
suomalaisuudesta ja lähihistoriasta kiinnostuneille – myös
absolutisteille, kirjoittajan varoituksista huolimatta.
Ritva Parviainen: ”Hanki oma elämä. Neljännesvuosisata
Mosambikissa”. LIKE/Rauhanpuolustajat 2012. 223 s.
Kirjoittaja tutkii ja kirjoittaa Mosambikissa
Avainsanat: Samora Machel, expatit, going native, ulkosuomalaisuus, Frelimo, elämänkerrat
tiistai 8. tammikuuta 2013
Global.Finland: "Kongressiedustajat eivät ostelleet tomaatteja"
Frelimistien eli valtapuolueen poliitikkojen kulutustottumuksista Pembassa sekä puoluerahoituksesta kyökin kautta kertoo Global.Finland.-blogini:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=266526&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
Tähän liittyen kerroin taannoin omassa blogissani salaisten agenttien käytöstavoista Pembassa:
http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2012/10/agenteille-kaytostapoja.html
P.S. Ilahduttavasti eräät kirjoitukset, viime päivinä erityisesti kehitysmaajournalismia koskeva poleeminen kirjoitukseni, nostattavat selvästi keskustelua Facebook-linkityksien määrästä päätellen. Pyytäisin, että edes joku linkittäjistä kirjoittaisi muutaman rivin tänne kommentteihin tai edes minulle spostitse janne.juhana [miukumauku] gmail.com . Saisi Facebook-tunnukseton, koiraton ja tupakoimaton (lue: epäsosiaalinen) kirjoittajakin tietää, mitä ajatuksia heräsi.
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=266526&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
Tähän liittyen kerroin taannoin omassa blogissani salaisten agenttien käytöstavoista Pembassa:
http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2012/10/agenteille-kaytostapoja.html
P.S. Ilahduttavasti eräät kirjoitukset, viime päivinä erityisesti kehitysmaajournalismia koskeva poleeminen kirjoitukseni, nostattavat selvästi keskustelua Facebook-linkityksien määrästä päätellen. Pyytäisin, että edes joku linkittäjistä kirjoittaisi muutaman rivin tänne kommentteihin tai edes minulle spostitse janne.juhana [miukumauku] gmail.com . Saisi Facebook-tunnukseton, koiraton ja tupakoimaton (lue: epäsosiaalinen) kirjoittajakin tietää, mitä ajatuksia heräsi.
maanantai 7. tammikuuta 2013
Yleislakon 15.11. jälkipyykkiä
Päivälehti O País kertoi 4.1. Maputon poliisin huomanneen, että "chapeirot", minibussien kuljettajat, ovat lakanneet lyhentämästä reittejään. Reittien lyhentäminen suututti 15.11. lähiöiden väen pysäyttämään julkisen liikenteen tiesuluin, jonka tuloksena Maputon talouselämä pysähtyi lähes kahdeksi päiväksi. (Kerroin asiasta tässä blogissa tuoreeltaan 15. ja 19.11.) Poliisi ei huomaa kiittää protestoijia parannuksesta vaan ottaa ansion kokonaan itselleen. Ja lehti säestää...
perjantai 4. tammikuuta 2013
Kehitysmaajournalismin kritiikkiä
Päivitys 18.4.: Uudempi esseeni samasta aiheesta Journalisti-lehdessä:
http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2013/04/journalisti-52013-journalismia.html
Tulet pian huomaamaan, että kehitysmaajuttu on hankeraportin veli. Vai annettaisiinko kolmannen maailman ihmisten käyttää omaa ääntä omissa asioissaan.
Pyydän kehitysyhteistyöstä ja alan journalismista kiinnostuneita kommentoimaan tämänkertaisia ajatuksiani. Tämän blogin yhtenä kunnianhimoisena päämääränä on nimittäin luoda erilaista kehitysmaajournalismia, sillä kehitysmaajournalismille on tähän asti ollut ominaista:
1. yksinomaisen myönteinen suhtautuminen kehitysapuun
2. positiiviset esimerkit kehitysmaiden kansalaisista kehitysyhteistyön kohteina
3. kyseisille maille ominaisten sosiaalisten ongelmien kuvaaminen ylhäältä päin
4. elämänilon ja toivon suitsuttaminen niin sanotuissa kulttuurijutuissa.
Lapsetkin pääsivät kouluun
Tyypillinen kehitysmaajournalismin hahmo on reilun kaupan käsityöläinen tai pienviljelijä, joka oletettavasti hyötyy jostain kehitysprojektista. Tältä sitten kysytään, että onko kaivosta ollut iloa eikä haastateltavalle ole oikein muuta mahdollisuutta kuin hymyillä iloisesti kaivon edessä ja kertoa, että vedenhakumatka lyheni ja elämänlaatu koheni. Lapset pääsivät kouluun. Tälle sitten annetaan luultavasti vaivan palkaksi lantti tai pala saippuaa tai tupakka. Kehitysmaajournalismi antaa vääristyneen kuvan kehitysmaiden yhteiskunnasta ja niiden kansalaisten eletystä elämästä.
Lukijalle ei haluta antaa mahdollisuutta tietää, että suurin osa kehitysmaiden kansalaisista ei ole millään lailla kehitysyhteistyön kohteina vaan monet ovat esimerkiksi taistelijoita, selviytyjiä, oman elämänsä herroja tai kiinnostavia keskustelukumppaneita.
Elämäniloa
Toinen juttutyyppi ovat iloiset kulttuuriuutiset jostain "etnistä maailmanmusiikkia" soittavasta bändistä, joka on päässyt Maailma kylässä -festivaaleille esimerkiksi kehitysyhteistyörahoilla. Kerrottakoon, että en ole kuullut kertaakaan vuoden Mosambikin oleskeluni aikana käsitteitä "etninen"- tai "maailman"musiikki, vaikka maa on väärällään bändeistä, musiikki- ja tanssityyleistä, musiikkivideoista ja tanssia, musiikkia ja estradipukeutumista yhdistävistä kulttuuriryhmistä. Kulttuurista olisi totisesti syvällisempääkin kerrottavaa kuin mitä suuri yleisö saa koskaan tietää.
Lohduttomia näkymiä
Vielä yksi kehitysmaajournalismin tyypillinen tyylilaji on lohduttomuus, erityisesti valtalehdistön puolella. Tästä kirjoittamastani juttuparista tuli jälkikäteen mieleen, että tulikohan jutuista tyypillisen pessimistisiä, kun poliisi pitää niissä kansalaisia käteisautomaatteina ja hyvää tarkoittavat lait eivät mitä luultavimmin toimi. Pyydän kommentteja joko tänne tai Kansanuutisten sivuille:
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2885101/mosambik-kieltamassa-kansanedustajilta-valtionyhtioiden-hallituspaikat
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2885099/mosambikin-poliisille-kadullakulkija-on-%E2%80%9Dkateisautomaatti%E2%80%9D
Ei puheenvuoroja afrikkalaisille
Vielä yksi linkki vanhempaan juttuuni. Pyydän lukijoilta, mikseipä myös alan toimittajilta, kommenttia siihen, että miksiköhän "Pitäkää Lumppunne" -juttua ei huolittu yhteenkään kehitysmaita tavallisesti käsittelevään lehteen?
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-10/pitakaa-lumppunne
Taaskaan ei haluttu päästää afrikkalaista ääneen omassa asiassaan. Eikö kuitenkin olisi esimerkiksi kiinnostavaa kuulla miksi täkäläinen yhteiskuntatieteilijä João Mosca kärjisti analyyttisessä kirjoituksessaan, että kehitysapu on rikkaiden maiden köyhien tukea köyhien maiden eliitille.
Olisikohan alan lehdillä aihetta avoimempaan julkaisupolitiikkaan? Vai halutaanko kehitysyhteistyökritiikki jättää perussuomalaisille ja tyydymmekö me kolmannessa maailmassa työskentelevät hymistelemään sille mitä projektiraportin "tulokset ja tuotokset" -kohtaan tulee kirjoittaa? Ei hyvä, minusta...
P.S. Huom. 7.1.: Voisiko joku jutun Facebook -linkittäjistä kirjoittaa muutaman rivin tänne kommentteihin tai edes minulle spostitse janne.juhana [miukumauku] gmail.com niin saisi kirjoittajakin tietää, mitä tästä ajatellaan.
http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2013/04/journalisti-52013-journalismia.html
Tulet pian huomaamaan, että kehitysmaajuttu on hankeraportin veli. Vai annettaisiinko kolmannen maailman ihmisten käyttää omaa ääntä omissa asioissaan.
Pyydän kehitysyhteistyöstä ja alan journalismista kiinnostuneita kommentoimaan tämänkertaisia ajatuksiani. Tämän blogin yhtenä kunnianhimoisena päämääränä on nimittäin luoda erilaista kehitysmaajournalismia, sillä kehitysmaajournalismille on tähän asti ollut ominaista:
1. yksinomaisen myönteinen suhtautuminen kehitysapuun
2. positiiviset esimerkit kehitysmaiden kansalaisista kehitysyhteistyön kohteina
3. kyseisille maille ominaisten sosiaalisten ongelmien kuvaaminen ylhäältä päin
4. elämänilon ja toivon suitsuttaminen niin sanotuissa kulttuurijutuissa.
Lapsetkin pääsivät kouluun
Tyypillinen kehitysmaajournalismin hahmo on reilun kaupan käsityöläinen tai pienviljelijä, joka oletettavasti hyötyy jostain kehitysprojektista. Tältä sitten kysytään, että onko kaivosta ollut iloa eikä haastateltavalle ole oikein muuta mahdollisuutta kuin hymyillä iloisesti kaivon edessä ja kertoa, että vedenhakumatka lyheni ja elämänlaatu koheni. Lapset pääsivät kouluun. Tälle sitten annetaan luultavasti vaivan palkaksi lantti tai pala saippuaa tai tupakka. Kehitysmaajournalismi antaa vääristyneen kuvan kehitysmaiden yhteiskunnasta ja niiden kansalaisten eletystä elämästä.
| Inhacan kalastajia ei haluta riskeerata rahan takia. |
Elämäniloa
Toinen juttutyyppi ovat iloiset kulttuuriuutiset jostain "etnistä maailmanmusiikkia" soittavasta bändistä, joka on päässyt Maailma kylässä -festivaaleille esimerkiksi kehitysyhteistyörahoilla. Kerrottakoon, että en ole kuullut kertaakaan vuoden Mosambikin oleskeluni aikana käsitteitä "etninen"- tai "maailman"musiikki, vaikka maa on väärällään bändeistä, musiikki- ja tanssityyleistä, musiikkivideoista ja tanssia, musiikkia ja estradipukeutumista yhdistävistä kulttuuriryhmistä. Kulttuurista olisi totisesti syvällisempääkin kerrottavaa kuin mitä suuri yleisö saa koskaan tietää.
Lohduttomia näkymiä
Vielä yksi kehitysmaajournalismin tyypillinen tyylilaji on lohduttomuus, erityisesti valtalehdistön puolella. Tästä kirjoittamastani juttuparista tuli jälkikäteen mieleen, että tulikohan jutuista tyypillisen pessimistisiä, kun poliisi pitää niissä kansalaisia käteisautomaatteina ja hyvää tarkoittavat lait eivät mitä luultavimmin toimi. Pyydän kommentteja joko tänne tai Kansanuutisten sivuille:
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2885101/mosambik-kieltamassa-kansanedustajilta-valtionyhtioiden-hallituspaikat
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2885099/mosambikin-poliisille-kadullakulkija-on-%E2%80%9Dkateisautomaatti%E2%80%9D
Ei puheenvuoroja afrikkalaisille
Vielä yksi linkki vanhempaan juttuuni. Pyydän lukijoilta, mikseipä myös alan toimittajilta, kommenttia siihen, että miksiköhän "Pitäkää Lumppunne" -juttua ei huolittu yhteenkään kehitysmaita tavallisesti käsittelevään lehteen?
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-10/pitakaa-lumppunne
Taaskaan ei haluttu päästää afrikkalaista ääneen omassa asiassaan. Eikö kuitenkin olisi esimerkiksi kiinnostavaa kuulla miksi täkäläinen yhteiskuntatieteilijä João Mosca kärjisti analyyttisessä kirjoituksessaan, että kehitysapu on rikkaiden maiden köyhien tukea köyhien maiden eliitille.
Olisikohan alan lehdillä aihetta avoimempaan julkaisupolitiikkaan? Vai halutaanko kehitysyhteistyökritiikki jättää perussuomalaisille ja tyydymmekö me kolmannessa maailmassa työskentelevät hymistelemään sille mitä projektiraportin "tulokset ja tuotokset" -kohtaan tulee kirjoittaa? Ei hyvä, minusta...
P.S. Huom. 7.1.: Voisiko joku jutun Facebook -linkittäjistä kirjoittaa muutaman rivin tänne kommentteihin tai edes minulle spostitse janne.juhana [miukumauku] gmail.com niin saisi kirjoittajakin tietää, mitä tästä ajatellaan.
perjantai 21. joulukuuta 2012
Global.Finland: "Siellä minne Juudas hukkasi saappaansa"
Global.Finlandissa kerron minne ja miksi Juudas hukkasi saappaansa:
Erinomaista joulua lukijoille. Joulun tienoille täällä sijoittuvan kesäpäivänseisauksen kunniaksi uskalsin myös julkaista runon. Säkeet tulivat mieleen, kun kävelin kampukselle aamupalatapaamisen jälkeen, jossa olimme puhuneet vallankumouksellisesta taiteesta sekä Mosambikin historiasta ja politiikasta.
Keskipäivän hiki
Keskipäivän hiki
ajattelen taidetta ja vallankumoustamaassa lipuu variksen varjo
kotkan koko
suussa madon
minulla maitokahvin maku
torstai 22. marraskuuta 2012
Global.Finlandissa menomatkasta Pembaan: Oletteko "maningue nice"?
Pahoittelen kronologista sekavuutta, sillä kirjeitä Cabo Delgadosta ja Maputosta tulee nyt vuorotellen. Olin syys–lokakuussa Cabo Delgadossa aloittamassa varsinaista etnografista kenttätyöprojektiani ja palasin lokakuun lopussa Maputoon toimistohommiin. Tässä menomatkasta Pembaan:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=262400&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
P.S. Kuvan bussiyhtiön nimi on Maning Nice. Se on Mosambikissa puhuttua portugalia ja tarkoittaa: "erittäin hyvää". Lienee luovan väärinymmärryksen ja Etelä-Afrikan kaivospestien tulosta. Ortografisesti pätevämpi muoto olisi kyllä nähdäkseni "maningue nice". Tyypillinen vastaus kysyttäessä kuulumisia tai luonnehdittaessa hyvää musiikkia, ruokaa tms.
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=262400&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
P.S. Kuvan bussiyhtiön nimi on Maning Nice. Se on Mosambikissa puhuttua portugalia ja tarkoittaa: "erittäin hyvää". Lienee luovan väärinymmärryksen ja Etelä-Afrikan kaivospestien tulosta. Ortografisesti pätevämpi muoto olisi kyllä nähdäkseni "maningue nice". Tyypillinen vastaus kysyttäessä kuulumisia tai luonnehdittaessa hyvää musiikkia, ruokaa tms.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Vielä torstain lakosta: yhtä suurta perhettä
Kuten 15.11. ja 16.11. kirjoitin, paikallisittain yksinkertaisesti lakoksi ristitty kansalaistoiminta pysäytti lähes kaiken Maputon ja Matolan taloudellisen toiminnan torstaiaamupäivästä lähtien. Myös perjantaina pääkaupunkiseutu toimi korkeintaan puolella teholla, koska monet eivät halunneet ottaa riskiä joutua sumppuun kaupunkiin, mikäli julkinen liikenne jälleen katkeaisi. Toiset kertoivat olevansa liian väsyneitä käveltyään torstaina kotiin, monet varsin pitkän matkan. Lisäksi jotkut käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja jäivät kotiin ilmoittaen Facebook- yms. päivityksissään statuksekseen "loma" (siis lainausmerkeissä).
Rauhallista
Tapahtumat tuskin ylittivät uutiskynnystä Mosambikin ulkopuolella, koska kaikki sujui aivan liian hyvin. Vaikka protestin seuraukset olivat mittavat ja Notícias-päivälehti luonnehti lauantain numerossaan mielenilmauksia väkivaltaisiksi, ei siinä oikeasti käytetty juurikaan väkivaltaa eikä myöskään omaisuutta tuhottu, päinvastoin kuin helmikuun 2008 "chapa-mellakoissa" ja vuoden 2010 "leipäkapinassa". Minibusseja ei tietenkään päästetty läpi barrikadeista, mutta yksityisautot kulkivat häiriöttä koko päivän. On kyseenalaista, että väkivallattomuuden takana olisi ollut vain poliisin ansiokas ennalta ehkäisevä toiminta, kuten päivälehdet O País (16.11.) ja Notícias (17.11.) uutisartikkeleissaan väittivät. En myöskään usko, että kännykkäliikenteen katkeaminen tai katkaisu olisi rauhoittanut protestia, kuten O País otaksui. On vähintään yhtä todennäköistä, että niin poliisi kuin mielenosoittajatkin välttelivät provokaatiota vuoden 2010 tapahtumista viisastuneina.
Katupoikien kapina
Protestin aktiivisista toimijoista pääosa lienee ollut lähiöissä asuvia informaaleja työntekijöitä ja katukauppiaita, joita oikeissa töissä oleva vähemmistö kutsuu toisinaan mulueneiksi, katupojiksi. Jos vertaa torstain tapahtumia edellisen päivän (14.11.) yleislakon tapahtumiin Espanjassa ja Portugalissa, on huomionarvoista, ettei täällä Mosambikissa käytetty banderolleja eikä lippuja eivätkä mielenosoittajat lähettäneet lehdistötiedotteita eivätkä muutenkaan artikuloineet viestiään kovin selkeästi etukäteen. Viestin selvittämiseksi toimittajat joutuivatkin haastattelemaan toimijoita ja niin valtion omistamissa kuin itsenäisissäkin viestimissä mielenosoittajien vaatimuksia tuotiin yllättävän hyvin esille. Ongelmaksi ei yllättäen osoittautunutkaan lipun hinnan maltillisena pidetty nosto vaan se yhdistettynä siihen, että voittoa maksimoidakseen chapeirot eli minibussi-yrittäjät ovat pätkineet linja-autoreitin palasiksi, joiden seurauksena kauempana asuvat ovat joutuneet maksamaan kolmen tai pahimmillaan neljän matkan verran esimerkiksi vain 12 kilometrin matkasta. Chapeirot puolestaan perustelivat tätä sillä, että muuten ei toiminta ole ollut kannattavaa.
Loppu hyvin
Lehtijutuissa niin minibussi-yrittäjät, kaupungin virkamiehet kuin poliisikin vakuuttelivat yhteistyötahtoaan ongelmien ratkaisemiseksi. Chapeirot lupasivat lopettaa reittien pilkkomisen. Virkamiehet määräsivät poliisin vahtimaan laitonta pilkkomista ja pyysivät matkustajien apua, että ilmiö saataisiin kuriin. Vaikka lakkopäivänä naapurikaupunki Matolaan saakka kävellyt kollegani päivitteli Mosambikin yhteiskunnan olevan epäjärjestyksessä niin minä olen päinvastoin jälleen kerran yllättynyt ja vaikuttunut. Vaikka uskottavia ammattiliittoja ei ole, niin rauhanomainen kansalaistoiminta ja julkinen keskustelu antoivat osansa arkisten ongelmien ratkaisuun ja niin mielenosoittajat kuin kaupunginvaltuusto kuin chapeirotkin saavuttivat ainakin osan tavoitteistaan päätyen konsensukseen. Jäämme odottelemaan ratkaisun toteutumista.
Rauhallista
Tapahtumat tuskin ylittivät uutiskynnystä Mosambikin ulkopuolella, koska kaikki sujui aivan liian hyvin. Vaikka protestin seuraukset olivat mittavat ja Notícias-päivälehti luonnehti lauantain numerossaan mielenilmauksia väkivaltaisiksi, ei siinä oikeasti käytetty juurikaan väkivaltaa eikä myöskään omaisuutta tuhottu, päinvastoin kuin helmikuun 2008 "chapa-mellakoissa" ja vuoden 2010 "leipäkapinassa". Minibusseja ei tietenkään päästetty läpi barrikadeista, mutta yksityisautot kulkivat häiriöttä koko päivän. On kyseenalaista, että väkivallattomuuden takana olisi ollut vain poliisin ansiokas ennalta ehkäisevä toiminta, kuten päivälehdet O País (16.11.) ja Notícias (17.11.) uutisartikkeleissaan väittivät. En myöskään usko, että kännykkäliikenteen katkeaminen tai katkaisu olisi rauhoittanut protestia, kuten O País otaksui. On vähintään yhtä todennäköistä, että niin poliisi kuin mielenosoittajatkin välttelivät provokaatiota vuoden 2010 tapahtumista viisastuneina.
Katupoikien kapina
Protestin aktiivisista toimijoista pääosa lienee ollut lähiöissä asuvia informaaleja työntekijöitä ja katukauppiaita, joita oikeissa töissä oleva vähemmistö kutsuu toisinaan mulueneiksi, katupojiksi. Jos vertaa torstain tapahtumia edellisen päivän (14.11.) yleislakon tapahtumiin Espanjassa ja Portugalissa, on huomionarvoista, ettei täällä Mosambikissa käytetty banderolleja eikä lippuja eivätkä mielenosoittajat lähettäneet lehdistötiedotteita eivätkä muutenkaan artikuloineet viestiään kovin selkeästi etukäteen. Viestin selvittämiseksi toimittajat joutuivatkin haastattelemaan toimijoita ja niin valtion omistamissa kuin itsenäisissäkin viestimissä mielenosoittajien vaatimuksia tuotiin yllättävän hyvin esille. Ongelmaksi ei yllättäen osoittautunutkaan lipun hinnan maltillisena pidetty nosto vaan se yhdistettynä siihen, että voittoa maksimoidakseen chapeirot eli minibussi-yrittäjät ovat pätkineet linja-autoreitin palasiksi, joiden seurauksena kauempana asuvat ovat joutuneet maksamaan kolmen tai pahimmillaan neljän matkan verran esimerkiksi vain 12 kilometrin matkasta. Chapeirot puolestaan perustelivat tätä sillä, että muuten ei toiminta ole ollut kannattavaa.
Loppu hyvin
Lehtijutuissa niin minibussi-yrittäjät, kaupungin virkamiehet kuin poliisikin vakuuttelivat yhteistyötahtoaan ongelmien ratkaisemiseksi. Chapeirot lupasivat lopettaa reittien pilkkomisen. Virkamiehet määräsivät poliisin vahtimaan laitonta pilkkomista ja pyysivät matkustajien apua, että ilmiö saataisiin kuriin. Vaikka lakkopäivänä naapurikaupunki Matolaan saakka kävellyt kollegani päivitteli Mosambikin yhteiskunnan olevan epäjärjestyksessä niin minä olen päinvastoin jälleen kerran yllättynyt ja vaikuttunut. Vaikka uskottavia ammattiliittoja ei ole, niin rauhanomainen kansalaistoiminta ja julkinen keskustelu antoivat osansa arkisten ongelmien ratkaisuun ja niin mielenosoittajat kuin kaupunginvaltuusto kuin chapeirotkin saavuttivat ainakin osan tavoitteistaan päätyen konsensukseen. Jäämme odottelemaan ratkaisun toteutumista.
torstai 15. marraskuuta 2012
Maputo 15.11: Epävirallinen yleislakko Maputossa ja Matolassa
Päivitys 16.11. klo 11: Tiedotusvälineet antavat edelleen hyvin vähän tietoa, mutta vaikuttaa siltä, että suur-Maputo on palannut arkeen ja ihmiset töihin. Tiedon puutteesta johtuen on vaikea vielä tehdä suuremmin johtopäätöksiä, mutta eilinen protesti ei näyttäisi muuttuneen väkivaltaiseksi, päinvastoin kuin vuosina 2008 ja 2010, ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Myös raskaasti aseistettu nopean toiminnan poliisi FIR oli ilmeisesti ohjeistettu välttämään provokaatioita. Televisiossa (STV) muun muassa näytettiin eilen (n. klo 14) kuinka poliisi sammutti autonrengaspaloa.
Maputo 15.11. klo 14.45. Chiquelenen, Magoaninen ja Malangan kaupunginosissa noin kello 10:ltä alkaneessa protestissa suljettiin kaupungin sisäänmenoteitä muun muassa palavin autonrenkain. Tapahtumat käynnisti linja-autolipun lokakuisen hinnannostopäätöksen tämänaamuinen toimeenpano. Sittemmin protesti on levinnyt myös muihin kaupunginosiin, mutta kaupungin varsinaisessa keskustassa on rauhallista. Suuri osa kaupunkilaisista on lähtenyt töistä kotiin viimeistään alkuiltapäivästä – monet kävellen, koska julkinen liikenne ei ole toiminnassa. Myös kaupat ovat enimmäkseen kiinni.
Tiedotuksen säännöstelyä
Kaupunginvaltuusto päätti lokakuussa korottaa Chapa-minibussin lipun hintaa 5:stä 7,5 meticaliin lyhyemmillä matkoilla ja 7,5 meticalista 9 meticaliin pidemmillä matkoilla. Hinnankorotuspäätös närkästytti erityisesti kaukana keskustasta asuvat pienipalkkaiset työntekijät tai epäviralliset katukaupustelijat, joiden tuloista bussiliput haukkaavat enimmillään yli tuhat meticalia minimipalkan jäädessä alimmillaan reiluun 2000 meticaliin. Toisaalta kustannusten säännöllisesti noustessa kaupungin on kallista tukea lipun hintaa.
Vaikka tapahtumia kutsutaan yleisesti lakoksi, protestin takana ei ole yksikään ammattiliitto tai kansalaisjärjestö. Itsenäinen lehdistö on pitkään valittanut sitä, että Mosambikista puuttuu työntekijöiden luottamusta nauttiva ammattiyhdistysliike, jonka vuoksi tällaiset yhteiskunnalliset kamppailut eivät ole kenenkään hallinnassa.
Maputo 15.11. klo 14.45. Chiquelenen, Magoaninen ja Malangan kaupunginosissa noin kello 10:ltä alkaneessa protestissa suljettiin kaupungin sisäänmenoteitä muun muassa palavin autonrenkain. Tapahtumat käynnisti linja-autolipun lokakuisen hinnannostopäätöksen tämänaamuinen toimeenpano. Sittemmin protesti on levinnyt myös muihin kaupunginosiin, mutta kaupungin varsinaisessa keskustassa on rauhallista. Suuri osa kaupunkilaisista on lähtenyt töistä kotiin viimeistään alkuiltapäivästä – monet kävellen, koska julkinen liikenne ei ole toiminnassa. Myös kaupat ovat enimmäkseen kiinni.
Tiedotuksen säännöstelyä
Valtio pyrki aluksi hillitsemään protestia tiedonsaantia säännöstelemällä, vaikka varsinaista virallista sensuuria ei Mosambikissa ole. Yleisimmän matkapuhelinoperaattorin MCelin, joka on erityisesti lähiöiden köyhemmän väen käytössä, verkko ei toiminut, mutta käyttämäni Vodacom toimi miltei normaalisti. Tiedotusvälineet eivät aluksi kertoneet tapahtumista yhtä tai kahta itsenäistä radiokanavaa lukuun ottamatta, joihin kaupunkilaiset soittivat kertoen havainnoistaan. Oli lähes surkuhupaisaa, kun Portugalin yleisradioyhtiön televisiokanava RTP África kertoi tänään aamupäivällä Portugalin ja Espanjan eilisistä mielenosoituksista ja yleislakoista, ja uutiskuvissa kivet lensivät ja mellakkapoliisin pamppu heilui. Etelä-Euroopan levottomuudet mainittiin lyhyesti myös valtion omistaman televisiokanavan TVM:n uutisissa. Sen sijaan Mosambikin vastaavista meneillään olevista tapahtumista ei mainittu kotimaisilla kanavilla sanaakaan. Myös yksityiset televisiokanavat STV ja TV Miramar vaikenivat aina puolille päiville asti. STV:ssä esimerkiksi keskusteltiin suorassa lähetyksessä rintasyövästä. Puolen päivän jälkeen STV ja Miramar alkoivat kertoa tapahtumista, mutta TVM jatkoi vaikenemistaan. Uutissulun, jonka toimintamekanismeista ei ole tarkempaa tietoa, seurauksena varsin villitkin huhut alkoivat kiertää.
Tiedotusvälineet eivät varoittaneet riskeistä myöskään etukäteen, mutta siitäkään huolimatta lakon alkaminen tuskin oli juuri kenellekään yllätys. Erityisesti lähiöiden väki ehti puhua yleislakosta useita viikkoja, mutta yksityiskohdat, kuten alkamisaika olivat hämärän peitossa. Myöskään lakkoon kutsuvat tekstiviestit eivät kiertäneet enää, kuten edellisten vastaavien levottomuuksien jälkeen helmikuussa 2008 ja syyskuussa 2010.
Tiedotusvälineet eivät varoittaneet riskeistä myöskään etukäteen, mutta siitäkään huolimatta lakon alkaminen tuskin oli juuri kenellekään yllätys. Erityisesti lähiöiden väki ehti puhua yleislakosta useita viikkoja, mutta yksityiskohdat, kuten alkamisaika olivat hämärän peitossa. Myöskään lakkoon kutsuvat tekstiviestit eivät kiertäneet enää, kuten edellisten vastaavien levottomuuksien jälkeen helmikuussa 2008 ja syyskuussa 2010.
Hinnankorotus suututti
| Kaupunkilaisia palaamassa kotiin puolilta päivin. |
Vaikka tapahtumia kutsutaan yleisesti lakoksi, protestin takana ei ole yksikään ammattiliitto tai kansalaisjärjestö. Itsenäinen lehdistö on pitkään valittanut sitä, että Mosambikista puuttuu työntekijöiden luottamusta nauttiva ammattiyhdistysliike, jonka vuoksi tällaiset yhteiskunnalliset kamppailut eivät ole kenenkään hallinnassa.
tiistai 16. lokakuuta 2012
Agenteille käytöstapoja Pembassa
| Valtiollisia seremonioita Pembassa syyskuussa 2012 |
Menomatkasta Pembaan kirjoitin Global.Finlandiin. Linkki tulee tähän, kun juttu julkaistaan.
Pemba 29.9.2012. Sama kärttyinen pyylevähkö mies, luultavasti Mosambikin salaisen palvelun poliisi, keskeyttää toimeni jo toisena päivänä itseään esittelemättä ja tervehtimättä ja alkaa kyseenalaistamaan toimintani oikeutuksen lupalappuja tivaten. Olen harjoittamassa kaupungissa osallistuvaa havainnointia, Frelimo-puolueen paikalliselle väestölle järjestämässä kongressin jäähyväistilaisuudessa. Teen siis muistiinpanoja julkisessa tapahtumassa, jonne jokaisella on vapaa pääsy. Juuri tällä hetkellä presidentti Armando Guebuza noin tunnin mittaisen puheensa kohdassa kertoo kuinka köyhyys kukistetaan. Valitettavasti tämä epäilemättä tärkeä näkökohta, puheen ainoa jossain määrin poliittinen sisältö, jää nyt kuulematta, kun joudun inttämään tämän jäärän kanssa noin kymmenen minuuttia.
Pemba 29.9.2012. Sama kärttyinen pyylevähkö mies, luultavasti Mosambikin salaisen palvelun poliisi, keskeyttää toimeni jo toisena päivänä itseään esittelemättä ja tervehtimättä ja alkaa kyseenalaistamaan toimintani oikeutuksen lupalappuja tivaten. Olen harjoittamassa kaupungissa osallistuvaa havainnointia, Frelimo-puolueen paikalliselle väestölle järjestämässä kongressin jäähyväistilaisuudessa. Teen siis muistiinpanoja julkisessa tapahtumassa, jonne jokaisella on vapaa pääsy. Juuri tällä hetkellä presidentti Armando Guebuza noin tunnin mittaisen puheensa kohdassa kertoo kuinka köyhyys kukistetaan. Valitettavasti tämä epäilemättä tärkeä näkökohta, puheen ainoa jossain määrin poliittinen sisältö, jää nyt kuulematta, kun joudun inttämään tämän jäärän kanssa noin kymmenen minuuttia.
Mies ei osaa päättää, haluaako nähdä
tutkimuslupani vai ei, mutta ei oikein anna myöskään jatkaa
työskentelyä. Kun hän nähtävästi vakuuttuu siitä, että
minulla on lupa, jättää hän minut rauhaan. Jos kysymyksessä oli
tosiaan SISE:n (Serviço de Informações e Segurança do Estado) agentti, kuten paikalliset
kollegani otaksuvat, toivoisin että agenttien koulutuksessa
otettaisiin aiempaa perusteellisemmin esille a) käytöstavat b)
tilannetaju ja c) toisen työn kunnioittaminen. Eiköhän lupa-asiat
ehditä hoitamaan sitten, kun akuutti tilanne on jo ohi. On toki
kieltämättä imartelevaa, jos joku ajattelee, että minun
vaatimattoman ja kovin satunnaisesti rahoitetun työskentelyni
jatkuminen vielä vartin verran saattaa välittömästi saattaa
vaaraan suurehkon valtion turvallisuuden.
torstai 4. lokakuuta 2012
Global.Finland: Miten päin kannattaa nukkua Maputossa?
Kierrätyskukkia ja nukkumasuuntia pohditaan Global.finland-kirjoituksessani 27.9.:
Täällä Pembassa olen saanut selville, että länttä vältellään täälläkin. Lisäksi useimmat muslimit pyrkivät nukkumaan Mekkaa kohti eli suunnilleen pohjoiseen päin. Nukkuminen siis samaistetaan rukoukseen.
Täällä Pembassa olen saanut selville, että länttä vältellään täälläkin. Lisäksi useimmat muslimit pyrkivät nukkumaan Mekkaa kohti eli suunnilleen pohjoiseen päin. Nukkuminen siis samaistetaan rukoukseen.
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Adeus Maputo, osa 2
| Huom.4.10: Matka Cabo Delgadoon kesti oikeasti neljä päivää. |
Alkuvaiheessa päämääränäni on havainnoida valtapuolue Frelimon kymmenennen puoluekokouksen ohessa pidettäviä muisteluseremonioita, joissa tyypillisesti muistellaan kuolleita usein alkuaan tuntemattomia sankareita, ja itsenäisyyssotaa 1964–1974. Tänä vuonna muistellaan erityisesti Frelimon perustamista 50 vuotta sitten Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelevaksi vapautusrintamaksi. Kyseessä on harvinaislaatuinen tilaisuus havainnoida kansakunnan ja "virallisen menneisyyden kuvailun" tuottamista elävänä suuressa sosiaalisessa tapahtumassa, josta ei puutu rituaalinkaan piirteitä. Myös kaupungin koristelua ja designia lipuin, banderollein, seinälehtisin ja puoluetunnuksin on tarkoitus dokumentoida. Varsinkin jälkikäteen aion haastatella seremonioihin paikan päällä tai tiedotusvälineiden kautta osallistuneita Pembassa ja pohjoisempana Mocímboa da Praissa. Kerron lisää ensi viikolla, jos ehdin.
tiistai 11. syyskuuta 2012
Global.finland: Mosambikilainen lehtikatsaus
Mosambikilaisen lehdistön parasta antia, jollaista on Suomen sanomalehdistä turha etsiä, ovat älykköjen suurhaastattelut kysymys-vastausmalliin. Ne herättävät paljon keskustelua kaduilla, yleisönosastoissa ja seuraavissa lehtihaastatteluissa. Linkki lehtikatsaukseen täällä!
maanantai 10. syyskuuta 2012
Parabens para Você!
Onnittelut Mosambik! Eilen kaatui Machavan stadionilla Marokko lukemin 2–0. Maaleista toinen saatiin aivan viimeisellä minuutilla. Mosambikilaiskaverit sanoivat, että synkän historian päätteeksi saatiin pitkästä aikaa puhtaasti hyviä uutisia. Stadiolla seuraaminen kannatti, sillä toinen maaleista oli luultavasti ainakin osaksi seurueemme kannustuksen ansiota.
| Estádio da Machava, Matola. Kannattajien iloa tilanteessa 1–0. |
perjantai 31. elokuuta 2012
Lukisivat kirjoja!
Maputon talvi on ohi. Kylmä aika olisi kai ollut kaikkein helpoin aika aloittaa kenttätyö trooppisessa Cabo Delgadossa, mutta tiederahoituksesta päättävät instituutiot päättivät toisin. Nyt on sellainen tunne, että pian Maputon jaksoni päättyy ja jo pääsen kenttätyöhön Cabo Delgadon rannikolle, siksihän tänne alkuaan tulin. Siispä mielessäni hyvästelen jo rakkaaksi tullut kaupunkia ja Eduardo Mondlanen yliopiston pääkampusta. Muistan, että koskaan ei ole oikeasti niin kiire, etteikö ehtisi pysähtyä tervehtimään puutarhakampuksen lumoavia puita ja kuulemaan keväistä linnunlaulua. Vähän väliä pysähtyessäni huomaan kyllä opiskelijoiden kummeksuvat katseet, mutta en välitä, enhän ole täältä.
Mutta asiaan: onneksi jo lämpenee,
sillä Maputon talvi yllätti minut kylmyydellään. Enpä edes tiedä
olisinko selvinnyt siitä ilman Swazi-maasta löytynyttä
villapaitaa. Olen aiemmin ihmetellyt, että miksi aivan tavallinen
influenssa tappaa maailmanlaajuisesti kuin malaria tai AIDS, mutta
kolmen sitkeän flunssan jälkeen en enää ihmettele.
Mosambikilainen ystäväni selitti, että lämpötilan muuttuessa
myös virus muuttuu ja näin ollen on mahdollista saada ”sama”
influenssa monta kertaa yhden vuoden aikana. Näin minulle taisi
käydä. Antibiootteja saa apteekista kyllä ilman reseptiä, mutta
jos mahakaan ei oikein pelaa kunnolla niin ei sekään vaihtoehto
juuri houkuttele. Kuka sitä paitsi haluaa nauttia kolme
antibioottikuuria puolessa vuodessa.
Suomalainen ystäväni muuten kysyi
tannoin skaipatessamme, että olenko oppinut mitään Mosambikissa.
En ollut tullut ajatelleeksi tätä lainkaan, enkä siksi osannut
vastata mitään. Myöhemmin mietin, että olen toki oppinut aivan
valtavasti tiedollisesti, koska olen lukenut ja tehnyt kaiken aikaa
tutkimusta, opetellut valokuvausta, portugalia ja Cabo Delgadon
rannikolla puhuttua bantu-kieltä (ki)mwania sekä keskustellut
ihmisten kanssa, joilla on aivan erilaisia elämänkokemuksia kuin
itselläni. Mutta tätä hän tuskin tarkoitti. Hän tarkoitti
varmastikin, että olenko oppinut jotain ihmisenä, johon on
jo paljon vaikeampi vastata. Yleisesti ottaen uskon, että matkat
eivät mitenkään pääsääntöisesti opeta, ainakaan meitä
hyvinvoivan pohjoisen asukkaita. Tahtomatta mitenkään kuulostaa
kellariroukulta väitän. että vaikka monet matkustelevat paljon,
etsivät itseään ja haluavat nähdä joka kulman taakse, he
näyttävät pysyvän aivan yhtä tietämättömänä ja lapsellisena
kuin ennen matkojaan. Lukisivat kirjoja, ajattelen joskus.
perjantai 24. elokuuta 2012
Työvoima tai henki
Huom: Tätä on päivitetty 27.8. erityisesti uhriluvun suhteen.
Marikanan Kaivostyöläiset vaativat 10.8. alkaen hiukkasen paksumpaa siivua tietoyhteiskunnan rikkaudesta, jolloin poliisi hajotti kaivoksen läheisyyteen kokoontuneet lakkolaiset tuliasein. Tulos: 44 kuollutta ja ainakin 74 loukkaantunutta.
Kuvat tämän päivän @Verdade-viikkolehdessä masentavat: kone- ja automaattipistoolein varustautuneita poliiseita vilisee ruumiskasan keskellä kuin taistelu – tai pikemminkin teurastustantereella konsanaan. Kuvat liittyvät siihen, että perjantaina elokuun 10. päivä 3000 Marikanan kaivostyöläistä meni lakkoon naapurimaa Etelä-Afrikan puolella vaatiakseen palkkansa (n. 400 e/kk) kolminkertaistamista. Kaivosyhtiö Lonmin ignoroi vaatimuksen pitäen lakkoa laittomana, ja uhkasi potkuilla, jos lakkolaiset eivät pian palaa töihin. Elokuun 11. ja 16. päivinä tuli sitten ruumiita, kaksi poliisiakin, mutta toki pääasiassa nikkeliluoteihin kuolleita kaivostyöläisiä. Maan lehdet tietävät kertoa, että yksikään uhreista ei, yllättävää kyllä, ollut mosambikilainen.
Etelä-Afrikassa tuotetaan valtaosa maailman tietotekniikassa tarvittavasta platinasta ja Lonmin -yhtiö on yksi suurimmista. Onko siis ihme, että kovalevyjen pyörimisen ja tuottavan niin sanotun älytyön pohjimmiltaan mahdollistavat mainarit vaativat pientä kompensaatiota. Lakkojen ja protestien väkivaltainen tukahduttaminen eteläisessä Afrikassa ei rajoitu platinaan vaan koskee kaikenlaista strategisten luonnonvarojen hyödyntämistä. On lisäksi huomautettava, että työ on terveydelle vaarallista, raskasta, sosiaalisesti eristävää ja useimmissa tapauksissa vailla minkäänlaista sosiaaliturvaa esimerkiksi hyvin todennäköisen sairaustapauksen varalle.
Muista luonnoresurssikonflikteista mainitsen viime tammikuussa Mosambikin puolella kaivoksen johdosta kotinsa menettäneiden kyläläisten tempauksen. He pysäyttivät brasilialaisjätti Valen hiilikuljetukset Teten maakunnasta Pohjois-Mosambikin satamiin ja vaativat Valen antamien lupausten ja kompensaatioiden lunastamista. Heidät vaiennettiin brutaalisti.
Väkisinkin tulee mieleen, että erilaisista perustuslaeista ja vapauden ihanteista huolimatta perussääntönä on, että resurssien hyödyntämistä ja taukoamatonta virtaa muille mantereille ei saa pysäyttää ja että etelän työläisillä ei ole oikeutta edes elää, jos he eivät tee työtään mukisematta. Satavuotista taivaltaan juhlivalla ANC:llä, Etelä-Afrikan nykyisellä valtapuolueella, riittää työtä osoittaa, että näin ei ole ja että aivan kaikilla ihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen elämään ihonväristä, tulotasosta, kaivosyhtiöiden osakkeiden omistuksesta ynnä muista seikoista riippumatta. Sehän oli täkäläisten "kansakunnan isien", jotka osittain edelleen ovat vallassa, julki lausuma päämäärä taistelussa apartheidia ja kolonialismia vastaan. Makaaberiuden uhallakin: A luta continua! (taistelu jatkukoon!)
P.S. Eteläisessä Afrikassa on viitattu viime aikoina ja erityisesti nyt tämän tapauksen yhteydessä taloudelliseen apartheidiin, mikä tarkoittaa sitä että eri ihmisryhmillä on aivan eri oikeudet, aivan kuten apartheidin aikana, vaikka sorto ei enää ainakaan kokonaan perustuisikaan ihonväriin.
Marikanan Kaivostyöläiset vaativat 10.8. alkaen hiukkasen paksumpaa siivua tietoyhteiskunnan rikkaudesta, jolloin poliisi hajotti kaivoksen läheisyyteen kokoontuneet lakkolaiset tuliasein. Tulos: 44 kuollutta ja ainakin 74 loukkaantunutta.
Kuvat tämän päivän @Verdade-viikkolehdessä masentavat: kone- ja automaattipistoolein varustautuneita poliiseita vilisee ruumiskasan keskellä kuin taistelu – tai pikemminkin teurastustantereella konsanaan. Kuvat liittyvät siihen, että perjantaina elokuun 10. päivä 3000 Marikanan kaivostyöläistä meni lakkoon naapurimaa Etelä-Afrikan puolella vaatiakseen palkkansa (n. 400 e/kk) kolminkertaistamista. Kaivosyhtiö Lonmin ignoroi vaatimuksen pitäen lakkoa laittomana, ja uhkasi potkuilla, jos lakkolaiset eivät pian palaa töihin. Elokuun 11. ja 16. päivinä tuli sitten ruumiita, kaksi poliisiakin, mutta toki pääasiassa nikkeliluoteihin kuolleita kaivostyöläisiä. Maan lehdet tietävät kertoa, että yksikään uhreista ei, yllättävää kyllä, ollut mosambikilainen.
Etelä-Afrikassa tuotetaan valtaosa maailman tietotekniikassa tarvittavasta platinasta ja Lonmin -yhtiö on yksi suurimmista. Onko siis ihme, että kovalevyjen pyörimisen ja tuottavan niin sanotun älytyön pohjimmiltaan mahdollistavat mainarit vaativat pientä kompensaatiota. Lakkojen ja protestien väkivaltainen tukahduttaminen eteläisessä Afrikassa ei rajoitu platinaan vaan koskee kaikenlaista strategisten luonnonvarojen hyödyntämistä. On lisäksi huomautettava, että työ on terveydelle vaarallista, raskasta, sosiaalisesti eristävää ja useimmissa tapauksissa vailla minkäänlaista sosiaaliturvaa esimerkiksi hyvin todennäköisen sairaustapauksen varalle.
Muista luonnoresurssikonflikteista mainitsen viime tammikuussa Mosambikin puolella kaivoksen johdosta kotinsa menettäneiden kyläläisten tempauksen. He pysäyttivät brasilialaisjätti Valen hiilikuljetukset Teten maakunnasta Pohjois-Mosambikin satamiin ja vaativat Valen antamien lupausten ja kompensaatioiden lunastamista. Heidät vaiennettiin brutaalisti.
Väkisinkin tulee mieleen, että erilaisista perustuslaeista ja vapauden ihanteista huolimatta perussääntönä on, että resurssien hyödyntämistä ja taukoamatonta virtaa muille mantereille ei saa pysäyttää ja että etelän työläisillä ei ole oikeutta edes elää, jos he eivät tee työtään mukisematta. Satavuotista taivaltaan juhlivalla ANC:llä, Etelä-Afrikan nykyisellä valtapuolueella, riittää työtä osoittaa, että näin ei ole ja että aivan kaikilla ihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen elämään ihonväristä, tulotasosta, kaivosyhtiöiden osakkeiden omistuksesta ynnä muista seikoista riippumatta. Sehän oli täkäläisten "kansakunnan isien", jotka osittain edelleen ovat vallassa, julki lausuma päämäärä taistelussa apartheidia ja kolonialismia vastaan. Makaaberiuden uhallakin: A luta continua! (taistelu jatkukoon!)
P.S. Eteläisessä Afrikassa on viitattu viime aikoina ja erityisesti nyt tämän tapauksen yhteydessä taloudelliseen apartheidiin, mikä tarkoittaa sitä että eri ihmisryhmillä on aivan eri oikeudet, aivan kuten apartheidin aikana, vaikka sorto ei enää ainakaan kokonaan perustuisikaan ihonväriin.
tiistai 14. elokuuta 2012
Post-sosialistinen Mosambik
Tarkoittaako post-sosialistinen yhteiskunta sitä, että parhaiten tienaavat tuovat työpaikalle oman vedenkeittimen ja loput lämmittävät teeveden mikrossa.
Tutkimusinstituuttimme sosiaalitilassa, joka on etenkin sinikaulustyöläisten käytössä, ei ole enää vedenkeitintä vaan työläiset keittävät teensä yksitellen mikroaaltouunissa samalla kansankielellä (shanganaksi) keskustellen. Joku voi halutessaan laskea mitä tämä maksaa menetettynä työaikana, jos esimerkiksi seitsemän työläistä pitää teehetkensä samanaikaisesti. Puhumattakaan sosiaalisista kustannuksista. Liekö kyseessä sattuma vai onko kyse yhteiskunnallisesta muutoksesta kertovasta "hiljaisesta signaalista"?
Varsinaisista työläisistä poiketen on monilla valkokaulustyöläisillä kuten tutkijoilla sen sijaan oma vedenkeittimensä ja vain hallintotiloissa on yhteinen vedenkeitin. Joku spesialisti onkin saattanut laskea uusliberalistisessa hengessä, että minimipalkkaa nauttivien työläisten työajalla ei ole niin väliä.
Tässä trans-nationaalisten voimakeskittymien ajassa on näemmä valtiososialismista ja kapitalismista otettu niiden huonot puolet. Kehitystä johtaa Kiina, mutta yhtälailla myös EU:ssa ja Mosambikin donor-vetoisessa taloudessa on ylin valta ei-demokraattisesti valituilla virkamiehillä – kuten valtiososialismissa. Tällainen autoritaarisuus yhdistyy kapitalistiseen oman edun tavoitteluun makro- ja mikrotasolla, jossa esimerkiksi joka toisella valkokaulustyöläisellä on oma vedenkeitin sen sijaan, että ostettaisiin yksi tai kaksi yhteistä, joita sinikaulustyöläinenkin voisi käyttää (lähes puolet hänen kuukausipalkastaan menisi yhteen vedenkeittimeen!).
Kaikki maailman työläiset yhtykää, kauluksenväristä riippumatta, ja hankkikaa yhteinen vedenkeitin! Siltä varalta ettei se päätyisi ennen pitkää hallintotiloihin, kirjoittajaa siihen kissan kokoisin kirjaimin: "työläisille – para operários".
Tutkimusinstituuttimme sosiaalitilassa, joka on etenkin sinikaulustyöläisten käytössä, ei ole enää vedenkeitintä vaan työläiset keittävät teensä yksitellen mikroaaltouunissa samalla kansankielellä (shanganaksi) keskustellen. Joku voi halutessaan laskea mitä tämä maksaa menetettynä työaikana, jos esimerkiksi seitsemän työläistä pitää teehetkensä samanaikaisesti. Puhumattakaan sosiaalisista kustannuksista. Liekö kyseessä sattuma vai onko kyse yhteiskunnallisesta muutoksesta kertovasta "hiljaisesta signaalista"?
Varsinaisista työläisistä poiketen on monilla valkokaulustyöläisillä kuten tutkijoilla sen sijaan oma vedenkeittimensä ja vain hallintotiloissa on yhteinen vedenkeitin. Joku spesialisti onkin saattanut laskea uusliberalistisessa hengessä, että minimipalkkaa nauttivien työläisten työajalla ei ole niin väliä.
Tässä trans-nationaalisten voimakeskittymien ajassa on näemmä valtiososialismista ja kapitalismista otettu niiden huonot puolet. Kehitystä johtaa Kiina, mutta yhtälailla myös EU:ssa ja Mosambikin donor-vetoisessa taloudessa on ylin valta ei-demokraattisesti valituilla virkamiehillä – kuten valtiososialismissa. Tällainen autoritaarisuus yhdistyy kapitalistiseen oman edun tavoitteluun makro- ja mikrotasolla, jossa esimerkiksi joka toisella valkokaulustyöläisellä on oma vedenkeitin sen sijaan, että ostettaisiin yksi tai kaksi yhteistä, joita sinikaulustyöläinenkin voisi käyttää (lähes puolet hänen kuukausipalkastaan menisi yhteen vedenkeittimeen!).
Kaikki maailman työläiset yhtykää, kauluksenväristä riippumatta, ja hankkikaa yhteinen vedenkeitin! Siltä varalta ettei se päätyisi ennen pitkää hallintotiloihin, kirjoittajaa siihen kissan kokoisin kirjaimin: "työläisille – para operários".
perjantai 10. elokuuta 2012
Kannabikseen kallistunut kylä
Vaikka "vakaviakin" juttuja olisi Mosambikin laatulehdistössä tarjolla isompaankin lehtikatsaukseen niin kerronpa kuin perjantaikevennyksenä (Savana 3.8) että Manican hallintoalueen maanviljelijät Keski-Mosambikissa suunnittelevat nyt paluuta kannabiksen, täkäläisittäin suruman, viljelyyn.
Vuonna 2011 poliisi tuhosi 18 tonnia kannabista ja lähes 200 hehtaaria hamppupeltoa. Ketään ei varsinaisesti rangaistu, sillä käytännössä kasvatukseen osallistui koko väestö. Nyt viljelijöiden pellot pukkaavat maissia ja puutarhakasveja, joille ei kuitenkaan löydy riittävästi ostajia. Turhautuneet kyläläiset ovat uhanneet palata hampun viljelyyn.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Heja Sverige!
(Huom. 16.8. Muutin otsikon jälkikäteen koska omassa blogissa saa antaa tunnustusta naapurin ulkopolitiikalle)
Pahoittelen, että viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoittaa muita kuin "pakollisia" blogi-kirjeitä. Tässä lohdutukseksi linkki Global.Finland -blogiin, joka tällä kertaa kertoo siitä kuinka naapurimaan ulkopolitiikka saa näkyvyyttä Mosambikissa:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=253663&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
P.S. Kirjoituksen jälkeen luin Canal de Moçambiquesta, että Ruotsin valtio pyytää Nampulan maakunnan kehittämiseen annettuja avustuksia takaisin, koska niitä ei oltu käytetty luvattuun tarkoitukseen. Tilanne on sikäli kiusallinen, että rahoista vastasi Nampulan maaherrana tuolloin toiminut maan nykyinen kulttuuriministeri.
Pahoittelen, että viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoittaa muita kuin "pakollisia" blogi-kirjeitä. Tässä lohdutukseksi linkki Global.Finland -blogiin, joka tällä kertaa kertoo siitä kuinka naapurimaan ulkopolitiikka saa näkyvyyttä Mosambikissa:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=253663&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864
P.S. Kirjoituksen jälkeen luin Canal de Moçambiquesta, että Ruotsin valtio pyytää Nampulan maakunnan kehittämiseen annettuja avustuksia takaisin, koska niitä ei oltu käytetty luvattuun tarkoitukseen. Tilanne on sikäli kiusallinen, että rahoista vastasi Nampulan maaherrana tuolloin toiminut maan nykyinen kulttuuriministeri.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Rangaistuspotku Afrikan puolesta
Kaksi syytä miksi entisten siirtomaavaltojen pääkaupunkien varakkaat jalkapalloseurat ovat niin suosittuja Afrikassa...
