Sokeudesta

Muistanette Maputon kaupunginhallinnon taannoin julistaman sodan epävirallisia katumyyjiä vastaan, josta kirjoitin kriittiseen sävyyn 12.4.. Asia tuli jälleen mieleeni, kun selailin lehtiarkistoani ja huomasin kuinka nuori kolumnisti Yara Ngomane tuki puolestaan kovia puhdistustoimia portugalilaisomisteisen Sol-viikkolehden kolumnissaan 13.4.. Asia on siis kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty, vaikka toisinkin väitetään. Lähteeni, joiden henkilöllisyyttä on ikävä kyllä pakko suojata, itse asiassa kertovat, että näennäisen rauhallisessa nykytilanteessa on kyse erittäin korkealta taholta määrätystä ”aselevosta” vaalien alla, jonka jälkeen on jälleen on mitä luultavammin aika alkaa miellyttämään ulkoisia äänestäjiä, eli maan niin sanotun kehityksen rahoittajia. Jääköön yksityiskohdat tällä kertaa tähän.

Ngomane viittasi kolumnissaan kirjailija Mia Couton helmikuun lopun yleisöluennon huomioon, jonka mukaan tietyt asiat alkavat olla niin arkipäiväisiä, että me lakkaamme näkemästä niitä emmekä siksi osaa enää niitä kyseenalaistaa. Tällainen ilmiö ovat kolumnistin mukaan katumyyjät ja parakkikioskit. Pitääkö niitä tosiaan olla joka kadun kulmassa, hän kysyi. Kirjoittaja oli häiriintynyt muun muassa siitä, että hedelmienmyyjä-mamãt olivat linnoittautuneet Mercado Janet -torin sisäänkäynnin eteen. Tunnen paikan hyvin ja oletan siksi, että kirjoittaja saapui sinne autolla. Muuten häntä olisi nimittäin varmasti ärsyttänyt enemmän, että kävelyreitit tukkii vähän väliä niille parkeerannut auto. Itse asiassa on lähes mahdotonta kävellä keskustassa sataa metriä pidempään ilman, että joutuu kiertämään ajotien kautta, niin tavallista on kävelytielle pysäköinti. Katumyyjät eivät tuki koskaan sentään koko kävelytietä. Mia Couton mainitsemaa ja portugalilais-nobelisti José Saramagon kirjassaan Kertomus sokeudesta ja muissakin kirjoissaan kuvaamaa sokeutta on se, että häiriintyy siitä kuinka laitakaupungin köyhät ansaitsevat elantoaan, mutta ei näe sitä kuinka betonikaupungin etuoikeutettujen katumaasturit tukkivat kävelyreitit siellä missä kulkua ei estä syvä kuoppa. Tästä olisi väsymättä ihmisarvon puolesta puhunut Saramagokin ollut varmasti samaa mieltä.

P.S. Naivi kysymykseni kuuluu, että miten voi ylipäänsä olla mahdollista, että kaupungissa, jossa on niin paljon hienoja autoja, ei saada sen vertaa verokertymää kasaan, että saataisiin kaduilla ja kävelyteillä ammottavat kuopat peitettyä? Ehkäpä kuopat ovat vain mosambikilainen ja varsin näkyvä ilmentymä maailmanlaajuisesta tilanteesta, jossa köyhät maksavat aina ja rikkaat yhä harvemmin. Rikkaita on varmasti vaikea saada osallistumaan yhteiskunnan kustannuksiin Mosambikissa, kun kerta Ruotsissakaan ei sen rikkain mies eli Ikean perustaja Ingvar Kamprad maksa veroja vaan on siirtänyt omaisuutensa veroparatiiseihin. Tästä kertoi Sveriges Television tammikuussa 2011.