Vanhan juopon opetuksia Maputossa

Vaikka isoäitini aikoinaan opetti, että ventovieraitten kanssa ei saa puhua, olen aikuisena oppinut luottamaan vaikutelmiini ja omaan kaupunkiviisauteeni. Etten olisi ainoastaan isoäidin opetusten varassa.

Avenida Vladimir Lenine, Malhangalene, Maputo 17.4.2012. Vanhempi mies kertoo puiston aidalla istuville nuorukaisille kuinka tärkeää elämässä on leikki ja huumori. Naurahdan, josta hän kai tunnistaa hengenheimolaisen.

–Enkö olekin oikeassa, papã? Hän kysyy.

Myöntelen, ei ole mitään tärkeämpääkään.

Mies, António, innostuu. Hän pysäyttää kaksi vastaan tulevaa nuorta naista, joille kertoo että hänen tuore ystävänsä, minä, on kyllä iholtaan valkoinen, mutta ajattelee kuin musta. Aina parempi, naiset naurahtavat, katsahtavat ruskeilla silmillään minun sinisiini, ja jatkavat matkaansa. Me kävelemme Antónion kanssa vastakkaiseen suuntaan. Meillä on osin yhteinen matka.

António on Tetestä, läheltä Cahora Bassan jättimäistä vesivoimalaa, jonka portugalilaiset rakennuttivat siirtomaa-aikana*. Hänen uskonnokseen riittää kuulemma silkka hyvä onni, mikä ei Mosambikissa ole aivan tavallista. Hän on entinen vapaustaistelija ja jutuista sekä vanhan viinan tuoksusta päätellen nykyinen juoppo. António kuitenkin opetti minulle tärkeän asian kohteliaisuudesta.

Koska en ole vielä syönyt, António ehdottaa, että ostan leipää läheisestä leipomosta. Ei minulle vaan itsellesi, hän tarkentaa. Ostan kolme pientä patonkia, joille António pyytää painokkaasti mustaa pussia. Mutta leipomossa ei ole. En halua myöskään laittaa leipää reppuuni, mitä António seuraavaksi pyytää. Siellä on hikiset treenivaatteet. Pysähdymme leipomon vieressä olevan hedelmänmyyjä-mamãn luokse, jolta António nyt vuorostaan pyytää mustaa pussia. Ihmettelen miksi.

–Koska ihosi on valkoinen, ihmiset ajattelevat että sinulla on paljon rahaa. En minä kylläkään, mutta muut, hän kertoo.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän ja Antónion tavoin ei juuri kukaan myönnä, että hän itse ajattelisi niin.

–Monista tuntuu pahalta, jos kannat ruokaa läpinäkyvässä pussissa, António päättää.

Kyse on siis kohteliaisuudesta. Ihonvärilleni en voi valitettavasti mitään, mutta maassa, jossa valtaosa on mustaihoisia voin tietyiltä osin opetella ajattelemaan ja käyttäytymään kuin musta; siis kuin Antónion tavoin ajatteleva musta yhteiskunnassa, jollainen Mosambik vielä tänään on. Keskiluokkaisemmat ystäväni kertoivat myöhemmin, että mustien pussien tarkoituksena lienee myös ennalta ehkäistä kateudesta johtuvaa vahingoittavaa magiaa. Siispä hyvästi valkoiset pussit, hyvästi pöyhkeät terassit – eläköön kohteliaisuus ja huomioonottavaisuus. Ja sen vuoksi, ettei mustia pusseja eikä mustaa magiaa enää tulevaisuudessa tarvittaisi: A luta continua! (Taistelu jatkukoon!)

* Voimalalla oli itsenäisyyssodan aikana 1964–1974 tärkeä strateginen merkitys sen sitoessa portugalilaisjoukkoja. Vapaustaistelijat eivät kuitenkaan halunneet oikeasti vahingoittaa voimalaa, sillä he ymmärsivät hyvin sen taloudellisen merkityksen tulevassa itsenäisessä Mosambikissa