Global.Finlandissa julkaistiin eilen kirjoitukseni taannoisesta Chelsea-taiturista Didier Drogbasta.
Ohessa yksi ylimääräinen kuva pelistämme Costa do Solin rannalla.
P.S. Tapasin sattumalta jo toistamiseen 1960–1970-lukujen Benfica-legendan Mário Colunan joka – näin meidän kesken – nauttii viskinsä tyylikkäästi ilman jäitä...
P.P.S. ...toisin kuin useimmat maputolaiset, jotka kauhukseni pilaavat laadukkaatkin viskit viilentämällä ja vesittämällä ne jääpaloin. On niin epätavallista nauttia viskin mausta sellaisenaan, että tarjoilijat tuppaavat kuulemaan pyynnön "Ouisque SEM gelo" (viski ilman jäitä) "Ouisque COM gelo" (viski jäiden kanssa) ja luulevat, että asiakas haluaa nimenomaan pääasiassa jäitä, ja vain tilkan viskiä.
Ohessa yksi ylimääräinen kuva pelistämme Costa do Solin rannalla.
P.S. Tapasin sattumalta jo toistamiseen 1960–1970-lukujen Benfica-legendan Mário Colunan joka – näin meidän kesken – nauttii viskinsä tyylikkäästi ilman jäitä...
P.P.S. ...toisin kuin useimmat maputolaiset, jotka kauhukseni pilaavat laadukkaatkin viskit viilentämällä ja vesittämällä ne jääpaloin. On niin epätavallista nauttia viskin mausta sellaisenaan, että tarjoilijat tuppaavat kuulemaan pyynnön "Ouisque SEM gelo" (viski ilman jäitä) "Ouisque COM gelo" (viski jäiden kanssa) ja luulevat, että asiakas haluaa nimenomaan pääasiassa jäitä, ja vain tilkan viskiä.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Kenen laariin sataa itsenäisyyspäivänä?
Ketä pitäisi onnitella? Mosambikin nykyisen valtapuolueen Frelimon edeltäjä, vapautusliike Frente de Libertacão de Moçambique, perustettiin 25.4.1962 Dar Es Salaamissa Tansaniassa, lähes päivälleen 50 vuotta sitten, sosialistisen presidentti Julius Nyereren suojeluksessa. Itsenäisyysjulistuksen aika koitti 13 vuotta myöhemmin eli 1975 samaisena päivämääränä. Muut puolueet eivät tuolloin olleet sallittuja.
Mutta takaisin nykypäivään. Eilen juhlapuhein ja ilmaisin megakonsertein ruuditettu ja valtavasti mainostettu Frelimon 50-vuotisjuhla jätti varjoonsa vapaapäivän varsinaisen syyn eli 37. itsenäisyyspäivän. Valtion TV- ja radiokanavat lähettivät Frelimon juhlia suorana lähetyksenä. Oppositio, riippumaton lehdistö ja älyköt olivat ymmärrettävästi käärmeissään. Sen sijaan kansan lukutaidoton massa ei välttämättä edes muista itsenäisyyspäivää eikä ylipäänsä erota valtiota ja valtapuoluetta toisistaan. Osaan kansasta varmaan upposi tasavallan presidentin ja Frelimon puheenjohtajan Armando Guebuzan toistamat solvaukset kriitikkoja kohtaan. Frelimoa karsastavat saavat varmasti vastaisuudessakin niellä katkeraa kalkkia, sillä kansallisten juhlapäivien vietto satanee valtapuolueen laariin vähintään 50 v.-juhlavuoden loppuun.
Mutta takaisin nykypäivään. Eilen juhlapuhein ja ilmaisin megakonsertein ruuditettu ja valtavasti mainostettu Frelimon 50-vuotisjuhla jätti varjoonsa vapaapäivän varsinaisen syyn eli 37. itsenäisyyspäivän. Valtion TV- ja radiokanavat lähettivät Frelimon juhlia suorana lähetyksenä. Oppositio, riippumaton lehdistö ja älyköt olivat ymmärrettävästi käärmeissään. Sen sijaan kansan lukutaidoton massa ei välttämättä edes muista itsenäisyyspäivää eikä ylipäänsä erota valtiota ja valtapuoluetta toisistaan. Osaan kansasta varmaan upposi tasavallan presidentin ja Frelimon puheenjohtajan Armando Guebuzan toistamat solvaukset kriitikkoja kohtaan. Frelimoa karsastavat saavat varmasti vastaisuudessakin niellä katkeraa kalkkia, sillä kansallisten juhlapäivien vietto satanee valtapuolueen laariin vähintään 50 v.-juhlavuoden loppuun.
| Myös maan ensimmäinen presidentti Samora Machel (k. 1986) oli tavan mukaan myös Frelimon puheenjohtaja. |
perjantai 22. kesäkuuta 2012
Arabikevät – Aito kansannousu vai CIA:n lavastus?
Pikkuparanoidit juhannusterveiset Suomeen
Olen aiemmin* maininnut ainakin Mosambikissa yleisestä narratiivista, jonka mukaan kapitalistiset suurvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, sen valtioita ja maanosan yhtenäisyyttä kahmiakseen luonnonresurssit itselleen ja pitääkseen kansalaisensa tyytyväisenä. Tämä ajatus on osoittautunut vielä vahvemmaksi kuin alkuaan luulin.
Kuulen usein Maputon kaduilla, seminaarihuoneissa ja viestimistä, että entiset siirtomaavallat – tai vielä useammin Yhdysvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, joista varsinkaan Yhdysvallat ei pysy pystyssä ilman sitä että kansalaiset voivat kuluttaa kohtuuttomasti. Yleensä narratiivi paljastuu kiertoreittiä, kun joku esimerkiksi mainitsee että Mosambikin on maakaasulöydösten yhä jatkuessa pidettävä huolta puolustuskyvystään, etteivät kapitalistiset suurvallat (tai kadulla yksinkertaisesti "amerikkalaiset") kahmi mosambikilaisten rikkautta omakseen; tai kun joku harmittelee sitä, että CIA-provosoi sisällissodan Libyaan kaataakseen Gaddafin, ja nyt me afrikkalaiset emme näe televisiosta omia jalkapallokisojamme. Hämmästyttävintä on, että juuri kukaan täällä ei näyttäisi uskovan, että niin sanottu arabikevät olisi ollut sarja aitoja kansannousuja vaan ihmiset olettavat "amerikkalaisten" olleen provosoimassa jo Tunisian kapinaa, Egyptin ja Libyan vallankeikauksista puhumattakaan.
Ensin ajattelin, että moiset salaliittoteoriat olisivat etupäässä vähemmän kouluja käyneiden suosiossa, kuten ne esimerkiksi Suomessa ovat koulutusyhteiskuntaan etäisyyttä ottavien vaihtoehtoihmisten keskuudessa, kunnes luin varsin suorasukaisen kannanoton tuntemaltani päivälehden päätoimittajalta. Viime viikkoina jututettuani pari kourallista tutkijakollegoitani olen huomannut, että heistäkään ei kukaan usko esimerkiksi arabikevään syntyneen spontaanisti työttömien nuorten miesten ja naisten turhautuneisuudesta. Monet uskovat, että amerikkalaiset, kiinalaiset tai ylipäänsä vahvat valtiot pyrkivät hyötymään vaikka väkivaltaisesti Mosambikin luonnonrikkauksista, jos vain saavat siihen tilaisuuden. Käsitys on ensikuulemalta naiivi, mutta sitä pönkittää joukko afrikkalaisten hiljattaisia historiallisia kokemuksia – Mosambikissa muun muassa sen 16 v. pitkä destabilisaatio/sisällissota, jossa ulkovallat pyrkivät horjuttamaan vasta itsenäistynyttä kansakuntaa, ja joka päättyi vasta 20 vuotta sitten. Historioitsijaystäväni myönsi, että mosambikilaiset ovat herkempiä taipumaan kyseisen narratiivin kannalle juuri historiallisten kokemustensa vuoksi. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa ole heikkous vaan kykyä nähdä yhteiskunnallinen todellisuus kirkkaasti ilman, että sitä hämärtää se valtaisa disinformaatiohyöky, jota länsimaiset tiedustelupalvelut syöttävät väestölle tiedotusvälineiden kautta. Päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että Tunisia ehkä aluksi olikin aito tyytymättömyyden ilmaus ja kansannousu, mutta että CIA veljesjärjestöineen oli epäilemättä nopeasti paikalla heti kun ne huomasivat tapahtumat. Länsivaltoja epäilemättä halutti päästä Gaddafin kaltaisista maailmanjärjestyksen öykkäreistä eroon ja samalla varmistaa tukevampi jalansija Lähi-Idän maakaasu- ja öljykenttiin. Myöntelimme kuitenkin, että toistaiseksi kukaan ei tiedä miten asiat pohjimmiltaan ovat vaan olemme kaikki tiedotusvälineiden informaation varassa.
Itsekin työttömän turhautuneisuutta kokeneena en voi kuitenkaan yhtyä kollegaani ja moniin muihin mosambikilaisiin, jotka ihmettelevät että miksi kukaan muka olisi lähtenyt kapinoimaan Libyassa, jossa keneltäkään ei puuttunut mitään. Ymmärrän kuitenkin heidän näkökulmansa, koska täällä kapinoidaan – silloin kun kapinoidaan** – perustarpeiden, kuten ruuan, liikkumisen ja energian riittävyydestä eikä niinkään esimerkiksi oikeudesta vaikuttaa yhteisiin asioihin tai ilmaisunvapaudesta, kuten Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin syytä punnita vakavasti sitä mahdollisuutta, että koulutettu tai vähemmänkin koulutettu mosambikilainen voi todella havaita joitakin asioita kirkkaammin kuin vaikkapa länsimaisten uutiskanavien valistunut suurkuluttaja. Sitäpaitsi ehkäpä megalomaanisia historiallisia muutoksia yhä salaa manipuloidaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että myös kansasta voi tietyissä historiallisissa tilanteissa muodostua, ja on monta kertaa muodostunutkin – voimakas toimija – hyvässä ja pahassa.
** Esimerkiksi helmikuun 2008 niin sanotut chapa-mellakat tai syyskuun 2010 leipäkapina. Ks. Pöysä & Rantala 2011.
Olen aiemmin* maininnut ainakin Mosambikissa yleisestä narratiivista, jonka mukaan kapitalistiset suurvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, sen valtioita ja maanosan yhtenäisyyttä kahmiakseen luonnonresurssit itselleen ja pitääkseen kansalaisensa tyytyväisenä. Tämä ajatus on osoittautunut vielä vahvemmaksi kuin alkuaan luulin.
Kuulen usein Maputon kaduilla, seminaarihuoneissa ja viestimistä, että entiset siirtomaavallat – tai vielä useammin Yhdysvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, joista varsinkaan Yhdysvallat ei pysy pystyssä ilman sitä että kansalaiset voivat kuluttaa kohtuuttomasti. Yleensä narratiivi paljastuu kiertoreittiä, kun joku esimerkiksi mainitsee että Mosambikin on maakaasulöydösten yhä jatkuessa pidettävä huolta puolustuskyvystään, etteivät kapitalistiset suurvallat (tai kadulla yksinkertaisesti "amerikkalaiset") kahmi mosambikilaisten rikkautta omakseen; tai kun joku harmittelee sitä, että CIA-provosoi sisällissodan Libyaan kaataakseen Gaddafin, ja nyt me afrikkalaiset emme näe televisiosta omia jalkapallokisojamme. Hämmästyttävintä on, että juuri kukaan täällä ei näyttäisi uskovan, että niin sanottu arabikevät olisi ollut sarja aitoja kansannousuja vaan ihmiset olettavat "amerikkalaisten" olleen provosoimassa jo Tunisian kapinaa, Egyptin ja Libyan vallankeikauksista puhumattakaan.
Ensin ajattelin, että moiset salaliittoteoriat olisivat etupäässä vähemmän kouluja käyneiden suosiossa, kuten ne esimerkiksi Suomessa ovat koulutusyhteiskuntaan etäisyyttä ottavien vaihtoehtoihmisten keskuudessa, kunnes luin varsin suorasukaisen kannanoton tuntemaltani päivälehden päätoimittajalta. Viime viikkoina jututettuani pari kourallista tutkijakollegoitani olen huomannut, että heistäkään ei kukaan usko esimerkiksi arabikevään syntyneen spontaanisti työttömien nuorten miesten ja naisten turhautuneisuudesta. Monet uskovat, että amerikkalaiset, kiinalaiset tai ylipäänsä vahvat valtiot pyrkivät hyötymään vaikka väkivaltaisesti Mosambikin luonnonrikkauksista, jos vain saavat siihen tilaisuuden. Käsitys on ensikuulemalta naiivi, mutta sitä pönkittää joukko afrikkalaisten hiljattaisia historiallisia kokemuksia – Mosambikissa muun muassa sen 16 v. pitkä destabilisaatio/sisällissota, jossa ulkovallat pyrkivät horjuttamaan vasta itsenäistynyttä kansakuntaa, ja joka päättyi vasta 20 vuotta sitten. Historioitsijaystäväni myönsi, että mosambikilaiset ovat herkempiä taipumaan kyseisen narratiivin kannalle juuri historiallisten kokemustensa vuoksi. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa ole heikkous vaan kykyä nähdä yhteiskunnallinen todellisuus kirkkaasti ilman, että sitä hämärtää se valtaisa disinformaatiohyöky, jota länsimaiset tiedustelupalvelut syöttävät väestölle tiedotusvälineiden kautta. Päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että Tunisia ehkä aluksi olikin aito tyytymättömyyden ilmaus ja kansannousu, mutta että CIA veljesjärjestöineen oli epäilemättä nopeasti paikalla heti kun ne huomasivat tapahtumat. Länsivaltoja epäilemättä halutti päästä Gaddafin kaltaisista maailmanjärjestyksen öykkäreistä eroon ja samalla varmistaa tukevampi jalansija Lähi-Idän maakaasu- ja öljykenttiin. Myöntelimme kuitenkin, että toistaiseksi kukaan ei tiedä miten asiat pohjimmiltaan ovat vaan olemme kaikki tiedotusvälineiden informaation varassa.
Itsekin työttömän turhautuneisuutta kokeneena en voi kuitenkaan yhtyä kollegaani ja moniin muihin mosambikilaisiin, jotka ihmettelevät että miksi kukaan muka olisi lähtenyt kapinoimaan Libyassa, jossa keneltäkään ei puuttunut mitään. Ymmärrän kuitenkin heidän näkökulmansa, koska täällä kapinoidaan – silloin kun kapinoidaan** – perustarpeiden, kuten ruuan, liikkumisen ja energian riittävyydestä eikä niinkään esimerkiksi oikeudesta vaikuttaa yhteisiin asioihin tai ilmaisunvapaudesta, kuten Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin syytä punnita vakavasti sitä mahdollisuutta, että koulutettu tai vähemmänkin koulutettu mosambikilainen voi todella havaita joitakin asioita kirkkaammin kuin vaikkapa länsimaisten uutiskanavien valistunut suurkuluttaja. Sitäpaitsi ehkäpä megalomaanisia historiallisia muutoksia yhä salaa manipuloidaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että myös kansasta voi tietyissä historiallisissa tilanteissa muodostua, ja on monta kertaa muodostunutkin – voimakas toimija – hyvässä ja pahassa.
* Mosambikin lehdistö ja Hesari (26.4.) sekä toistaiseksi julkaisematon Global.Finland -blogikirjoitus
”Drogba, Afrikan puolesta!”.
perjantai 15. kesäkuuta 2012
Vanhan juopon opetuksia Maputossa
Vaikka isoäitini aikoinaan opetti, että ventovieraitten kanssa ei saa puhua, olen aikuisena oppinut luottamaan vaikutelmiini ja omaan kaupunkiviisauteeni. Etten olisi ainoastaan isoäidin opetusten varassa.
Avenida Vladimir Lenine,
Malhangalene, Maputo 17.4.2012. Vanhempi
mies kertoo puiston aidalla istuville nuorukaisille kuinka tärkeää
elämässä on leikki ja huumori. Naurahdan, josta hän kai tunnistaa
hengenheimolaisen.
–Enkö olekin
oikeassa, papã? Hän kysyy.
Myöntelen, ei ole
mitään tärkeämpääkään.
Mies, António,
innostuu. Hän pysäyttää kaksi vastaan tulevaa nuorta naista,
joille kertoo että hänen tuore ystävänsä, minä, on kyllä
iholtaan valkoinen, mutta ajattelee kuin musta. Aina parempi, naiset
naurahtavat, katsahtavat ruskeilla silmillään minun sinisiini, ja
jatkavat matkaansa. Me kävelemme Antónion kanssa vastakkaiseen
suuntaan. Meillä on osin yhteinen matka.
António on
Tetestä, läheltä Cahora Bassan jättimäistä vesivoimalaa, jonka
portugalilaiset rakennuttivat siirtomaa-aikana*. Hänen uskonnokseen
riittää kuulemma silkka hyvä onni, mikä ei Mosambikissa ole aivan
tavallista. Hän on entinen vapaustaistelija ja jutuista sekä vanhan
viinan tuoksusta päätellen nykyinen juoppo. António kuitenkin
opetti minulle tärkeän asian kohteliaisuudesta.
Koska en ole vielä
syönyt, António ehdottaa, että ostan leipää läheisestä
leipomosta. Ei minulle vaan itsellesi, hän tarkentaa. Ostan kolme
pientä patonkia, joille António pyytää painokkaasti mustaa
pussia. Mutta leipomossa ei ole. En halua myöskään laittaa leipää
reppuuni, mitä António seuraavaksi pyytää. Siellä on hikiset treenivaatteet. Pysähdymme leipomon vieressä olevan
hedelmänmyyjä-mamãn luokse, jolta António nyt vuorostaan
pyytää mustaa pussia. Ihmettelen miksi.
–Koska ihosi on
valkoinen, ihmiset ajattelevat että sinulla on paljon rahaa. En minä
kylläkään, mutta muut, hän kertoo.
Ei ole ensimmäinen
kerta, kun kuulen tämän ja Antónion tavoin ei juuri kukaan
myönnä, että hän itse ajattelisi niin.
–Monista tuntuu
pahalta, jos kannat ruokaa läpinäkyvässä pussissa, António
päättää.
Kyse on siis
kohteliaisuudesta. Ihonvärilleni en voi valitettavasti mitään,
mutta maassa, jossa valtaosa on mustaihoisia voin tietyiltä osin
opetella ajattelemaan ja käyttäytymään kuin musta; siis kuin
Antónion tavoin ajatteleva musta yhteiskunnassa, jollainen Mosambik
vielä tänään on. Keskiluokkaisemmat ystäväni kertoivat
myöhemmin, että mustien pussien tarkoituksena lienee myös ennalta
ehkäistä kateudesta johtuvaa vahingoittavaa magiaa. Siispä hyvästi
valkoiset pussit, hyvästi pöyhkeät terassit – eläköön
kohteliaisuus ja huomioonottavaisuus. Ja sen vuoksi, ettei mustia
pusseja eikä mustaa magiaa enää tulevaisuudessa tarvittaisi: A
luta continua! (Taistelu jatkukoon!)
* Voimalalla oli
itsenäisyyssodan aikana 1964–1974 tärkeä strateginen merkitys
sen sitoessa portugalilaisjoukkoja. Vapaustaistelijat eivät
kuitenkaan halunneet oikeasti vahingoittaa voimalaa, sillä he
ymmärsivät hyvin sen taloudellisen merkityksen tulevassa
itsenäisessä Mosambikissa
perjantai 11. toukokuuta 2012
Poliisin harjoittamasta korruptiosta
Eilen Global.Finland-sivustolla julkaistiin nähtävästi juttuni poliisin harjoittamasta korruptiosta:
http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI
http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI
Kaikkiruokaisuudesta ja kulttuurista
”Jos ei olisi Puolaa niin ei olisi myöskään puolalaisia”
– Kuningas
Ubu
20.4. Illallinen kotona
Malhangalenessa. Tarina
kämppikselle taannoin tarjoamastani guacamolesta ja tänään
friteeraamani banaanit inspiroivat mwanin opettajani pohtimaan
meidän valkoisten makutottumuksia:
–Ne ovat ihan
erilaisia kuin meidän mosambikilaisten. Esimerkiksi valkoiset eivät
tykkää shimasta ja jos tykkäävätkin niin ovat oppineet syömään
sitä täällä.
Niin,
no eivät kaikki mosambikilaisetkaan tykkää shimasta, paksuhkosta
maissipuurosta, jota Tansaniassa kutsutaan ugaliksi ja jota syödään
lisäkkeenä riisin tai perunoiden tapaan. Itse kyllä pidän siitä,
varsinkin maissintähkistä tuoreeltaan huhmaressa jauhetusta, jota
saa maalla. Enkä minä shimaa osaa kovin outona muutenkaan pitää.
Onhan meillä Suomessa omat papinhamme,
eli shiman velliversiot, monista eri viljalajeista liedellä tai
uunissa valmistetut puurot sekä risottoa ja ohrattoa. Pääsyy
varsinaisen shiman puuttumiseen lienee lähinnä, ettei Amerikan tuliainen maissi
kasva Suomessa kovin hyvin. Eivätkä tarjoamani kiinalaiset
friteeratut banaanit oikein vastaa käsitystäni ”meidän
valkoisten” perinteisimmistä makutottumuksista. Ja mistähän
lienee oikeasti peräisin se perimosambikilainen jälkiruoka, jossa
murskattuun avokadoon sekoitetaan sokeria ja limettiä, mikä sai
kämppikseni paheksumaan valkosipulia ja suolaa sisältävää
meksikolaista guacamoleani.
Pidän sitäpaitsi Maputon keskustan ruokia paljon ”eurooppalaisempina” kuin
omiamme. Eihän mistään saa esimerkiksi kotikaljaa tai piimää,
ruisleivästä puhumattakaan vaan ihan jokaisessa
parakkiruokalassakin tarjotaan pihvien, broilerin ja sen sellaisen
lisäkkeenä ranskanperunoita mausteiden ollessa chili-kastikkeen
lisäksi oliiviöljyä ja viinietikkaa. Varsin mannermaisista
ravintoloista puhumattakaan. Onneksi kämppikseni kotiapulainen
kokkaa perinteisiä mosambikilaisia kasvisruokia: mboaa, nhanganaa,
cacanaa ja matapaa, sillä vatsani ei varmasti moisia eurooppalaisia
hienosteluja kauaa kestäisi. Yksi juttu johon alan olla suhteellisen
kyllästynyt on piintynyt käsitys, etteivät valkoiset koskaan syö
käsin, sillä omassa suvussani syödään usein käsin ja varsinkin
kalaa, kanaa ja kaikenlaisia grillattuja ruokia.
Kalastajaisovanhempani olisivat varmasti nauraneet, jos olisivat
nähneet jonkun syövän esimerkiksi savusiikaa haarukalla ja
veitsellä.
Tässä
vuodatuksessani on kyse siitä, että oma kotikasvatus ja
antropologinen kulttuurirelativismi ovat opettaneet minulle, että
kaikkea kuuluu maistaa ja uusiin asioihin tulee suhtautua avoimen
uteliaasti, ei jo etukäteen epäilevästi. Kuitenkin ainakin Maputon
betonikaupungin asukkaat suhtautuvat ruokiin yleisimmin juuri
toisella tavalla, vähän kuten portugalilaiset (pyydän anteeksi
karkeita yleistyksiäni!). Jos he joisivat kahvia niin epäilemättä
he olisivat sitä mieltä – ja kuten Sleepy Sleepersin kappaleessa
lauletaan – että on vain kaksi tapaa keittää kahvia. Oikea, eli
heidän omansa, ja väärä. Kyse on siitä, että useimmat ihmiset
ylipäänsä tuppaavat pitämään kulttuurisia käsityksiään
mittapuuna sille, miten asioita kuuluu tehdä, miten ne ovat ja miten
niiden pitäisi olla. Ennakkoluulot ovat valitettavan lähellä
maailmankatsomusta. Koita siinä sitten tehdä antropologista
kenttätyötä pyrkien ymmärtämään ihmisiä heidän omien
käsitteidensä avulla. Väkisinkin sitä välillä ärsyyntyy ja
vieraantuu, muuttuu ikään kuin sivulliseksi, alkaa elää omassa
lukeneisuuden kyllästämässä kultaisessa häkissään, vaikka
ulkoa päin ehkä vaikuttaakin sosiaaliselta. Mutta ehkäpä kyse on
pohjimmiltaan siitä, että olen vain kateellinen siitä, että
toisilla meistä on kulttuuri, maku ja tyyli aivan eri merkityksessä
kuin itselläni, jolle suomalainenkin elämänmeno tuntuu monesti
kovin vieraalta.
P.S. Kun
eurooppalaiset ja kap-verdeläiset vieraat olivat lähteneet kotiinsa
jäin neljästään maputolaisten mustien ystävieni kanssa. Alkoi
päivittely empregadoista eli kotiapulaisista tai palvelijoista,
jotka tekevät suuren osan betonikaupungin keskiluokan asukkaiden
taloustöistä eli kokkaavat, siivoavat, pesevät pyykit, silittävät
jne. Empregadat kuulemma juovat salaa jugurtteja ja mehuja sekä
syövät ruokia jääkaapista, ja mikä pahinta kutsuvat lapsensakin
syömään työpaikalleen. Kun heidät lähettää ostoksille, he
palauttavat liian vähän vaihtorahaa. ”Empregadat!”, toistui
merkityksellisesti tiheä päivittely lähes yhteen ääneen. En
kehdannut ottaa puheeksi empregadojen saamaa surkeaa palkkaa tai sitä
kuinka kotitöitä on mahdollista tehdä itsekin. Esimerkiksi
tiskatessa voi jopa saada jonkin älyllisen idean, jos sitä ei
tarvitse tehdä päätyönään, kuten joku antropologian opettajani
joskus mainitsi. Suomalaisena, joka ei ole tottunut palvelijoihin,
mieleen tulivat väkisinkin kuvaukset viktoriaanisesta yläluokasta,
joka pikkurilli pystyssä päivittelee hienostelevalla englannilla
sitä kuinka nykyaikana on kerrassaan mahdotonta saada kunnollista
palvelusväkeä. Valkoinen puuteri on tosin vaihtunut lämpimän
ruskeisiin kasvoihin ja kieli mosambikilaisittain pehmeästi
äännetyksi portugaliksi.
P.P.S. On toki
eettisesti ongelmallista kirjoittaa ystävistään, ja varsinkin
näin, mutta jos joku haluaa kaikesta huolimatta olla ystäväni niin
vakuutan, että monilta osin olen kuitenkin ihan luotettava.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Promoan kaverin tauluja
Tähän eettisten ohjeiden vastaiseen promoamiseen on toisena syynä se, että suomalaistoimittajat usein edistävät räikeästi suuryhtiöiden, muun muassa Applen tai Nokian, sanottakoon kovin eettisesti ongelmallista liiketoimintaa, jonka yksinomaisena päämääränä on yhdistää ihmisiä vain, kun se tuottaa omistajille voittoa. On epäreilua että Membirin kaltaisen lahjakkaan nuoren kuvataiteilijan työtä ei edistä kukaan samassa määrin ottaen huomioon muun muassa sen, että kuvataiteilijoiden asema ei ole kovin hyvä monessakaan maassa, saati Mosambikissa, jossa ostovoimaisia taiteen ystäviä on hyvin vähän. Ei kuitenkaan tarvitse olla edes marxilainen eikä utopisti ymmärtääkseen tällaisen kulttuurityön oikeutusta ja paheksuakseen sitä, että tieteiden ja taiteiden asema on tässä maailmanjärjestelmässä niin kovin heikko. Vaikka niiden pitäisi olla tuotannon päämääriä, eikä mitään ylimääräisiä lisukkeita, joihin yhteiskunnassa panostetaan jos jää "tärkeämmiltä" asioilta rahaa.
Liitän tähän oheen Membirin kotisivujen osoitteen, josta voitte katsoa lisää hänen töitään ja halutessanne myös ostaa itsellenne, lahjaksi, tai yrityksellenne:
http://membirarte.blogspot.com/
Membir maalaa nykyään kotonaan, mutta aloitti Núcleu de Artessa, joka on Rua de Argélialla Polanassa sijaitseva matalan kynnyksen galleria ja sosiaalikeskus, jossa esitetään joka viikko myös live-musiikkia – usein erinomaista. Tanssilattian hikisin mies on melko varmasti puolihullu kuvataiteilijaystäväni Membir.
http://nucleodarteing.blogspot.com/
Tässä alla myös toisen, paljon vanhemman kuvataiteilijan Mathonsen kotisivut.
http://mathonse.blogspot.com/
Törmäsin Mathonseen eräässä kahvilassa, hän neuvoi minulle kahvilat, joissa voi lukea ilmaiseksi lehtiä ja pyysi lopuksi 20 meticalia, joka puuttui hänen juomansa kahvin hinnasta.
Jos markkinointitemppuni närkästytti niin pyydän, että minua pyydetään palauttamaan pressi-korttini. Toivon, että samassa kokouksessa käsitellään myös räikeää tuotesijoittelua, jota Suomen valtamedia on pullollaan.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Sokeudesta
Muistanette Maputon kaupunginhallinnon taannoin julistaman sodan epävirallisia katumyyjiä vastaan, josta kirjoitin kriittiseen sävyyn 12.4.. Asia tuli jälleen mieleeni, kun selailin lehtiarkistoani ja huomasin kuinka nuori kolumnisti Yara Ngomane tuki puolestaan kovia puhdistustoimia portugalilaisomisteisen Sol-viikkolehden kolumnissaan 13.4.. Asia on siis kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty, vaikka toisinkin väitetään. Lähteeni, joiden henkilöllisyyttä on ikävä kyllä pakko suojata, itse asiassa kertovat, että näennäisen rauhallisessa nykytilanteessa on kyse erittäin korkealta taholta määrätystä ”aselevosta” vaalien alla, jonka jälkeen on jälleen on mitä luultavammin aika alkaa miellyttämään ulkoisia äänestäjiä, eli maan niin sanotun kehityksen rahoittajia. Jääköön yksityiskohdat tällä kertaa tähän.
Ngomane viittasi kolumnissaan kirjailija Mia Couton
helmikuun lopun yleisöluennon huomioon, jonka mukaan tietyt asiat
alkavat olla niin arkipäiväisiä, että me lakkaamme näkemästä
niitä emmekä siksi osaa enää niitä kyseenalaistaa. Tällainen
ilmiö ovat kolumnistin mukaan katumyyjät ja parakkikioskit. Pitääkö
niitä tosiaan olla joka kadun kulmassa, hän kysyi. Kirjoittaja oli
häiriintynyt muun muassa siitä, että hedelmienmyyjä-mamãt
olivat linnoittautuneet Mercado Janet -torin sisäänkäynnin
eteen. Tunnen paikan hyvin ja oletan siksi, että kirjoittaja saapui
sinne autolla. Muuten häntä olisi nimittäin varmasti ärsyttänyt
enemmän, että kävelyreitit tukkii vähän väliä niille
parkeerannut auto. Itse asiassa on lähes mahdotonta kävellä
keskustassa sataa metriä pidempään ilman, että joutuu kiertämään
ajotien kautta, niin tavallista on kävelytielle pysäköinti.
Katumyyjät eivät tuki koskaan sentään koko kävelytietä. Mia
Couton mainitsemaa ja portugalilais-nobelisti José Saramagon
kirjassaan Kertomus sokeudesta ja muissakin kirjoissaan kuvaamaa
sokeutta on se, että häiriintyy siitä kuinka laitakaupungin
köyhät ansaitsevat elantoaan, mutta ei näe sitä kuinka
betonikaupungin etuoikeutettujen katumaasturit tukkivat kävelyreitit
siellä missä kulkua ei estä syvä kuoppa. Tästä olisi väsymättä
ihmisarvon puolesta puhunut Saramagokin ollut varmasti samaa mieltä.
P.S. Naivi kysymykseni kuuluu, että
miten voi ylipäänsä olla mahdollista, että kaupungissa, jossa on
niin paljon hienoja autoja, ei saada sen vertaa verokertymää
kasaan, että saataisiin kaduilla ja kävelyteillä ammottavat kuopat
peitettyä? Ehkäpä kuopat ovat vain mosambikilainen ja varsin
näkyvä ilmentymä maailmanlaajuisesta tilanteesta, jossa köyhät
maksavat aina ja rikkaat yhä harvemmin. Rikkaita on varmasti vaikea
saada osallistumaan yhteiskunnan kustannuksiin Mosambikissa, kun
kerta Ruotsissakaan ei sen rikkain mies eli Ikean perustaja Ingvar
Kamprad maksa veroja vaan on siirtänyt omaisuutensa
veroparatiiseihin. Tästä kertoi Sveriges Television tammikuussa
2011.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)