Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Arabikevät – Aito kansannousu vai CIA:n lavastus?

Pikkuparanoidit juhannusterveiset Suomeen

Olen aiemmin* maininnut ainakin Mosambikissa yleisestä narratiivista, jonka mukaan kapitalistiset suurvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, sen valtioita ja maanosan yhtenäisyyttä kahmiakseen luonnonresurssit itselleen ja pitääkseen kansalaisensa tyytyväisenä. Tämä ajatus on osoittautunut vielä vahvemmaksi kuin alkuaan luulin.

Kuulen usein Maputon kaduilla, seminaarihuoneissa ja viestimistä, että entiset siirtomaavallat – tai vielä useammin Yhdysvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, joista varsinkaan Yhdysvallat ei pysy pystyssä ilman sitä että kansalaiset voivat kuluttaa kohtuuttomasti. Yleensä narratiivi paljastuu kiertoreittiä, kun joku esimerkiksi mainitsee että Mosambikin on maakaasulöydösten yhä jatkuessa pidettävä huolta puolustuskyvystään, etteivät kapitalistiset suurvallat (tai kadulla yksinkertaisesti "amerikkalaiset") kahmi mosambikilaisten rikkautta omakseen; tai kun joku harmittelee sitä, että CIA-provosoi sisällissodan Libyaan kaataakseen Gaddafin, ja nyt me afrikkalaiset emme näe televisiosta omia jalkapallokisojamme. Hämmästyttävintä on, että juuri kukaan täällä ei näyttäisi uskovan, että niin sanottu arabikevät olisi ollut sarja aitoja kansannousuja vaan ihmiset olettavat "amerikkalaisten" olleen provosoimassa jo Tunisian kapinaa, Egyptin ja Libyan vallankeikauksista puhumattakaan.

Ensin ajattelin, että moiset salaliittoteoriat olisivat etupäässä vähemmän kouluja käyneiden suosiossa, kuten ne esimerkiksi Suomessa ovat koulutusyhteiskuntaan etäisyyttä ottavien vaihtoehtoihmisten keskuudessa, kunnes luin varsin suorasukaisen kannanoton tuntemaltani päivälehden päätoimittajalta. Viime viikkoina jututettuani pari kourallista tutkijakollegoitani olen huomannut, että heistäkään ei kukaan usko esimerkiksi arabikevään syntyneen spontaanisti työttömien nuorten miesten ja naisten turhautuneisuudesta. Monet uskovat, että amerikkalaiset, kiinalaiset tai ylipäänsä vahvat valtiot pyrkivät hyötymään vaikka väkivaltaisesti Mosambikin luonnonrikkauksista, jos vain saavat siihen tilaisuuden. Käsitys on ensikuulemalta naiivi, mutta sitä pönkittää joukko afrikkalaisten hiljattaisia historiallisia kokemuksia – Mosambikissa muun muassa sen 16 v. pitkä destabilisaatio/sisällissota, jossa ulkovallat pyrkivät horjuttamaan vasta itsenäistynyttä kansakuntaa, ja joka päättyi vasta 20 vuotta sitten. Historioitsijaystäväni myönsi, että mosambikilaiset ovat herkempiä taipumaan kyseisen narratiivin kannalle juuri historiallisten kokemustensa vuoksi. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa ole heikkous vaan kykyä nähdä yhteiskunnallinen todellisuus kirkkaasti ilman, että sitä hämärtää se valtaisa disinformaatiohyöky, jota länsimaiset tiedustelupalvelut syöttävät väestölle tiedotusvälineiden kautta. Päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että Tunisia ehkä aluksi olikin aito tyytymättömyyden ilmaus ja kansannousu, mutta että CIA veljesjärjestöineen oli epäilemättä nopeasti paikalla heti kun ne huomasivat tapahtumat. Länsivaltoja epäilemättä halutti päästä Gaddafin kaltaisista maailmanjärjestyksen öykkäreistä eroon ja samalla varmistaa tukevampi jalansija Lähi-Idän maakaasu- ja öljykenttiin. Myöntelimme kuitenkin, että toistaiseksi kukaan ei tiedä miten asiat pohjimmiltaan ovat vaan olemme kaikki tiedotusvälineiden informaation varassa. 

Itsekin työttömän turhautuneisuutta kokeneena en voi kuitenkaan yhtyä kollegaani ja moniin muihin mosambikilaisiin, jotka ihmettelevät että miksi kukaan muka olisi lähtenyt kapinoimaan Libyassa, jossa keneltäkään ei puuttunut mitään. Ymmärrän kuitenkin heidän näkökulmansa, koska täällä kapinoidaan – silloin kun kapinoidaan** – perustarpeiden, kuten ruuan, liikkumisen ja energian riittävyydestä eikä niinkään esimerkiksi oikeudesta vaikuttaa yhteisiin asioihin tai ilmaisunvapaudesta, kuten Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin syytä punnita vakavasti sitä mahdollisuutta, että koulutettu tai vähemmänkin koulutettu mosambikilainen voi todella havaita joitakin asioita kirkkaammin kuin vaikkapa länsimaisten uutiskanavien valistunut suurkuluttaja. Sitäpaitsi ehkäpä megalomaanisia historiallisia muutoksia yhä salaa manipuloidaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että myös kansasta voi tietyissä historiallisissa tilanteissa muodostua, ja on monta kertaa muodostunutkin – voimakas toimija – hyvässä ja pahassa.



* Mosambikin lehdistö ja Hesari (26.4.) sekä toistaiseksi julkaisematon Global.Finland -blogikirjoitus ”Drogba, Afrikan puolesta!”.

 ** Esimerkiksi helmikuun 2008 niin sanotut chapa-mellakat tai syyskuun 2010 leipäkapina. Ks. Pöysä & Rantala 2011.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne