Kirjoitukseni Marcel Proustista ja Maiju Lassilasta Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...
Nuoren porvarismiehen havainnot vuosisadan alun pariisilaisista seurapiireistä ja niiden nokkimisjärjestyksistä, kuvataiteesta, kirjoittamisesta, musiikista, goottilaisten kirkkojen arkkitehtuurista, muodista, rakastumisista ja naisista seuraavat minua luultavasti loppuikäni.
Marcel Proustin omaelämäkerrallinen teossarja ”Kadonnutta aikaa etsimässä” on ollut seuralaiseni noin vuoden päivät talvisen Lissabonin kaikuvilta kaduilta kesäisiin keskipohjalaisiin peltomaisemiin ja takaisin meluisaan Maputoon. Areenan äänikirjan kuuntelun hitaudesta johtuen olen ehtinyt lukea samalla monta muuta kirjaa.
Viimeisin lukemani romaani oli osapuilleen samasta Belle Époque -aikakaudesta kertova Maiju Lassilan ”Pirttipohjalaisia”. Suomen itsenäisyyttä ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajanut kirjailija kuvasi lukuisilla salanimillä kirjoittamissaan teoksissa muun muassa torppareiden elämää ennen sisällissotaa.
Proust oli yläluokkainen dandy, jonka kuvaamat seurapiirit markiisittarineen, notaareineen ja suurlähettiläineen eivät tunteneet puutetta, mutta nämä täyttivät elämänsä merkityksettömiltä vaikuttavilla pikkurituaaleilla, kuten siihen ketä tervehditään ja kuinka ja kenen kutsuihin osallistutaan, sekä siihen kenen kanssa kaiken kaikkiaan on sopivaa seurustella. Proust oli taloudellisesti riittävän riippumaton pystyäkseen kuvaamaan nämä pikkupiirit.
Torpparille elämä vailla puutetta oli usein vain unelma. Pirttipohjalaiset kertoo juoruilevasta kylästä, jossa pienviljelijät, viinankeittäjät, kansanparantajat ja kerjäläiset toimivat monimutkaisten valtapelien pelureina. Ihmissuhteista tulevat muuten mieleen Proustin kuvaamat seurapiirit paitsi, että Lassilan kuvaamissa konflikteissa on pelissä myös henkilöhahmojen elanto. Molemmat kirjoittajat ovat sommitelleet kerrontaansa unia ja niillä on suuri merkitys henkilöiden toiminnalle. Pirttipohjalaisten päähenkilö on köyhän torpan isäntä, joka viinapäissään menee lupaamaan vielä kaatamattomien karhujen taljat maksuksi puolesta pannullisesta pontikkaa. Uni sekoittuu pontikkapöhnässä sepitettyihin tarinoihin, joissa karhu tapetaan kuokalla nauriskuopasta käsin. Unessa karhu onkin isäntä, joka nyljetään vereslihalle koko kylän voimin.
Molempien kirjailijoiden teokset kertovat myös kauneudesta. Proustilla siihen liittyvät tyyli ja maku sekä kuvatun suhde todellisuuteen. Taiteen viittaukset tuntemattomiin aikoihin ja kansoihin tuntuvat romaanin kertojasta monesti aidommalta kuin oikea elämä. Proustin luonnonkuvauksetkin perustuvat usein maalauksiin. Pirttipohjalaisissa kauneus liittyy luonnonympäristöön ja kotiseutuun sekä niihin liittyvään unelmaan puutteettomasta ajasta. Lassila ehti ennen kuolemaansa keväällä 1918 nähdä senkin, kun Suomen köyhälistön unelmat murskattiin. Hänet itsensä murhattiin venematkalla Suomenlinnan vankileirille.
Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .
Kirjeitä unissakävelijämaasta
Mosambikin yhteiskuntaa ruohonjuuritasolta käsittelevä etnografinen uutisblogi, Janne Rantala
Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...
tiistai 2. tammikuuta 2018
torstai 21. joulukuuta 2017
Isoveli valvoo (Karjalainen)
Kolumnini Karjalaisen Kirjeitä Mosambikista -palstalla.
Kuulostaa kenties vainoharhaiselta, mutta Suomessa nyt pitkästä aikaa käydessäni huomasin, että nykyisessä tietoyhteiskunnassa Isoveli todellakin valvoo kuin George Orwellin tulevaisuuteen sijoittuvassa romaanissa konsanaan nimeltään ”1984”.
Huomasin valvonnan pian kotimaahan saavuttuani, jolloin alkoi senssi-ilmoitusten aggressiivinen tyrkytys älypuhelimitse. Kun tarkoitukseni oli ladata mosambikilaista räppikappaletta, ilmestyi selaimen välilehtiin asiaan millään tavalla liittymättömiä vähäpukeisia typyköitä. He halusivat mukamaste seikkailua kanssani.
Ystäväni kanssa järjestämääni kokeilua, jossa mainitsimme noin kymmenen minuutin puhelun ajan toistuvasti ja tarkoituksella Luis Vuttonin, seurasi puolestaan sarja pikalainatarjouksia. Käsilaukuistaan tunnettu ranskalainen merkki tunnetaan Mosambikissa erityisesti tuoteväärennösten vuoksi. Aidon näin viimeksi tiettävästi Champ Elyseen gallerioissa Pariisissa moukkamaiseen hintaan 3500 euroa.
Liekö kyse yhteensattumasta? Aikamme tietotekniikalle on tuskin ylivoimasta havaita puolisoiden kännyköiden etäisyyden kasvaneen muutamalla tuhannella kilometrillä tai tunnistaa tuotemerkkejä puheesta. Asennusvaiheessa annamme sovelluksille oikeuden käyttää matkapuhelintemme mikrofoneja ja kameroita meiltä erikseen lupaa kysymättä.
Toisaalta voipa olla niinkin, ettei yksi maailman köyhimmistä maista, Mosambik, ole kovin houkutteleva markkina-alue nykyajan senssipalveluille tai laukkumerkeille. Yhä vain muotitietoisemmaksi muuttuva vauras Suomi sen sijaan on.
Informaatiota, jota puhelimiemme ja tietokoneidemme avulla lakkaamatta kerätään, pidetään erittäin tuottoisana hyödykkeenä hakukoneyhtiöiden, mainostajien, tuotekehittelijöiden, tiedustelupalvelujen ja verkkorikollisten piirissä. Plussakortittomasta asiakkaasta, joka maksaa käteisellä, on näille yhtiöille kaikkein vähiten hyötyä. Ruotsi onkin aikonut vähitellen luopua käteisen käytöstä kokonaan, en tiedä keiden painostuksesta. Kiitos euron, voi Kolmannelle linjallekin jatkossa palata perinteikkään setelikäärön kanssa eikä tarvitse tyytyä näyttämään pupillejaan infrapunalukijalle.
Silti meilläkin Isoveli valvoo kuin Orwellin totalitaristisessa dysutopiassa konsanaan. Pieninkin kolhaisu kansalaisten turvallisuuden tunteeseen saa poliitikot vaatimaan lisää elektronista valvontaa entisen päälle, kuten Turun taannoisten puukotusten jälkeen.
Tietokonetta ja älypuhelinta käyttävä humanistikin ymmärtää tietotekniikan voiman. Kunpa se saataisiin valjastettua edistämään onnellisuutta, rauhaa ja totuutta eikä vain kaupallisia ja sotilaallisia päämääriä ja kansalaisten kyttäämistä.
Janne Rantala väitteli syyskuussa Itä-Suomen yliopiston kultuuritieteissä ja työskentelee tällä hetkellä tulevaisuuden teknologioiden laitoksella Turun yliopistossa.
Kuulostaa kenties vainoharhaiselta, mutta Suomessa nyt pitkästä aikaa käydessäni huomasin, että nykyisessä tietoyhteiskunnassa Isoveli todellakin valvoo kuin George Orwellin tulevaisuuteen sijoittuvassa romaanissa konsanaan nimeltään ”1984”.
Huomasin valvonnan pian kotimaahan saavuttuani, jolloin alkoi senssi-ilmoitusten aggressiivinen tyrkytys älypuhelimitse. Kun tarkoitukseni oli ladata mosambikilaista räppikappaletta, ilmestyi selaimen välilehtiin asiaan millään tavalla liittymättömiä vähäpukeisia typyköitä. He halusivat mukamaste seikkailua kanssani.
Ystäväni kanssa järjestämääni kokeilua, jossa mainitsimme noin kymmenen minuutin puhelun ajan toistuvasti ja tarkoituksella Luis Vuttonin, seurasi puolestaan sarja pikalainatarjouksia. Käsilaukuistaan tunnettu ranskalainen merkki tunnetaan Mosambikissa erityisesti tuoteväärennösten vuoksi. Aidon näin viimeksi tiettävästi Champ Elyseen gallerioissa Pariisissa moukkamaiseen hintaan 3500 euroa.
Liekö kyse yhteensattumasta? Aikamme tietotekniikalle on tuskin ylivoimasta havaita puolisoiden kännyköiden etäisyyden kasvaneen muutamalla tuhannella kilometrillä tai tunnistaa tuotemerkkejä puheesta. Asennusvaiheessa annamme sovelluksille oikeuden käyttää matkapuhelintemme mikrofoneja ja kameroita meiltä erikseen lupaa kysymättä.
Toisaalta voipa olla niinkin, ettei yksi maailman köyhimmistä maista, Mosambik, ole kovin houkutteleva markkina-alue nykyajan senssipalveluille tai laukkumerkeille. Yhä vain muotitietoisemmaksi muuttuva vauras Suomi sen sijaan on.
Informaatiota, jota puhelimiemme ja tietokoneidemme avulla lakkaamatta kerätään, pidetään erittäin tuottoisana hyödykkeenä hakukoneyhtiöiden, mainostajien, tuotekehittelijöiden, tiedustelupalvelujen ja verkkorikollisten piirissä. Plussakortittomasta asiakkaasta, joka maksaa käteisellä, on näille yhtiöille kaikkein vähiten hyötyä. Ruotsi onkin aikonut vähitellen luopua käteisen käytöstä kokonaan, en tiedä keiden painostuksesta. Kiitos euron, voi Kolmannelle linjallekin jatkossa palata perinteikkään setelikäärön kanssa eikä tarvitse tyytyä näyttämään pupillejaan infrapunalukijalle.
Silti meilläkin Isoveli valvoo kuin Orwellin totalitaristisessa dysutopiassa konsanaan. Pieninkin kolhaisu kansalaisten turvallisuuden tunteeseen saa poliitikot vaatimaan lisää elektronista valvontaa entisen päälle, kuten Turun taannoisten puukotusten jälkeen.
Tietokonetta ja älypuhelinta käyttävä humanistikin ymmärtää tietotekniikan voiman. Kunpa se saataisiin valjastettua edistämään onnellisuutta, rauhaa ja totuutta eikä vain kaupallisia ja sotilaallisia päämääriä ja kansalaisten kyttäämistä.
Janne Rantala väitteli syyskuussa Itä-Suomen yliopiston kultuuritieteissä ja työskentelee tällä hetkellä tulevaisuuden teknologioiden laitoksella Turun yliopistossa.
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
Vaikutelmia satavuotiaasta Suomesta (Karjalainen)
Tämä julkaistiin viime kuun puolella Karjalaisen kolumnisarjassani...
Kolmeen vuoteen ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla saa hämmästymään monesta niin hyvästä kuin huonostakin asiasta. Vahtimattomat narikat, joihin voi huoletta jättää päällysvaatteensa. Maitohorsman ja mustikkakankaan, lehmänlannan ja nokkosen tuoksu aamukasteessa. Kaiken kaikkiaan hämmästyttävä hiljaisuus. Kävelen pikkukaupungin halki ilman, että vastaan tulee ketään. Uimahallissa saan valita seitsemästä tyhjästä radasta. Ruuhkattomia teitä jopa pääkaupunkiseudulla. Niin hyvä infrastruktuuri niin vähille ihmisille, mutta silti monen mielestä Suomi on hätätilassa.
Ikävää on, että satavuotias Suomi näyttää käpertyvän yhä enemmän itseensä. Huoltoaseman hyllyssä on lähinnä lauluja korsuista tai levyjä, joiden kannessa on Suomenlippu. Keskiaikapäivien turnajaisnäytös Sibeliuksen Finlandian tahdissa menee tahattoman komiikan puolelle. Onko satavuotias Suomi vajonnut keskiaikaan vai samaistetaanko autonomian aika siihen? Radiosta kuulen kehotuksen pukeutua sinivalkoisiin ja mennä kansallispuistoon kuuntelemaan isänmaallista musiikkia. Luulen sitä ensin vitsiksi, mutta äitini kertoo, että kyse on ihan oikeasta mainoksesta. Mutta mistä lähtien sinivalkoisiin pukeutuminen on ollut kansanperinnettä?
Muualtakin länsimaista kuuluu kummia: amerikkalaisystävältä kuulen presidentti Trumpin perustamasta yksityisestä televisiokanavasta, jonka uutiset ovat täynnä presidentin tekemisiä positiivisessa valossa esitettynä. Vastasin sen kuulostavan ihan Mosambikin valtiolliselta kanavalta edellisen presidentin aikana tai jopa kapitalistiversiolta Pohjois-Koreasta.
Kun keskikohta syöksyy kohti äärioikeaa, nimitetään minun kaltaisiani kirjoittajia kukkahattutädeiksi tai toiseksi ääripääksi (eräs lukija tosin piti kirjoituksiani konservatiivisina). Niitä puolestaan kutsutaan tolkun ihmisiksi, jotka vaativat nykyajan anne frankkien ilmiantamista ja heidän auttamisensa tekemistä laittomaksi.
Ministeri Petteri Orpo puolustaa vaimoaan painottamalla, ettei tämä ole auttanut yhtäkään suojelun tarpeen perusteella turvapaikkaa hakevaa. Senkin huomaan, että monet onneksi ovat. Ystävät, jotka vielä vuosikymmen sitten asuivat itsekin pienissä hellahuoneissa, jakavat nyt asuntojaan vainoja pakeneville. Tällaisia asioita kysytään Ilmestyskirjan mukaan viimeisellä tuomiolla, ei kenenkään sitoutumista länsimaisen kulttuuriin tai yksinomaisesti heteroavioliiton pyhyyteen.
Juna Helsingistä Ouluun torstai-iltana 31.8. muistutti siitä, ettei vauraankaan maan infrastruktuuri ole haavoittumaton edes arkipäiväisten luonnonvoimien edessä. Törmäys hirviemoon ja vasaan rikkoi veturin hallintalaitteet ja pysäytti pääradan liikenteen useiksi tunneiksi. Veturin etumus oli aivan veressä ja niin myös ensimmäisten vaunujen kyljet. Perillä sateisessa Kokkolassa taksi sujahti nenäni edestä. VR:n mukaan matkat viivästyivät noin kaksi tuntia, mutta muun muassa oma saapumiseni viivästyi jopa viitisen tuntia. Aamulla tiedotusvälineet näyttivät nielleen VR:n syötin. Junan sadat matkustajat tiesivät sen kuitenkin petolliseksi. Niin myös hiljaisessa Suomessa tietoa vääristellään taloudellisten etujen nimissä.
Kulttuuriantropologi Janne Rantala väitteli 9.9. Itä-Suomen yliopistossa.
Kolmeen vuoteen ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla saa hämmästymään monesta niin hyvästä kuin huonostakin asiasta. Vahtimattomat narikat, joihin voi huoletta jättää päällysvaatteensa. Maitohorsman ja mustikkakankaan, lehmänlannan ja nokkosen tuoksu aamukasteessa. Kaiken kaikkiaan hämmästyttävä hiljaisuus. Kävelen pikkukaupungin halki ilman, että vastaan tulee ketään. Uimahallissa saan valita seitsemästä tyhjästä radasta. Ruuhkattomia teitä jopa pääkaupunkiseudulla. Niin hyvä infrastruktuuri niin vähille ihmisille, mutta silti monen mielestä Suomi on hätätilassa.
Ikävää on, että satavuotias Suomi näyttää käpertyvän yhä enemmän itseensä. Huoltoaseman hyllyssä on lähinnä lauluja korsuista tai levyjä, joiden kannessa on Suomenlippu. Keskiaikapäivien turnajaisnäytös Sibeliuksen Finlandian tahdissa menee tahattoman komiikan puolelle. Onko satavuotias Suomi vajonnut keskiaikaan vai samaistetaanko autonomian aika siihen? Radiosta kuulen kehotuksen pukeutua sinivalkoisiin ja mennä kansallispuistoon kuuntelemaan isänmaallista musiikkia. Luulen sitä ensin vitsiksi, mutta äitini kertoo, että kyse on ihan oikeasta mainoksesta. Mutta mistä lähtien sinivalkoisiin pukeutuminen on ollut kansanperinnettä?
Muualtakin länsimaista kuuluu kummia: amerikkalaisystävältä kuulen presidentti Trumpin perustamasta yksityisestä televisiokanavasta, jonka uutiset ovat täynnä presidentin tekemisiä positiivisessa valossa esitettynä. Vastasin sen kuulostavan ihan Mosambikin valtiolliselta kanavalta edellisen presidentin aikana tai jopa kapitalistiversiolta Pohjois-Koreasta.
Kun keskikohta syöksyy kohti äärioikeaa, nimitetään minun kaltaisiani kirjoittajia kukkahattutädeiksi tai toiseksi ääripääksi (eräs lukija tosin piti kirjoituksiani konservatiivisina). Niitä puolestaan kutsutaan tolkun ihmisiksi, jotka vaativat nykyajan anne frankkien ilmiantamista ja heidän auttamisensa tekemistä laittomaksi.
Ministeri Petteri Orpo puolustaa vaimoaan painottamalla, ettei tämä ole auttanut yhtäkään suojelun tarpeen perusteella turvapaikkaa hakevaa. Senkin huomaan, että monet onneksi ovat. Ystävät, jotka vielä vuosikymmen sitten asuivat itsekin pienissä hellahuoneissa, jakavat nyt asuntojaan vainoja pakeneville. Tällaisia asioita kysytään Ilmestyskirjan mukaan viimeisellä tuomiolla, ei kenenkään sitoutumista länsimaisen kulttuuriin tai yksinomaisesti heteroavioliiton pyhyyteen.
Juna Helsingistä Ouluun torstai-iltana 31.8. muistutti siitä, ettei vauraankaan maan infrastruktuuri ole haavoittumaton edes arkipäiväisten luonnonvoimien edessä. Törmäys hirviemoon ja vasaan rikkoi veturin hallintalaitteet ja pysäytti pääradan liikenteen useiksi tunneiksi. Veturin etumus oli aivan veressä ja niin myös ensimmäisten vaunujen kyljet. Perillä sateisessa Kokkolassa taksi sujahti nenäni edestä. VR:n mukaan matkat viivästyivät noin kaksi tuntia, mutta muun muassa oma saapumiseni viivästyi jopa viitisen tuntia. Aamulla tiedotusvälineet näyttivät nielleen VR:n syötin. Junan sadat matkustajat tiesivät sen kuitenkin petolliseksi. Niin myös hiljaisessa Suomessa tietoa vääristellään taloudellisten etujen nimissä.
Kulttuuriantropologi Janne Rantala väitteli 9.9. Itä-Suomen yliopistossa.
torstai 31. elokuuta 2017
Länsimaiset arvot (Karjalainen)
Julkaistu Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...
Ihmettelin taannoin puhetta
länsimaisista arvoista. Kolmannesta maailmasta katsottuna nämä
eivät nimittäin vaikuta erityisen hohdokkailta.
Näitä arvoja oli Petteri Orpo
kesäkuussa puolustavinaan tehdessään hajurakoa Jussi Halla-ahon johtoon
siirtyneisiin perussuomalaisiin. Kuitenkin myös Halla-aho, Anders
Breivik ja muut Islamin vastaiset jihadistit julistavat yhtä lailla
olevansa länsimaisuuden asialla kuin tämä Orpo.
Arvopuhe on melkein aina tyhjää ja
epämääräistä. Silloin ollaan jo hyvin lähellä kulttuurista rasismia ja
syvää tietämättömyyttä, jos suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon
kunnioittamisen kaltaisia ihanteita yhdistetään yhteen ainoaan
kulttuuripiiriin.
Eivätkö ne olleet nimenomaan
länsimaita, jotka käynnistivät Atlantin ylittävän orjakaupan,
jossa miljoonia afrikkalaisia metsästettiin kuin riistaeläimiä ja
vietiin toisiinsa kahlehdittuna Amerikkoihin? Laivat lastattiin
ihmisillä kuin sardiinipurkeiksi ja arviolta jopa kolmannes kuoli nälkään, janoon, tauteihin ja raiskauksiin jo
matkalla. Liiketoiminta
oli kuitenkin niin kannattavaa, että se sieti moisen hävikin.
Ei tarvitse mennä orjanmetsästysaikaan
saakka havaitakseen länsimaisten arvojen onttouden. Riittää kun
katsoo eurooppalaisten diktatuurien vielä hiljattain kaikkialla
maailmassa aiheuttamia kansanmurhia ja sotia. Myös siirtomaista
kynsin ja hampain kiinni pitänyt Portugali ja apartheidilla hallittu
Etelä-Afrikka olivat mielestään länsimaisen sivistyksen
etuvartioita ja niin oli myös Francon Espanja. Laillistetussa
rotuerottelussa musta nainen tai mies saattoi päästä hengestään,
jos istui väärälle penkille. Yhdysvalloissa mustan miehen ampumiseen saattaa yhä riittää jo huppariin pukeutuminen.
Riittää kun katsoo nykyiselle
Välimerelle, johon kaiken aikaa hukkuu pakolaisia ja Euroopan
Unionin syvälle Pohjois- ja Länsi-Afrikkaan asti ulottuvaan
militaristiseen rajavalvontaan. Riittää, kun katsoo mitä tapahtuu
Helsinki-Vantaan lentoasemalla, josta jatkuvasti lähetetään
ihmisiä kuolemaan muka turvallisiin maihin.
Guantanamon sotilaskohdassa ja muissa
ympäri maailmaa pystytetyissä vankiloissa kidutetaan ja
nöyryytetään yhä yksinomaan ei-länsimaalaisia
”vihollistaistelijoita”. Heistä monet eivät ole eläessään
tehneet rikosta.
Ei kiitos Orpo ja muut länsimaisten
arvojen ja ”sivilisaation” puolustajat. Yhtä paljon kuin jokin
hyvä asia, länsimaita yhdistävät voitontavoittelu ja riisto
keinoja kaihtamatta. Ihmisarvon kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus
ovat puolestaan yleisinhimillisiä arvoja, joiden noudattamisessa
länsimaat ja satavuotias Suomi eivät pärjää edelleenkään
erityisen hyvin.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja viimeisiä päiviä Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelijana,
janne.juhana@gmail.com .
tiistai 22. elokuuta 2017
Ohjaamisesta (Karjalainen)
Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".
Yhteiskuntatieteiden ehkäpä keskeisin
käsite on rakenteen tai sosiaalisen rakenteen käsite. Rakenteen
uskottiin aikoinaan määrittävän yksilöiden toimintaa niin
pitkälle, että vapaata tahtoa pidettiin vain illuusiona, joka
johtuu tiedon puutteesta. Tämän käsityksen mukaan yksilöt
kuvitellessaan tekevänsä valintoja eivät vain tiedä niitä
lainalaisuuksia, jotka heidän valintojaan tosiasiallisesti ohjaavat.
Näin ajateltiin varsinkin 1900-luvun alussa jolloin ihmistieteiden
laajalti uskottiin tulevat tieteellisemmiksi, jos niiden malli
otetaan luonnontieteistä, kuten newtonilaisesta fysiikasta.
Nykyiselle ihmiskäsitykselle sopii
paremminkin ajatus, että rakenne pikemminkin ohjaa kuin määrittää
ja sitäpaitsi ohjaamistakin on kovin monentyyppistä. On esimerkiksi
eri asia ohjata autoa kuin hevosta tai näytelmää. Hevosenkin
ohjaamiseen vaikuttaa paitsi ratsastaja myös tämän käyttämät
välineet, kuten ohjakset, satula, jalustimet, kannukset tai piiska,
mutta myös hevosen koulutus, askellaji ja sen oppima ratsastustapa,
joita on useita.
Lännenratsastuksen, brittiläisen
kouluratsastuksen ja laukkaamisen lisäksi esimerkiksi
mongoliarmeijoilla oli varmaankin oma ratsastustapansa.
Mahdolliset häiriötekijät ja
ympäristö vaikuttavat varmasti ohjaukseen. Omakin vähäinen
kokemukseni hevosista on opettanut, että varsinkin tottumattoman
ratsastajan käsissä hevonen voi pillastua esimerkiksi liikenteen,
kiimassa olevan tamman, petoeläinten tai käynnissä olevan
taistelun vuoksi.
Ravirata, vuoristo- tai metsäreitti,
preeria tai Little Big Hornin taistelu 1876. Ne olivat kaikki
erilaisia ympäristöjä niin hevoselle kuin ratsastajalle.
Lajitoverien läsnäolokin vaikuttaa.
Platonin mukaan huonostakin hevosesta olla hyötyä, jos se on
kytketty samaan valjakkoon hyvän hevosen kanssa, ainakin mikäli
ohjaaja on hyvä. Hevosen ohjaaminen on vaikkapa auton ohjaamista
vähemmän mekaanista toimintaa. Sama voi päteä myös väitöskirjan
ohjaamiseen, sillä ihmisten ohjaaminen on vielä ratsastamistakin
monimutkaisempaa.
Kaikille ohjaamisen muodoille on
yhteistä jonkinlainen vaikuttaminen. Se voi olla tehokasta tai
tehotonta, autoritääristä tai demokraattista, kieroa tai
läpinäkyvää ja hyvää tai huonoa.
Yhteiskunnallista toimintaa ohjaavat
niin taiteen, politiikan kuin uskonnon kentät ja niihin vaikuttavat
niin muistot kuin tulevaisuuden visiot. Vaikka enimmäkseen näyttää
siltä, että rikkaat ja vallanpitäjät määräävät, voivat
alistetutkin ryhmät tietyissä tilanteissa vaikuttaa merkittävästi.
Esimerkiksi rotuerottelun vastaisessa kamppailussa Sharpevillen
koululaiset ohjasivat lopulta historian kulkua kenties enemmän kuin
heitä vuonna 1960 selkään ampunut buuripoliisien armeija.
Kirjoittaja on Itä-Suomen
yliopiston tohtoriopiskelija, joka väittelee 9.9. julkisesta
muistista ja rakenteesta, janne.juhana@gmail.com
torstai 17. elokuuta 2017
Väitöspainajainen (Karjalainen)
Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".
Väitöskirjan editointiunet, joissa
muotoilen yksittäisiä virkkeitä tai kokonaisia kappaleita ja
joista joskus jopa muistan hyödyllisiä yksityiskohtia aamuisin,
ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, mutta tänään näin unta
itse tilaisuudesta, jossa stressiunelle tyypillisesti mokasin.
Asuin muka Joensuussa, vaikka oikeassa
elämässä vakituisesta asumisesta on jo vuosikausia, mutta olin
kyllä unessakin ollut pitkään poissa, kaipa juuri täällä
Mosambikissa. Vaimoni oli minulle kertomatta vuokrannut suuren osan
suuresta asunnostamme ryhmälle nuoria opiskelijoita, jotka
kirjoineen lojuivat opinhaluisen näköisinä patjoilla, joita oli
levitelty ympäriinsä lattioille. Uusien vuokralaisten vuoksi omat
vaatteeni olivat sekaisin siellä täällä enkä löytänyt mistään
mustaa pukuani, jollainen väitöstilaisuudessa kuuluu olla.
Nappasin kiireessä mukaan vaatesäkin,
jossa puvunkin kuuluisi olla ja saavuin väitöspaikalle viime
tipassa harmaa pikkutakki päälläni. Siksi menin takahuoneeseen
penkomaan säkkiä, kun vastaväittäjä jo aloitti esitelmänsä,
jostain syystä ennen minua. Olin juuri löytämäisilläni puvun,
kun vastaväittäjä jo lopetti ja yleisö kokonaisuudessaan lähti
tauolle.
Kun pidin oman Lectio Precursoria
-esitelmäni, en muistanut siitä jälkeen päin mitään enkä toki
ollut valmistautunut esitelmään millään tavoin. En luonnollisesti
kyennyt huomioimaan myöskään vastaväittäjän huomautuksia,
joihin unessa piti vastata jo ensimmäisessä puheenvuorossani, koska
en ollut niitä lainkaan kuunnellut keskittyessäni säkin
penkomiseen. Tästäkin huolimatta vastaväittäjäni, kaipa hyvää
hyvyyttään, suositteli väitöskirjan hyväksymistä.
Myöhemmin humanistisen tiedekunnan
kahvilassa sankka pohjahävetys mieleni taustakerroksissa vaanien
istuessani ilmestyi väitöskirjaohjaajani paikalle ja sanoi puolihuolimattomasti, kuin kyse olisi jostain mitättömästä
pikkuasiasta, että tiedekunta muuten päätti olla hyväksymättä
väitöstäni, koska olin väitöstilaisuudessa ollut niin
poissaoleva. Mielessäni käväisi, että onpa kai oikeastikin
mahdollista hutiloida vuosien työ yhdessä päivässä. Uni ei
kuitenkaan herätessäni tuntunut millään muotoa enneunelta. Silti
olin väsynyt koko aamupäivän.
Toisena yönä näin unta hiirestä,
joka liukasteli kynsillään lattialla. Oikeasti hiiri oli onnistunut
pakenemaan tappoyrityksiämme jo yli viikon, vaikka yhden hiiren
liiskasinkin harjan varrella kolmevuotiaan tyttäreni hurratessa
vieressä. Aamulla herättyäni löysin toisen hiiren keittiön
lattialta ja mietin, että liekö hiiri pitänyt oikeastikin ääntä
ennen kuolemaansa myrkkymme vaikutuksesta.Olipa miten oli, ainakaan Maputossa ei kannattaisi asua katutasossa ilman kissaa, jos haluaa välttää unia
jyrsijöistä.
Kirjoittaja on Itä-Suomen
yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee
9.9. rakenteesta, julkisesta muistista ja vastakulttuurista, janne.juhana@gmail.com .
perjantai 19. toukokuuta 2017
Homoelokuvaa Maputossa (Karjalainen)
Pride-viikon kunniaksi tänään julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnini...
Salin parhaalta paikalta ihailen saliin
saapuvia hienoja korkokenkänaisia kuten tavallisestikin, kuin myös
käsikädessä saapuvia pystytukkaisia nuoria miehiä ja monin eri
tavoin pukeutuneita naisia, jotka laventavat maan sukupuolirooleja.
Conor Houganin ohjaama elokuva kertoo
Drag Queen -artistista ja homoaktivistista, Pantista, oikealta
nimeltään Rory O'Neill. Se kertoo myös Irlannin ihmeellisestä
lähihistoriasta, jossa yksi Euroopan umpikonservatiisimmista
kolkista muuttui Pantin ja muiden aktivistien ansiosta muutamassa
vuosikymmenessä maaksi, jossa tasa-arvoinen avioliittolaki
hyväksyttiin perustuslakia muuttavassa kansanäänestyksessä.
Irlannissa homoseksuaalisuus
laillistettiin vasta vuonna 1994 ja sen jälkeenkin
seksuaalivähemmistöjen vastainen väkivalta jatkui pitkään.
Kansanäänestyksen 2015 jälkeen väkivalta ja homofobinen
propaganda loppuivat kuin seinään.
Elokuvassa Panti päätyy homoklubien
viihdyttäjästä korkokenkineen, pikkutuhmine vitseineen ja
peruukkeineen suurten teatterien lavoille ja television
keskusteluohjelmiin. Hän ottaa tavoitteekseen muuttaa heterojen
asenteita myös arkipersoonanaan ovelta ovella käynnein.
Kansanäänestyksen myötä marginalisoidusta pikkukylän pojasta
tulee juhlittu kansallissankari, jota poliitikot tasavallan
presidenttiä myöten ylistävät ja jonka kanssa he mielellään
asettuvat valokuvattavaksi. Elokuva loppuu onnellisesti
kansanjuhlaan, jossa olisin totisesti itsekin halunnut olla mukana.
Maputolaisyleisön taputtaessa
seisaaltaan, saapuu elokuvan päähenkilö farkkuihin
sonnustautuneena lavalle tulkin ja juontajan kera. Malttamattomat
palaavat takaisin paikoilleen.
Yleisö ei väsy esittämään
kysymyksiä. O'Neilliltä halutaan avaimet nopeaan yhteiskunnalliseen
muutokseen. Hän kertoo, että kaapista tuleminen on paras tapa
poistaa ennakkoluuloja, koska maasta riippumatta noin kuusi
prosenttia väestöstä tuntee vetoa omaan sukupuoleensa.
Kansanäänestyksen järjestämistä Irlannin tapaan hän ei muille
maille suosittelisi, sillä ei-äänten voitto voisi viivyttää
tasavertaisen avioliittolain toteutumista kymmeniä vuosia.
Janne Rantala on antropologi ja
vapaa kirjoittaja, joka väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa
janne.juhana[ad]gmail.com .
keskiviikko 17. toukokuuta 2017
Mustaa pelleä persuuksille (Karjalainen)
Kolumnini tänään sarjassa "Kirjeitä Mosambikista" sanomalehti Karjalaisessa:
Joensuusta Maputoon elokuvan rakastajat löytävät enää harvoin mitään kiinnostavaa elokuvateatterien viikottaisesta tarjonnasta. Puutteen korjaamiseksi pidetään onneksi yhä enemmän elokuvafestivaaleja.
Eurooppalaisen elokuvan festivaalin elokuvista Maputossa pidin tänä vuonna erityisesti Roschdy Zemin ohjaamasta elämänkertadraamasta ”Chocolat”. Se kertoo mustasta huippusuositusta klovnista Ranskassa 1800-luvun ja 1900-lukujen vaihteessa. Afrokuubalainen entinen orja päätyy yhdessä Foottit-kumppaninsa kanssa Pariisin yläluokan suosimaan sirkukseen nimeltä Nouveau Cirque ja parivaljakosta tulee sen suosituin ohjelmanumero.
Ansaitsemistaan huippupalkkioista huolimatta Chocolatin elämä ei muodostu helpoksi. Rasismi, mustasukkaiset entiset rakastajattaret, taiteilijaelämä ja pelivelkoja karhuavat gangsterit nujertavat artistia, jonka tosielämän esikuvan kuolemasta tuberkuloosiin tulee tänä vuonna täyteen sata vuotta.
Sirkuksessa Chocolat päätyy pönkittämään vuosisadan vaihteessa yhä suosituimmiksi käyviä rotustereotypioita, jollaisia suomalaiset vielä hiljattain kohtasivat muun muassa lakupekkapatukoissa. Hän esittää yksinkertaista ja hyväntahtoista pellehahmoa, jota valkoinen klovni ajaa takaa ja potkii persuksiin. Tällaiset järjestelmällisesti toistetut kuvastot olivat osa länsimaista populäärikulttuuria siirtomaajärjestelmän aikana ja pönkittivät osaltaan afrikkalaisten sortoa.
Paperittomana Chocolat päätyy vankilaan, jossa rasistiset poliisit kiduttavat häntä yrittäen muka harjata valkoiseksi. Sellikaverina on haitilainen toisinajattelija, joka saa Chocolatin kyseenalaistamaan viihdyttäjän rooliaan. Mies päättää siirtyä vakavamman teatterin puolelle. Roolisuoritus Othellona onkin vakuuttava, mutta rasistinen yhteiskunta ei salli mustan luonnenäyttelijän menestystä. Hän kuolee kaikkien paitsi uskollisen valkoisen vaimonsa unohtamana maalaissirkuksen vaunuun.
Olimme vaimoni kanssa kiihtyneitä, kuten hyvän elokuvan jälkeen tuleekin olla. Mietimme kuinka osuvasti elokuva kertoi maailmasta, joka johti omaan aikakauteemme. Eurooppalaisella passilla pääsee melkein minne vaan, mutta jopa sotaa ja vainoa pakenevan afrikkalaisen edessä ovet pysyvät yhä kiinni. Vaikka ei hukkuisikaan Välimereen niin perillä saattaa silti odottaa silti sorto työmarkkinoilla, rasistinen huutelu ja väkivalta, kuten vuosisadan vaihteen Pariisissa.
Vaikka monet pienemmätkin Euroopan maat olivat festivaalilla mukana, oli Suomi jälleen päättänyt jäädä pois, luultavasti kehitysapuleikkausten vuoksi. Harmi sinänsä, sillä esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havrea olisi kehdannut esitellä.
Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja ja väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .
Joensuusta Maputoon elokuvan rakastajat löytävät enää harvoin mitään kiinnostavaa elokuvateatterien viikottaisesta tarjonnasta. Puutteen korjaamiseksi pidetään onneksi yhä enemmän elokuvafestivaaleja.
Eurooppalaisen elokuvan festivaalin elokuvista Maputossa pidin tänä vuonna erityisesti Roschdy Zemin ohjaamasta elämänkertadraamasta ”Chocolat”. Se kertoo mustasta huippusuositusta klovnista Ranskassa 1800-luvun ja 1900-lukujen vaihteessa. Afrokuubalainen entinen orja päätyy yhdessä Foottit-kumppaninsa kanssa Pariisin yläluokan suosimaan sirkukseen nimeltä Nouveau Cirque ja parivaljakosta tulee sen suosituin ohjelmanumero.
Ansaitsemistaan huippupalkkioista huolimatta Chocolatin elämä ei muodostu helpoksi. Rasismi, mustasukkaiset entiset rakastajattaret, taiteilijaelämä ja pelivelkoja karhuavat gangsterit nujertavat artistia, jonka tosielämän esikuvan kuolemasta tuberkuloosiin tulee tänä vuonna täyteen sata vuotta.
Sirkuksessa Chocolat päätyy pönkittämään vuosisadan vaihteessa yhä suosituimmiksi käyviä rotustereotypioita, jollaisia suomalaiset vielä hiljattain kohtasivat muun muassa lakupekkapatukoissa. Hän esittää yksinkertaista ja hyväntahtoista pellehahmoa, jota valkoinen klovni ajaa takaa ja potkii persuksiin. Tällaiset järjestelmällisesti toistetut kuvastot olivat osa länsimaista populäärikulttuuria siirtomaajärjestelmän aikana ja pönkittivät osaltaan afrikkalaisten sortoa.
Paperittomana Chocolat päätyy vankilaan, jossa rasistiset poliisit kiduttavat häntä yrittäen muka harjata valkoiseksi. Sellikaverina on haitilainen toisinajattelija, joka saa Chocolatin kyseenalaistamaan viihdyttäjän rooliaan. Mies päättää siirtyä vakavamman teatterin puolelle. Roolisuoritus Othellona onkin vakuuttava, mutta rasistinen yhteiskunta ei salli mustan luonnenäyttelijän menestystä. Hän kuolee kaikkien paitsi uskollisen valkoisen vaimonsa unohtamana maalaissirkuksen vaunuun.
Olimme vaimoni kanssa kiihtyneitä, kuten hyvän elokuvan jälkeen tuleekin olla. Mietimme kuinka osuvasti elokuva kertoi maailmasta, joka johti omaan aikakauteemme. Eurooppalaisella passilla pääsee melkein minne vaan, mutta jopa sotaa ja vainoa pakenevan afrikkalaisen edessä ovet pysyvät yhä kiinni. Vaikka ei hukkuisikaan Välimereen niin perillä saattaa silti odottaa silti sorto työmarkkinoilla, rasistinen huutelu ja väkivalta, kuten vuosisadan vaihteen Pariisissa.
Vaikka monet pienemmätkin Euroopan maat olivat festivaalilla mukana, oli Suomi jälleen päättänyt jäädä pois, luultavasti kehitysapuleikkausten vuoksi. Harmi sinänsä, sillä esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havrea olisi kehdannut esitellä.
Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja ja väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .
tiistai 16. toukokuuta 2017
Harkiten teloitusjuhlarahasta (Karjalainen)
Tämän lähetin aikoinaan tuoreeltaan sanomalehti Karjalaiseen ja se julkaistiin viime viikolla kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".
Itsenäisyyden juhlavuoden juhlarahasarjan aloituskolikosta noussut somekohu hämmensi Mosambikista käsin seurattuna, jonka omakin sisällissota on tabu. Suomen kansa, joka vasta eilen, iskulauseella ”Je suis Charlie”, lähes yhteen ääneen puolusti oikeutta pilkata vaikka muslimien Jumalaa sananvapauden nimissä, yhtyi nyt vailla soraäänen häivää vaatimaan taideteoksen poliittista sensuuria, kansallisen yhtenäisyyden ja hyvän maun nimissä.
Päällisin puolin lantti oli juuri sitä miltä se näytti. Sisällissodan voittajaosapuoli eli valkoiset teloittavat häviäjiä eli punaisia, eli kansanomaisemmin sanottuna lahtarit punikkeja. Lisäksi juhlarahan oli hyväksynyt kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo.
Juhlarahasta nousi yhden päivän aikana valtava paheksunnan aalto, jossa tuhannet olivat tietävinään, että rahapajalle ja viime kädessä valtiovarainministeriölle on tapahtunut suunnaton moka. Poliitikot oikealta vasemmalle kiirehtivät paheksumaan työn mauttomuutta.
Kukaan ei sanonut ääneen, että oikeistohallitusta voidaan pitää valkoisten poliittisen perinnön jatkajina samoin kuin oppositiossa olevia vasemmistopuolueita punaisten perillisinä.
Vasemmistopoliitikoilla oli kiire paheksua kolikkoa, koska leikkauksia tehtaileva porvarihallitus liitettiin salaa lahtariosapuoleen. Oikeistolaiset taas paheksuivat näyttääkseen, että moinen teloituskomppaniatouhu on kaukana heidän tekemisen meiningistään.
Tiedostavat kansalaiset paheksuivat, koska he eivät tykkää aseista, sodasta, eivätkä varsinkaan sisällissodasta. Yhdellä tviitillä pystyi kätevästi sekä sohaisemaan epäsuosittua hallitusta että osoittamaan omaa moraalista arvostelukykyä ja hyvää makua.
Kuten tavallista, iltapäivälehdet tienasivat moraalisen kohun avulla tuhansittain klikkauksia. Irtonumeromyyntikin luultavasti piristyi.
Ilmaisunvapauden näkökulmasta on kuitenkin peräti ongelmallista, että satavuotisen Suomen traagisista vaiheista muistuttava ja kenties jo painettu teloitusraha sensuroitiin ennen markkinoille saapumista kansan vaatimuksesta ja valtiovallan viivytyksettä toimeenpanemana.
Skandaali on pelottava esimerkki joukkohysteriasta, jossa järkevät kansalaiset kiihottuvat muutamassa minuutissa ja yhtään epäröimättä vaatimaan poliittista sensuuria. Myös poliitikkojen helppous tarttua sensuurityökaluun pelottaa, kun se ilmenee Suomessa vuonna 2017. Mitä toivoa on tällöin esimerkiksi Mosambikilla.
Jos nykytaiteelle ominaiset yhteiskunnalliset kannanotot ovat kiellettyjä juhlarahan lajityypille, miksi ihmeessä raha sitten tilattiin akateemisen taidekoulutuksen saaneelta suunnittelijalta?
Ei juhlarahasarjaa olisi tarvinnut kieltää, vaikka ei haluttaisi juhlistaa poliittista väkivaltaa. Juhlarahan sijasta lantin olisi voinut nimittää uudelleen vaikkapa muistorahaksi.
Janne Rantala on kulttuuriantropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .
Itsenäisyyden juhlavuoden juhlarahasarjan aloituskolikosta noussut somekohu hämmensi Mosambikista käsin seurattuna, jonka omakin sisällissota on tabu. Suomen kansa, joka vasta eilen, iskulauseella ”Je suis Charlie”, lähes yhteen ääneen puolusti oikeutta pilkata vaikka muslimien Jumalaa sananvapauden nimissä, yhtyi nyt vailla soraäänen häivää vaatimaan taideteoksen poliittista sensuuria, kansallisen yhtenäisyyden ja hyvän maun nimissä.
Päällisin puolin lantti oli juuri sitä miltä se näytti. Sisällissodan voittajaosapuoli eli valkoiset teloittavat häviäjiä eli punaisia, eli kansanomaisemmin sanottuna lahtarit punikkeja. Lisäksi juhlarahan oli hyväksynyt kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo.
Juhlarahasta nousi yhden päivän aikana valtava paheksunnan aalto, jossa tuhannet olivat tietävinään, että rahapajalle ja viime kädessä valtiovarainministeriölle on tapahtunut suunnaton moka. Poliitikot oikealta vasemmalle kiirehtivät paheksumaan työn mauttomuutta.
Kukaan ei sanonut ääneen, että oikeistohallitusta voidaan pitää valkoisten poliittisen perinnön jatkajina samoin kuin oppositiossa olevia vasemmistopuolueita punaisten perillisinä.
Vasemmistopoliitikoilla oli kiire paheksua kolikkoa, koska leikkauksia tehtaileva porvarihallitus liitettiin salaa lahtariosapuoleen. Oikeistolaiset taas paheksuivat näyttääkseen, että moinen teloituskomppaniatouhu on kaukana heidän tekemisen meiningistään.
Tiedostavat kansalaiset paheksuivat, koska he eivät tykkää aseista, sodasta, eivätkä varsinkaan sisällissodasta. Yhdellä tviitillä pystyi kätevästi sekä sohaisemaan epäsuosittua hallitusta että osoittamaan omaa moraalista arvostelukykyä ja hyvää makua.
Kuten tavallista, iltapäivälehdet tienasivat moraalisen kohun avulla tuhansittain klikkauksia. Irtonumeromyyntikin luultavasti piristyi.
Ilmaisunvapauden näkökulmasta on kuitenkin peräti ongelmallista, että satavuotisen Suomen traagisista vaiheista muistuttava ja kenties jo painettu teloitusraha sensuroitiin ennen markkinoille saapumista kansan vaatimuksesta ja valtiovallan viivytyksettä toimeenpanemana.
Skandaali on pelottava esimerkki joukkohysteriasta, jossa järkevät kansalaiset kiihottuvat muutamassa minuutissa ja yhtään epäröimättä vaatimaan poliittista sensuuria. Myös poliitikkojen helppous tarttua sensuurityökaluun pelottaa, kun se ilmenee Suomessa vuonna 2017. Mitä toivoa on tällöin esimerkiksi Mosambikilla.
Jos nykytaiteelle ominaiset yhteiskunnalliset kannanotot ovat kiellettyjä juhlarahan lajityypille, miksi ihmeessä raha sitten tilattiin akateemisen taidekoulutuksen saaneelta suunnittelijalta?
Ei juhlarahasarjaa olisi tarvinnut kieltää, vaikka ei haluttaisi juhlistaa poliittista väkivaltaa. Juhlarahan sijasta lantin olisi voinut nimittää uudelleen vaikkapa muistorahaksi.
Janne Rantala on kulttuuriantropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .
tiistai 2. toukokuuta 2017
Kaupunki räppäreitten korvin (Karjalainen)
Kolmas osa Maputo äänimaisemista kertovaa trilogiaani sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".
Edellinen, kotikatuni äänistä
kertova kirjeeni sai nimensä räppäri Blown kappaleesta Cidade
ambulante (Liikkuva kaupunki). Se kertoo kaupungista, joka on täynnä
levottomuutta. Kirkonkelloja muistuttavan kitarasämplen säestyksellä
Blow toivottaa juhlallisesti tervetulleeksi lepakoitten kaupunkiin.
Kaupunkiin, joka ei nuku.
Kuhisevalla torilla on sanoituksen
mukaan levottomille kaupungeille tyypillistä toimintaa, jossa mitä
tahansa tehdään hengissä pysymiseksi. Tytöt myyvät ”tavaraa”
ja poliisit polttavat pilveä. Elämä on vaikeaa eikä ole töitä,
mutta Blow varoittaa väärän tien valitsemisesta, sillä laiton
liiketoiminta voi johtaa ammutuksi tulemiseen tai kaltereitten taakse
joutumiseen. Viimeisen sanan saa räppärin syytöksiin vastaava
pikkurikollinen. Hän puolustelee, että siitä lähtien kun
presidentti Guebuza varasti kaiken, vain varastamalla ja tappamalla
selviää hengissä. Kappaleen loppuessa kitarasämple jää
surullisena ja hieman epävireisenä soimaan yksinään.
Horrorcoressa räppäämistä säestää
kauhuelokuvamusiikin kaltainen tausta. Räppäri Olho Vivon
kappaleessa kaupunkikävelystä se yhdistyy synkän yhteiskunnallisen
todellisuuden kuvaukseen. Hän kohtaa kävelyllään maalta
muuttaneita ”liikkuvia ostoskeskuksia”, jotka taivaltavat
tuotteineen pitkiä matkoja sekä toisaalta turhia julkkiksia, joita
mainostetaan ja jotka tekevät rahakkaita sopimuksia
teleoperaattorien kanssa.
El Puton kappaleessa kerrotaan
epätoivoisen nopean pianosämplen rytmissä, että ammuskeluista on
jo tullut arkea. Jotkut haluavat helppoa elämää ja ovat olevinaan
Maputon kuninkaita. Jos on rahaa, elää mulatin elämää, millä
tarkoitetaan koko viikonlopun yli kestävää navigoimista bileestä
toiseen. Ilman rahaa elämä on sen sijaan vaikeaa: pojat myyvät
persettä ja tytöt kävelevät käytännössä alastomina. Entisellä
Lourenço Marquezilla ei ole helppoa. Kaupunki, jossa paholainen
hallitsee ja tuomitsee viattomia ja jossa poika ottaa isältään
hengen edes pukematta hanskoja. Paholainen kävelee vapaana,
varsinkin kuun noustua. Kuvaus on kuin suoraan Ilmestyskirjasta.
Räppäri 674 maalailee edellisiä
aurinkoisemmassa kappaleessaan, että Maputo on akaasiapuiden
kaupunki, toki myös hyttysten jotka hyttysverkon ulkopuolella
tartuttavat malariaa. Svengaavan jazzin tahdissa hän julistaa
heräävänsä linnunlauluun, lukevansa lehden ja juovansa kahvin.
Artistin kuvaama aamuhetki on piinallisten työmatkojen Maputossa
harvojen etuoikeus. Tarttuvassa RNB-kertosäkeessä naisääni
laulaa: olen kaduilta, elän kaduilla, huvittelen kaduilla, kävelen
kaduilla. Lopuksi 674 kertoo kävelevänsä uskon voimalla ja
toivottaa paholaisen tervemenneeksi Maputosta.
Janne Rantala on Itä-Suomen
kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja
janne.juhana@gmail.com .
perjantai 21. huhtikuuta 2017
Musiikkiaiheisia postauksiani
Hei,
Tässäpä valikoima musiikkiaiheisia kirjoituksiani viime kuukausilta ja jopa vuosien varrelta.
Ystävällisesti,
Janne
Afrikan musiikin ylivoimaa
Virsiä ja marrabentaa kansankielellä
Poeettinen lupa on vanha afrikkalainen ilmaisunvapauden käytäntö
Jokainen ihminen on muusikko, tanssija, säveltäjä ja parantaja
Uneen Afrikan rytmein
Interventiomusiikkia 5: Mali ya Pepha
Interventiomusiikkia 2: "Herra siunaa Afrikkaa"
Chillailua Maputossa
Ja tässä vielä muutama räp-kirjoitus:
Uusi biisi: Azagaia kritisoi mellakkapoliisin otteita
torstai 13. huhtikuuta 2017
Herra varjelkoon (Karjalainen)
Sanomalehti Karjalaisen Kirjeissä Mosambikista aiempana vuonna julkaistu kannanottoni Suvivirrestä on kirjoittajan uudelleenkäsittelyssä, koska nykymuodossaan se voi välittää ajatuksia, jotka eivät ole kirjoittajan tarkoituksen mukaisia.
lauantai 8. huhtikuuta 2017
Miksi valkoiset tanssivat liian nopeasti? (Karjalainen)
Tämä on toinen osa äänistä ja kuulemisesta kertovan kolumnin sarjaa sanomalehti Karjalaisessa. Ensimmäinen osa oli 1.4. julkaistu kotikadun äänistä kertova "Liikkuva kaupunki".
Monet mosambikilaiset ajattelevat, että
valkoiset eurooppalaiset eivät osaa tanssia. Lantiomme on jäykkä
emmekä kuulemma ollenkaan seuraa täkäläisen musiikin rytmiä.
Tanssiamme luonnehditaan aika naurettavan näköiseksi. Olisi helppo
kuitata käsitys silkaksi ennakkoluuloksi, jolleivät myös
täkäläiset musiikkitutkijat olisi samaa mieltä.
Keikoilla olen itsekin huomannut, että
eurooppalaiset todella tanssivat paikallisia nopeammin, luultavasti
koska eivät tunnista musiikin hidasta pohjapoljentoa. Oletamme
musiikin ilman muuta seuraavan länsimaisessa populaarimusiikissa
vallitsevaa 4/4-tahtilajia. Emme ymmärrä paikalliseen estetiikkaan
kuuluvaa kumean äitirummun ja korkeaäänisempien rumpujen välistä
hierarkiaa, jonka mosambikilaislapsi oppii jo ennen jaloilleen
nousemista.
Eräät Maputon lukuisista
keikkapaikoista ovat vauraiden ulkomaalaisten suosiossa. Esimerkiksi
”Francossa” eli ranskalais-mosambikilaisessa kulttuurikeskuksessa
jopa suurin osa tanssijoista saattaa olla valkoisia. Monen
paikallisen mielestä se, että tanssijat heiluvat liian nopeasti
latistaa keikkojen tunnelmaa.
Toista on vaikkapa Ximassa, jossa on
kolme kertaa viikossa elävää musiikkia. Esimerkiksi angolalaisen
zoukin, kap-verdeläisen passadan, jazzin tai täkäläisen
marrabentan tahdissa liikkuvat siellä lähinnä paikalliset. Harvat
valkoiset ovat mosambikilaisia tai sitten heidät on jo opastettu
afrikkalaistanssien saloihin.
Miten Afrikassa sitten tulisi tanssia?
Sillä tavalla kuin muuallakin: musiikkia kuunnellen, ottaen
halutessaan mallia hyvistä paikallisista tanssijoista ja keskittyen
siihen miltä tanssi tuntuu eikä siihen miltä se näyttää
ulospäin. Itse en ole hyvä tanssimaan ja varsinkin askelia opin
tosi huonosti. Silti tykkään tanssia, en kylläkään pöydällä.
Minusta se että haluaa heti varastaa shown ja näyttää taitojaan,
ei sitäpaitsi ole paras tapa tutustua vieraaseen kulttuuriin. Harva
on niin hyvä, ettei tarvitse oppia muilta.
Samalla tavalla kuin vieraita kieliä,
voi oppia myös vieraita musiikkikulttuureita. Kuten Piirpaukkeen
keikalla Kerubissa aikoinaan opin, musiikin oppii kuulemaan uudella
tavalla parhaiten juuri liikkumalla sen tahdissa ilman turhia
suorituspaineita. Syventynyt kuuntelukokemus heijastuu lopulta
tanssiin. Paikallisten suosimissa keikkapaikoissa tai viikonloppujen
perhejuhlissa saa opastusta väkisinkin.
Vielä lohdutuksena kaltaisilleni
varpaiden tallaajille: afrikkalaistanssit sallivat yleensä varsin
laajan improvisoinnin ja niissä on lupa luoda uutta. Aloittelijakin
voi keksiä jotain hauskaa ja omaperäistä, joka uudistaa koko
tanssin, tai ainakin piristää bileet.
Janne Rantala on Itä-Suomen
kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja
janne.juhana@gmail.com .
lauantai 1. huhtikuuta 2017
Liikkuva kaupunki (Karjalainen)
Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".
Autoja enemmän kotikadullani taitaa
kulkea kolisevia työntökärryjä, jotka on hitsattu pellistä,
kulmaraudoista ja ohuesta rautaputkesta. Kahden autonpyörän päälle
kasatuilla kärryillä kuljetetaan hedelmiä, kierrätysjätettä,
meidän kadullamme varsinkin juomalaatikoita. Kerrostalomme
varastotilat on vuokrattu läheisen viini- ja viinatorin myyjien
käyttöön.
Katu jää Mafalala-gheton ja
Estrella-torin väliin. Takapihalla on alkoholijuomia laatikoittain
torikauppiaille myyvä Bottle Store. Parvekkeemme edessä toinen
naapurin rouva kaupustelee viiniä ja toinen olutta kylmälaatikosta.
Autojen varaosien myyjät säntäävät kadulle pysähtyvien autojen
perään milloin peiliä, milloin pölykapseleita tarjoten. Akkuporan
surina kuuluu kadulta merkkinä asennustyöstä.
Läheisellä torilla myydään muun
muassa läppäreitä, puhelimia, tietokoneen osia, pizzaa, työkaluja,
elintarvikkeita, kirjoja ja äänilevyjä. Yleisen mutta virheellisen
käsityksen mukaan lähes kaikki tavara on varastettua. Asukkaille
naapurusto on kuitenkin Maputon turvallisimpia eikä esimerkiksi
päällekarkauksia tai murtovarkauksia ole tapahtunut aikoihin.
Katutasossa olevalle parvekkeelle unohtuneet vaatteet saattavat kyllä
yön aikana kadota.
Poliisi uskoo, että viereisessä
Mafalassa välitetään huumeita. Toisinaan he pysäyttävät
jokaisen kadulla liikkujan kysyen henkilöllisyyspapereita ja tutkien
taskut. Edes salaattia ei voi lähteä ostamaan ilman passia. Me
saamme kärsiä siitä, että silkan kotikadun vuoksi kohdellaan liki
rikollisena, melkein kuten Yhdysvaltain tai Brasilian ghettojen
väkeä. Onneksi kulmakuntamme poliisit eivät sentään kärsi
liipasinherkkyydestä.
Arki-iltaisin katu hiljenee jo ennen
iltayhdeksää. Silloin ei kuulu juuri muuta kuin kaskaiden
sirkutusta, lepakkojen navigointitirskahduksia ja kissojen nau'untaa.
Myöhemmin kajahtaa aamuyön rukouskutsu Alto Maén ja Mafalalan
moskeijoiden kovaäänisistä ja siihen aina välittömästi vastaava
kulkukoirien kuoro. Ennen aamunkoittoa pesuvesi solisee autojen
katoilta viinavarastojen vartijoiden kaatamana ja seuraavaksi he jo
harjaavat kadut. Alkaa lintujen laulu ja sitten huutavat autojen
äänitorvet ja katumyyjät.
Sunnuntaisin aamukymmeneltä soivat
Munhuanan Pyhän Annan katedraalin yli sata vuotta vanhat kellot.
Värikkäisistä afrikkalaisista kankaista kudottuihin
mittatilausmekkoihin pukeutuneet naiset ja silitettyihin
kauluspaitoihin ja mustiin housuihin pukeutuneet miehet kulkevat
muuten hiljaista katua kaupungin lukemattomiin kirkkoihin. Hieman
keskipäivän rukouskutsun jälkeen alkavat autonosien myyjät taas
huudella tarjouksiaan. Naapurikerrostalon olutkioskin salpa
poistetaan ja se saa ensimmäiset asiakkaat. Pandzan, afro-housen ja
räpin elektroniset rytmit vuorottelevat autoista soivien marrabentan
ja afrojazzin kanssa.
Janne Rantala on
kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija Itä-Suomen yliopistossa ja
vapaa toimittaja, janne.juhana@gmail.com
.
tiistai 21. maaliskuuta 2017
Kun seteli kirjekuoreen vilahtaa (Karjalainen)
Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...
”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin
sielu taivaaseen vilahtaa”. Tämän 500 vuotta vanhan mainoslauseen
kerrotaan osaltaan suututtaneen Martti Lutherin ja muut
reformaattorit kapinaan, joka hajotti katolisen kirkon kahtia.
Tuloksena olivat sadat ja jopa tuhannet protestanttiset kirkot, jotka
yhä edelleen jatkavat hajoamista.
Nyt reformaation juhlavuotena monet
Lutherin teemoista ovat yllättävän ajankohtaisia. Kuka olisi
uskonut, että jopa silmitön rahastaminen uskonnollista
velvollisuudentunnetta ja klassista helvetinpelkoa hyväksi käyttäen
on arkipäivää vuonna 2017? Ja vieläpä protestanttisissa
kirkoissa, jotka alkuaan syntyivät vastalauseena juuri tällaista
rahastamista vastaan!
Mosambikissa nopeimmin kasvavat
evankeliset kirkot keräävät niin köyhältä kuin rikkaalta
kirkkoväeltä kymmenykset, ja sen lisäksi ne vielä kinuavat
lahjoituksia. Eräänkin papin mukaan Jumala antaa lahjoitukset
kolminkertaisena takaisin. Kymmenys on näiden kirkkojen mukaan
ymmärrettävä kirjaimellisesti kymmeneksi prosentiksi rahatuloista.
Määrä perustuu varsin tarkoitushakuiseen raamatun lukutapaan,
vaikka alkutekstien kirjoittamisaikaan rahatalous oli varsin mitätön
osa taloutta. Raha kerätään näppärästi kirjekuorissa, joka
sekin ohjaa ajatukset arvokkaampaan paperirahaan.
Aikoinaan yksi kolehdin tarkoituksista
oli köyhien auttaminen, mutta näiden kirkkojen kymmenykset
pikemminkin aiheuttavat ongelmia köyhille perheille kuin ratkaisevat
niitä. Epätoivoissaan köyhät ”palauttavat Jumalalle”, kuten
näiden kirkkojen puheenparsi kuuluu, kymmenen prosenttia jo
ennestään riittämättömistä tuloistaan. He uskovat näin
täyttäneensä oman osansa jostain sopimuksesta ja odottavat, että
Jumala antaa vastalahjaksi siunaustaan ja etenkin taloudellista
menestystä.
Olisi helppo kuitata tällaiset
lieveilmiöt matalan koulutustason, köyhyyden ja taikauskoisuuden
aiheuttamaksi kolmannen maailman ongelmaksi. Kuitenkin Joensuussa ja
muissakin Suomen kaupungeissa on menestysteologiaa saarnaavia
kirkkoja, jotka velvoittavat jäsenensä antamaan kymmenen prosenttia
tuloistaan. Kirkot houkuttelevat myös korkeasti koulutettuja. Omassa
ystäväpiirissänikin on näiden kirkkojen entisiä jäseniä, jotka
ovat kertoneet maksaneensa kymmenykset pienistä työttömyys- tai
opintoetuuksistaan, kun he olivat ”uskossa”, kuten puheenparsi
kuuluu. Tuolloin he eivät aiheesta ulkopuolisille puhuneet.
Jeesus, Jumala tai Raamattu eivät
vaadi ketään luovuttamaan kymmentä prosenttia tuloistaan, kaikkein
viimeiseksi köyhiä, eivätkä ne varsinkaan lupaa vastalahjaksi
menestystä. Joka muuta väittää, valehtelee, ja vieläpä
Jeesuksen nimessä.
Janne Rantala on Itä-Suomen
yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja
janne.juhana@gmail.com .
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Hajuttomia elämyksiä Kolumbuksen jäljillä (Karjalainen)
Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista" tai ehkä "Kirjeissä Portugalista".
Olin muutaman viikon tutkijavaihdossa Lissabonissa. Yhtenä viikonloppuna uskaltauduin väitöskirjakäsikirjoitukseni kanssa Colomboon, yhteen Euroopan suurimmista ostoskeskuksista.
Ostoskeskus kantaa Kristoffer Kolumbuksen nimeä ja on täynnä löytöretkiaiheista rekvisiittaa: maanosien, löytöretkeilijöiden ja ilmansuuntien mukaan nimettyjä käytäviä, suuri maapallo ja Santa Maria -karavellia esittävä valtava teos. Toinen Lissabonin jättiostoskeskuksista on Vasdo de Gama.
Löytöretkihistoriallaan ylpeilevät portugalilaiset pitävät Amerikan löytämistäkin omana ansionaan, sillä Kolumbus rantautui kuuluisalta purjehdukseltaan kehnon sään vuoksi ensin Lissaboniin. Onpa niitäkin, jotka väittävät italialaisen kapteenin olleen todellisuudessa syntyjään Kuba-nimisestä kylästä Portugalissa. Siitä muka johtuu karibialaisen maankin nimi.
Colombossa on päivittäin kuulemma jopa 50000 asiakasta yhtä aikaa, joiden tuottamat äänet muodostavat varsin vaikuttavan äänimaton. Olen siitä kummallinen, että en juurikaan häiriinny katumelusta tai musiikista vaan pystyn keskittymään kirjoittamiseen jopa pitkäsääristen naisten keinua kopistellessa kahvilan terassin ohitse. Sellainen musiikki ei Colombossa soi, jossa esimerkiksi sanoitukset veisivät huomion.
Colombossa on loppumattoman Cat Walkin lisäksi alentejanolaista ruokaa, Lähi-Idän herkkuja, sushia ja pariisilaista muotia; makuja ja materiaaleja kaikilta mantereilta. Aivan samoin koko maailma rikkauksineen näytti viisi sataa vuotta sitten olevan tarjolla tykkiveneen keksineille eurooppalaisille. Tarkemmin katsottuna tarjonta kuitenkin rajoittuu pintaan, kuten löytöretkeilijöiden matkat aikoinaan rantaviivaan.
Tässä onkin suurten ostoskeskusten ristiriita. Ne julistavat näytteillepanollaan, että koko maailma on tarjolla. Niissä ei kuitenkaan ole esimerkiksi cap-verdeläissiirtolaisten asuttaman Cova de Mouran kantabaarissa kaihoisasti soittavaa morna-bändiä viuluineen ja rautalankakitaroineen, joista yksi on vain mandoliinin kokoinen ja ja vieressä soivan basson tavoin nelikielinen. Siellä ei ole baarin tuoksuvaa kasuba-ateriaa, käsin murskattua piri piri -chiliä sen kummemmin kuin isoäidin juureen leivottua ruisleipää tai Afrikan sisämaan tansseja. Kuin äänet, jotka muodostavat mitään häiritsemättömän maton, ei mikään muukaan varasta huomiota yhtä kokonaisvaltaisesti kuin oikea elämä hajuineen, makuineen ja tuntemuksineen.
Kuitenkin Colombo onnistuu houkuttelemaan massoittain niin lissabonilaisia, turisteja kuin Afrikan ja Euroopan eliittejä hälyisään juhlaansa. Varakkaimpien meno tuskin juuri eroaa siirtomaa-aikojen etuoikeutettujen kissan päivistä, jotka teki mahdolliseksi toisten ihmisten kärsimys ja riisto. Siispä on osuvaa, että löytöretkeilijät ovat antaneet nimensä Lissabonin ostoskeskuksille.
Olin muutaman viikon tutkijavaihdossa Lissabonissa. Yhtenä viikonloppuna uskaltauduin väitöskirjakäsikirjoitukseni kanssa Colomboon, yhteen Euroopan suurimmista ostoskeskuksista.
Ostoskeskus kantaa Kristoffer Kolumbuksen nimeä ja on täynnä löytöretkiaiheista rekvisiittaa: maanosien, löytöretkeilijöiden ja ilmansuuntien mukaan nimettyjä käytäviä, suuri maapallo ja Santa Maria -karavellia esittävä valtava teos. Toinen Lissabonin jättiostoskeskuksista on Vasdo de Gama.
Löytöretkihistoriallaan ylpeilevät portugalilaiset pitävät Amerikan löytämistäkin omana ansionaan, sillä Kolumbus rantautui kuuluisalta purjehdukseltaan kehnon sään vuoksi ensin Lissaboniin. Onpa niitäkin, jotka väittävät italialaisen kapteenin olleen todellisuudessa syntyjään Kuba-nimisestä kylästä Portugalissa. Siitä muka johtuu karibialaisen maankin nimi.
Colombossa on päivittäin kuulemma jopa 50000 asiakasta yhtä aikaa, joiden tuottamat äänet muodostavat varsin vaikuttavan äänimaton. Olen siitä kummallinen, että en juurikaan häiriinny katumelusta tai musiikista vaan pystyn keskittymään kirjoittamiseen jopa pitkäsääristen naisten keinua kopistellessa kahvilan terassin ohitse. Sellainen musiikki ei Colombossa soi, jossa esimerkiksi sanoitukset veisivät huomion.
Colombossa on loppumattoman Cat Walkin lisäksi alentejanolaista ruokaa, Lähi-Idän herkkuja, sushia ja pariisilaista muotia; makuja ja materiaaleja kaikilta mantereilta. Aivan samoin koko maailma rikkauksineen näytti viisi sataa vuotta sitten olevan tarjolla tykkiveneen keksineille eurooppalaisille. Tarkemmin katsottuna tarjonta kuitenkin rajoittuu pintaan, kuten löytöretkeilijöiden matkat aikoinaan rantaviivaan.
Tässä onkin suurten ostoskeskusten ristiriita. Ne julistavat näytteillepanollaan, että koko maailma on tarjolla. Niissä ei kuitenkaan ole esimerkiksi cap-verdeläissiirtolaisten asuttaman Cova de Mouran kantabaarissa kaihoisasti soittavaa morna-bändiä viuluineen ja rautalankakitaroineen, joista yksi on vain mandoliinin kokoinen ja ja vieressä soivan basson tavoin nelikielinen. Siellä ei ole baarin tuoksuvaa kasuba-ateriaa, käsin murskattua piri piri -chiliä sen kummemmin kuin isoäidin juureen leivottua ruisleipää tai Afrikan sisämaan tansseja. Kuin äänet, jotka muodostavat mitään häiritsemättömän maton, ei mikään muukaan varasta huomiota yhtä kokonaisvaltaisesti kuin oikea elämä hajuineen, makuineen ja tuntemuksineen.
Kuitenkin Colombo onnistuu houkuttelemaan massoittain niin lissabonilaisia, turisteja kuin Afrikan ja Euroopan eliittejä hälyisään juhlaansa. Varakkaimpien meno tuskin juuri eroaa siirtomaa-aikojen etuoikeutettujen kissan päivistä, jotka teki mahdolliseksi toisten ihmisten kärsimys ja riisto. Siispä on osuvaa, että löytöretkeilijät ovat antaneet nimensä Lissabonin ostoskeskuksille.
torstai 29. joulukuuta 2016
Afrikan musiikin ylivoimaa (Karjalainen)
Tämä kolumni afrikkalaisen musiikin
ylivoimaisuudesta julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".
Olen useiden ikäisteni
suomalaismiesten tavoin voinut kuunnella jos jonkinlaista musiikkia.
Siitä kiitos ystäville, radiojuontajille, DJille ja kirjastojen
musiikkiosastoille. Nykyään pidän niin räpistä,
pelimannimusiikista, eteläisen Afrikan gospelista, intialaisesta
sitar-musiikista kuin suufi-soitannostakin. Silti minusta
afrikkalaisen klassisen musiikin traditio on ylivoimainen. Se on
jazzin, bluesin, soulin ja rock&rollin johdosta vaikuttanut
populaarimusiikkiin kaikkialla maailmassa. Jazziin omaksutun vapauden
filosofian ansiosta mitä taitavimmat mestarit ja vasta-alkajat
voivat osallistua samoihin jameihin.
Yläasteella kuuntelin 1980-luvun
tyyliin rockia ja näistä vieläkin kehtaan mainita Sielun veljet,
joka pikkukylän pojalle merkitsi ajattelun ja tunteen vapautta ja
ihka oikeaa rockia. Lukiota päin suunnatessa alkoivat sukellukset
länsimaiseen taidemusiikkiin, blues-klassikoihin ja Indonesian
gamelaniin ja klassiseen intialaiseen musiikkiin.
Kuunteluharrastusta tukee vaatimatonkin
soittoharrastus, joka itselläni oli ensin kitaranrämpytystä ja
sähköurkujen soittoa päätyen sitten afrobrasiliaiseen
capoeira-musiikkiin. Hyvän musiikin johdosta mieleni yhä unohtaa
arkirutiinit ja siirtyy unen ja valveen rajamaille. Günter Grassin
Peltirummun vast'ikään lukiessani oli helppo samaistua päähenkilö
Oskariin, joka kieltäytyi kolmevuotiaana kasvamasta ja rummutti sen
sijaan elämäntarinaansa. Riittävästi harjoiteltuaan hän sai myös
yleisön uppoamaan sisäiseen maailmaansa.
Jotkut ystäväni pitävät Johannes
Sebastian Bachin barokkisävellyksiä maailman parhaana musiikkina
enkä toki itsekään kiellä Bachin ansioita. Itse pidän myös
intialaisesta klassisesta musiikista sitareineen, taabla-rumpuineen
ja rytminvaihdoksineen, joka saa menettämään opitun ajan tajun.
Intian pienoismantereen musiikki lomittuu niin lännessä kuin
idässäkin Silkkitien muihin musiikkikulttuureihin. Intian
valtameren vuosituhansia vanhat kauppareitit kulkevat aina
Mosambikiin ja Madagaskarille saakka ja toimivat samoin myös
rytmien, kielten ja soittimien kulkureitteinä. Sen kuulee yhä
esimerkiksi etiopialaisessa jazzissa.
Intiasta etelään löytyy muun muassa
metalliselta kuulostava gamelan päällekkäisine tempoineen, jonka
vuoksi siitä on joskus vaikeaa sanoa onko se nopeaa vai hidasta.
Etnomusikologi Hugh Tracey mittaili 1950-luvulla mosambikilaisen
chopi-kansan timbila-ksylofonin uniikkeja sävelasteikkoja. Hän
havaitsi, että samankaltaisia löytyy ainoastaan Jaavan
gamelan-musiikista Indonesiasta, linnuntietä yli 8000 kilometrin
päästä. Onko samankaltaisuus sattumaa vai onko jompi kumpi Intian
valtameren kauppareitin ääripäistä omaksunut tämän asteikon
toiselta? Jos niin on, on siitä luultavasti niin kauan, että
lopullista vastausta tuskin löydetään. Oman epätieteellisen
mielipiteensä voi kuitenkin muodostaa jokainen lainaamalla
kirjastosta niin gamelan- kuin timbila-musiikkia. Timbila-musiikin
puolesta kylläkin puhuu se, että afrikkalainen musiikkitraditio on
maailman vanhin ja monipuolisin.
Janne Rantala on Itä-Suomen
yliopiston kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija ja vapaa
toimittaja janne.juhana@gmail.com.
sunnuntai 11. joulukuuta 2016
Kovaa peliä luontokalenterisi tuotolla? (Karjalainen)
Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Etelä-Afrikasta".
On kieltämättä surullinen näky
nähdä kuva sarvikuonosta vailla sarvea. Uhanalaisen eläimen arvoa
ei kuitenkaan saisi asettaa ihmisarvon yläpuolelle.
Paluumatkalla Limpopon provinssista
Mosambikiin hätkähdän suuria tienvarsikylttejä. Niissä on
sarvikuonon kuva ja teksti: ”Älä salametsästä tai sinut
salametsästetään”.
Kruger Park ja sen eläimistö
houkuttelevat erityisesti lapsiperheitä kaikkialta maailmasta. Moni
tulijoista ei tiedä, että etelä-afrikkalaiset riistanvartijat
tappoivat vuosina 2010–2015 liki 500 mosambikilaista
salametsästäjää, käytännössä rajaseudun maanviljelijöitä.
Maataloustuotteiden hinnat ovat Mosambikissa
etelä-afrikkalaistuotteiden aggressiivisen dumppauksen vuoksi
alhaiset ja markkinat ovat kaukana. Sarvikuonon sarvesta sen sijaan
maksetaan hyvin, perillä Vietnamissa painosta riippuen jopa satoja
tuhansia dollareita. Moni on rakentanut sarvirahoilla talon tai
ostanut auton. Matkalla tullimiehet ja poliisit toki vievät leijonan
osan tuotosta.
Vietnamissa moni uskoo, että sarvesta
tehtävä jauhe on perinteinen kiinalainen ihmelääke, joka tehoaa
esimerkiksi potenssiongelmiin. Kemiallisesti jauhe ei kuitenkaan eroa
vaikkapa ihmisen kynsistä.
Etelä-Afrikan ja Mosam
bikin hallitukset ovat viime aikoina
vakuuttaneet, että että nyt salametsästäjät pidätetään eikä
heitä enää ammuta. Vain aika näyttää kumpi puhuu totta:
viranomaiset vai uhkailevat tienvarsikyltit.
Kuljemme etelään Israelin kokoisen
luonnonpuiston läntistä reunaa. Satojen kilometrien matkalla
maantietä reunustaa aidattuja riistapuistoja, jotka vilisevät
antilooppeja, kirahveja, seeproja ja apinoita. Yksityisessä
omistuksessa omistuksessa olevat riistatilat, yhteensä 180 000
hehtaaria, ylittävät kooltaan vaikkapa Ahvenanmaan. Tilojen
omistajien eurooppalaiset esivanhemmat ajoivat aikoinaan tuhansia
alkuperäisasukkaita näiden mailta siirtomaa-armeijan avulla tai
afrikkalaisia päällikköjä ja sotaherroja lahjomalla.
Krugerin luonnonpuistossa näemme
päivän mittaan lukuisia buffaloita ja norsuja, seeproja ja
kirahveja, korppikotkia, yhden hyeenan tai shakaalin, kolme
ateriaansa sulattelevaa leijonaa ja järein kiikarein ja
teleobjektiivein varustettuja turisteja. Melkein koko Big Five! Kaksi
nukkuvaa leopardia pysyttelevät törmän takana piilossa. Harmi että
tytär jätettiin matkan varrelle townshippiin muiden lasten,
kotikissojen, koirien ja kanojen pariin.
Yö majatalon tilavassa huoneessa
Hoedspruitissa maksaa vajaat 40 euroa ja siihen kuuluu tuhti
aamiainen kahdelle hengelle: boerwors-raakamakkaraa, nakkeja, pari
häränsilmää, paahtoleipää ja hedelmiä. Ei ole sesonkikausi,
joten muita asiakkaita on vähän. Heidän autoissaan lukee
”salametsästyksen vastainen yksikkö” ja ”aseellinen
reagointi”. Maastoautoihin näyttää nousevan kuhunkin kaksi
nuorta valkoista miestä maastopukuineen ja aseineen. Kivääreissä
on kiikaritähtäin, kuin metsästysaseessa.
Mutta kuka rahoittaa salametsästäjien
tappamista? Etelä-Afrikan hallitus ja matkailuyritykset,
kansainväliset ympäristöjärjestöt, jotka ovat erikoistuneet
uhanalaisten lajien suojeluun. Oikeastaan jokainen
eläinsuojelujärjestö, joka ei piittaa paikallisväestön
hyvinvoinnista tukee ainakin epäsuorasti aseellisia partioita. Viime
kädessä niitä rahoittaa vaikkapa kuukausilahjoittaja tai
luontokalenterin ostaja, jos ei ole tarkkana miten hänen rahaansa
käytetään.
Janne Rantala on kulttuuritieteiden
tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja.
lauantai 10. joulukuuta 2016
Eläköön ja eläkööt tiedeviestijät (Karjalainen)
Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".
Vaikka tutkimustieto on Suomessakin
julkisuudessa enemmän kuin koskaan niin silti asiantuntijuus näyttää
olevan kriisissä. Tutkimustiedon arvostus on erittäin alhaalla niin
poliitikkojen kuin oman elämän asiantuntijoiksi mielivien
rivikansalaisten keskuudessa. Suosiossa on napakin tapa oikeuttaa
jokin jo etukäteen lukkoon lyöty päätös tai mielipide. Tieto,
joka on vuosien työn tulosta, voidaan lyödä keskustelupalstoilla
lyttyyn yhdellä aggressiivisella lauseella.
Antti Härkönen naapuritieteen
historian puolelta ehdotti 24.8., että median tulisi arvioida
tutkijan asiantuntemusta hänen vertaisarvioitujen julkaisujensa ja
vähintään niiden teeman mukaan.
Tutkijoiden ansioiden mittaaminen
erikoisalansa julkaisujen määrän perusteella on maailmanlaajuinen
ilmiö. Se on kieltämättä käytännöllistä, mutta siinä on
huonotkin puolensa.
Yliopiston ei nimittäin pitäisi
tuottaa ainoastaan spesialisteja, vaan myös yleissivistyneitä
maailmankansalaisia. Historioitsijoita, jotka osaavat tarkastella
kriittisesti fasismin tämänhetkistä paluuta. Oseanisteja tai
afrikanisteja, jotka osaavat peilata myös Euroopan yhdentymisen
kriisiä. Teologeja, toimittajia, insinöörejä, opettajia ja
kirjastonhoitajia, jotka puuttuvat havaitessaan yhteiskunnallisen
vääryyden.
Mosambikissa moni sosiologi tai
kielitieteilijä sitävastoin välttää kommentoimasta korruptiota
tai aseellista konfliktia, sillä perusteella etteivät ne ole heidän
alaansa. Syynä voi olla myös itsesensuuri.
Jokainen asioita seuraava
mosambikilainen tietää, että hallitus on ottanut pitkälti toista
miljardia dollaria lainaa parlamentilta salaa, taistelee päivittäin
oppositiopuolue Renamon asemiesten kanssa tai että maassa
painostetaan ja jop murhataan tutkijoita ja juristeja. Lukutaidoton
katukauppiaskin tietää, että kuluttajahinnat ovat konfliktin
vuoksi nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taloustieteilijä
saattaa kieltäytyä ”spekuloimasta” inflaation suuruudella.
Ilmankos yleisöä pelottaa puhua heitä huolestuttavista aiheista,
kun monet tutkijatkin vain kiertelevät ja kaartelevat.
Toisinaan tutkijan näkemykset
hyväksytään vain, jos tieto pysyy yliopiston seinien sisällä.
Maaliskuussa Eduardo Mondlane
-yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta nimesi kirjastonsa vuotta
aiemmin yhdellä Maputon keskeisimmistä avenidoista murhatun
perustuslakiprofessori Gilles Cistacin mukaan. Kunnianosoitusta
pidettiin rohkeana. Ennen murhaa valtapuolue hyökkäsi
poikkeuksellisen voimakkaasti Cistacia vastaan, jonka mukaan vallan
hajauttamisehdotukset eivät olisikaan perustuslain vastaisia.
Vain muutamaa kuukautta
kunnianosoituksen jälkeen nimikyltti poistettiin vähin äänin ja
jopa Cistacin työn pysyvyyttä symbolisoiva puu juurittiin maasta.
Myöhemmin tiedekunta lähetti yleisön painostuksesta
lehdistötiedotteen. Sen mukaan kunnianosoitus peruttiin, koska se
oli muka tehty lakipykälien vastaisesti. Todennäköisempää
lienee, että juristien johtama tiedekunta perui päätöksensä joko
turvallisuuspoliisin tai valtapuolueen piirijohdon painostamana.
Cistacin tarina osoittaa, ettei meitä
tiedeviestijöitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä vaan iloita
joka kerta, kun joku meistä on elossa ja saa sanotuksi sanottavansa.
perjantai 25. marraskuuta 2016
Maputon Makuja (Karjalainen)
Tämä ruoka-aiheinen kolumni on julkaistu tänään Karjalaisessa kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...
Rakastan yksinkertaisia nautintoja ja elämää. Esimerkiksi aamuinen expresso-kahvi maistuu parhaiten kahvilassa, jossa on terassi, jonka ohi kävelevät kaupungin hienoimmat korkokenkänaiset. Tai kotona parvekkeella, kuten tänään, katuvilinää katsellen; hyväryhtisiä miehiä ja naisia kiirehtimässä töihin, narua hyppeleviä lapsia ja keltaisin mainosliivein sonnustautuneita puhelinajan myyjiä muuria vasten nojaten, tai auton osien myyjiä, jotka jo juoksevat sivupeilinsä kadottaneen auton perään. Kahvin paahteisesta jälkimausta voi nauttia parikin tuntia.
Rakastan murskatuissa pähkinöissä ja kookosmaidossa haudutettua höyryävän kuumaa kanaa ja sen seuraksi chimaa, kiinteää maissipuuroa. Lihan ja kalan kruunaa piri piri, Itä-Afrikan rannikon tuima chili, aivan sellaisenaan pieneksi murskattuna tai limettimehuun sekoitettuna. Padassa pehmenneiden luiden rikki pureminen ja ydinnesteiden imeminen yhdistää lasta ja aikuista. Mieluiten otan luut käsiini ja syön perinteiseen tapaan sormin, tai melkein hörppään etanaa kieleni kotilon reiän suulle asettaen. Rakastan myös happamia ja suolaisia suudelmia.
Pyöreähkö punaviini kruunaa naudansydämistä kypsän tomaatin ja valkosipulimurskan kanssa keitetyn tai muun liharuuan. Esimerkiksi Kap-maan pinotage-rypäleestä poljetut hedelmäiset ja liki tunkkaisuuteen asti ryhdikkäät punaviinit tuovat mieleen itsensä Kristuksen jumalalliset ihmeet rypälejuoman parissa.
Yksi lempiruuistani on puuhiilillä grillattu limetillä, suolalla ja valkosipulilla maustettu suuri kala. Vaikka seurasta pitävänä olen luonnollisesti oluen juoja, tykkään kaikkein mieluiten huuhtoa kalan alas punaviinillä, tai erityisen kuumana päivänä, viilennetyllä tuoreista rypäleistä valmistetulla Vinho Verdellä. Hyvän viinin kyytipojaksi riittää jo pitkään kypsytetty cheddar-juusto ja muutama suolakeksi ja hedelmä, kuten aamupalaksi viime jouluaattona. Parempaa syytä kumota muutama lasillinen kohtuullisesti humaloitua Premium-olutta ei olekaan kuin omassa liemessään keitetyt mustekalat, kalmarit tai katkaravut.
Loppuvuodesta monet mosambikilaistutkijat palaavat maahan kenttätyömatkoilleen ja sukuloimaan. Silloin riennämme vaihtamaan kuulumisia parakeissa toimiviin katukeittiöihin, joissa huurteisten kyytipojaksi kannetaan hyvässä hiilloksessa grillattua raakamakkaraa, kanaa ja porsaankyljyksiä. Pöydässä on aina chimaa, ranskanperunoita ja iso kulhollinen salaattia, jonka maustan mieluiten limetillä, suolalla ja oliiviöljyllä.
Vihreät, purppuranpunaiset tai oranssit mangot, mehukkaat, karvaiset, kiinteälihaiset tai kitkeränmakeat mangot tai jopa pään kokoiset papaijat korvaavat ihan sellaisenaan minkä tahansa valmistetun aterian aina iltaan asti. Mango-puun varjossa kelpaa lusikoida kermaista ata-hedelmää ja sylkeä mustat siemenet puutarhan hiekalle, kokonaan valkoisesta jauhomaisesta hedelmälihasta imettynä. Saatanpa epähuomiossa ryystää parisenkymmentä halkaistua passion-hedelmää, joissa hapan kärsimys ja makea nautinto ovat suloisessa sopusoinnussa.
Ikävöin kyllä särkikukkoa, ruisleipää, hapankaalia, suolakurkkuja ja puolukkamurskaa sekä pienpanimoiden maltaisia oluita. Ikävöin belgialaisia olutkauppoja, joista voi viedä pilkkahintaan luostarissa tai muuten vaan rakkaudella pantua olutta.
Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Marsalkat Machel ja Mannerheim (Karjalainen)
Tämä on julkaistu 23.9. sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä
Mosambikista". Machelin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 30 vuotta. Se lienee syy siihen miksi kutsuja esitelmöimään sataa Maputossa.
Carl Gustaf Emil
Mannerheim ja Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Moíses
Machel olivat molemmat marsalkkoja ja oli heillä muutakin yhteistä.
Olin taannoin yhteydessä
uskontotieteilijä Jere Kyyrön kanssa Turun yliopistosta.
Molempien väitöskirjatyössä on merkittävä roolinsa jo
edesmenneellä marsalkalla, joista kummatkin olivat sisällissotiensa
voittaneen osapuolen johdossa ja siksi luonnollisesti varsin
kiistanalaisia. Kyyrö tutkii Mannerheimia käsittelevien
nykytaideteosten herättämää kritiikkiä, joka aika ajoin sisältää
myös kovaa moralistista paheksuntaa. Itse olen tutkinut sitä miten
räp-muusikot mobilisoivat Mosambikin marsalkan Samora Machelin
muiston ja äänen etupäässä nykypolitiikkaa arvostellakseen.
Marsalkka Mannerheim on
ollut vuosikymmenien mittaan varsin kiistelty hahmo, mutta silti
hänet äänestettiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä
suurimmaksi suomalaiseksi vuonna
2004. Mannerheim oli alkuaan tsaarin armeijan kenraali ja
sitten Suomen sisällissodassa 1918 voittoisten valkoisten kenraali.
Monipuoluedemokratiaa arvostelleet heimosoturit ja fasistit ajoivat
häntä sotien välisinä vuosikymmeninä Suomen johtoon. Sodan
hävinneen osapuolen, punaisten muistoissa Mannerheim pysyi
lahtarikenraalina, mutta häntä muisteltiin myös homoseksuaalina.
Tästä suuntautumisasiasta ammensi yksi Mannerheimia käsittelevä
romanttinen nukkeanimaatioelokuva, Katariina Lindqvistin ohjaama
Uralin perhonen, josta
etenkin iltapäivälehdet kohisivat. Media-kohua nostatettiin
myös siitä, että Erkko Lyytisen Suomen Marsalkka
-elokuvassa oli pääosassa kenialainen musta näyttelijä.
Marsalkka Machel oli
Mosambikin vapautusrintaman, Frelimon, sotilaallinen komentaja ja
puheenjohtaja 1960-luvun lopulta lähtien sekä vuonna 1975
itsenäistyneen Mosambikin ensimmäinen presidentti. Machelin
johtamassa Mosambikissa ainoa sallittu puolue oli
marxilais-leniniläiseksi julistautunut Frelimo. Poliittinen
autöritäärisyys johti osaltaan 16-vuotiseen sisällissotaan.
Toisaalta hänen
valtakaudellaan alkuaan lähes läpeensä lukutaidoton kansa saavutti
ainakin periaatteessa universaalin koulutuksen ja terveydenhuollon.
Vallanpitäjien aseman käyttöä henkilökohtaisen edun ajamiseksi
ei hyväksytty. Korruptioon syyllistyneitä korkeita virkamiehiä
nöyryytettiin julkisesti. Näistä syistä vuonna 1986 kuolleen
Machelia aikoja on ikävöity kansan keskuudessa varsinkin 2000-luvun
alusta lähtien. Osana kansan muistelua Maputon räppärit ovat
sommitelleet usein pelkällä etunimellä ”Samoraksi” kutsutun
Machelin palopuheiden pätkiä omien riimillisten säkeidensä
sekaan.
Reaktiona kansanmuisteluun
hallitus käynnisti Machelin melko sisällöttömän
kunnianpalautuksen. Se huipentui Samora Machelin vuoteen 2011, jossa
paljastettiin puolitoista vuosikymmentä kuolleena maannutta miestä
esittäviä jättipatsaita. Hallituksen äänenkannattaja
Domingo-viikkolehti julisti Machelin vuoden
hahmoksi. Räppärien sanoituksissa Machelin ääni on
puolestaan mobilisoitu nykyisten vallanpitäjien korruption ja
ahneuden kritisoimiseen. Moni valtapuolue Frelimon kannattaja syyttää
räppäreitä vääränlaisesta Machelin muistelemisesta, sillä
Machelhan oli Frelimon johtaja. Räppärit puolestaan ajattelevat,
että toisin kuin nykyjohtajat, Machel kritisoi myös omaa
puoluettaan ja eliitin etuoikeuksia.
Kirjoittaja
on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja
janne.juhana@gmail.com .
tiistai 4. lokakuuta 2016
Kiinni historiassa (Kehitys - Utveckling)
Kolumnini syyskuun Kehitys-lehdessä ja tässä alla:
Kiinni
historiassa
Mosambikin valtapuolue Frelimo
pitää itseään maansa vapauttajana. Tappio parlamenttivaaleissa
merkitsisi sille likipitäen kolonialismin paluuta.
SIIRTOMAAVALLAT kirjoittivat
yksipuolisesti Afrikan historian. Siksi monet Afrikan valtiot
haluavat yhä pakonomaisesti määritellä historiallisen totuuden.
Vallanpitäjät kontrolloivat historiaa esimerkiksi pimittämällä
arkistolähteitä. Tutkijoita ja toimittajia painostetaan pysymään
virallisella linjalla uhkailemalla ja silkalla väkivallalla.
Mosambikin nykyinen tilanne
osoittaa sen, kuinka myös jälkikoloniaalinen historian vääristely
voi vaarantaa yhteiskuntarauhan.
Mosambik itsenäistyi
Portugalista vuonna 1975. Sen jälkeen vallassa on ollut
vapautusrintamataustainen puolue Frelimo. Sisällissota Frelimon ja
sissiliike Renamon välillä puhkesi vuonna 1976. Se oli
pohjimmiltaan kahden kotimaisen armeijan sotaa siviiliväestöä
vastaan. Jopa miljoona mosambikilaista kuoli nälkään ja
väkivaltaisuuksiin, mutta raakuuksia ei selvitetty eikä
totuuskomissioita Etelä-Afrikan malliin perustettu.
Renamo muuttui vuoden 1992
rauhansopimuksen jälkeen puolueeksi, joka on pysynyt oppositiossa.
KUN FRELIMO JA RENAMO
tarttuivat aseisiin vuonna 2012, uutta konfliktia oli aluksi vaikea
uskoa. Taistelut Keski-Mosambikin syrjäseuduilla ja rynnäköt
oppositiopuolueiden toimistoihin tulkittiin aluksi yksittäisiksi
tapauksiksi. Kaupungeissa oli päällisin puolin rauhallista.
Portugalinkielisen maailman
ulkopuolella konflikti huomattiin kunnolla vasta elokuussa 2014,
jolloin rauhansopimus solmittiin.
Sotilaallinen jännitys ei
kuitenkaan lauennut. Renamo tekee toistuvasti aseellisia iskuja
maanteille ja valtionhallinnon rakennuksiin, kuten poliisiasemille.
Frelimon johtama maan armeija on murhannut ja raiskannut kylien
asukkaita, tuhonnut taloja ja viljavarastoja ainakin Teten läänissä
Keski-Mosambikissa. Tuhannet ihmiset ovat paenneet naapurimaahan
Malawiin.
Vihollisuuksien seurauksena
metical-valuutan arvo on puolittunut, hinnat ovat nousseet ja
yksityiset investoinnit liki pysähtyneet.
Kaiken huipuksi paljastui, että
Mosambikin hallitus otti noin miljardin euron lainan ilman
parlamentin hyväksyntää vuosina 2013–2014. Laina oli osa
suurempaa velkapakettia. Frelimo aikoi ostaa salatulla lainalla
aseita, jotta se voisi kukistaa Renamon sotilaallisesti.
Yksi konfliktin tärkeä
mutta vähemmän käsitelty syy on historian hyväksikäyttö.
VALTAPUOLUE FRELIMO
julistaa toistuvasti, että se vapautti maan siirtomaavallasta. Siksi
opposition vaalivoitto merkitsisi Frelimolle likipitäen
kolonialismin paluuta.
Keski- ja Pohjois-Mosambikissa
katsotaan, että valta ja vauraus jakautuvat vääristellyn historian
perusteella. Esimerkiksi Sofalan läänin asukkaat Keski-Mosambikissa
sanovat, että heidän vapaustaistelijansa syrjäytettiin
itsenäisyyssodan aikana Frelimon johdosta valheellisin perustein,
tapettiin ja tarkoituksella unohdettiin. Heidän mukaansa vauraus
valui vallan mukana etelään.
Yksiääniseen historiaan
takertuminen ylläpitää käsitystä siitä, että Frelimo ja Renamo
ovat toistensa vihollisia. Sen vuoksi levottomuudet jatkuvat ja
demokratia haurastuu.
Kestävä rauha voidaan saavuttaa
vain avaamalla sotien julmuudet avoimelle keskustelulle. Ehkä ei ole
liian myöhäistä perustaa totuuskomissiota.
Kirjoittaja on Itä-Suomen
yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja,
joka asuu Mosambikissa.
Kestävä
rauha voidaan saavuttaa vain avaamalla sotien julmuudet avoimelle
keskustelulle.
torstai 22. syyskuuta 2016
Kuvitelkaa köyhä maa (Karjalainen)
Tämä on julkaistu 17.9. sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista". Voisi olla monesta muustakin maasta.
Pystytkö
kuvittelemaan maan, jossa julkinen valta ei enää tarjoa
kansalaisille kelvollista koulutusta, päivähoitoa, eläkettä,
jalkapallokenttiä, terveydenhuoltoa, toimivaa joukkoliikennettä
eikä virkistysalueita? Näitä tarjoavat lähinnä yksityiset yhtiöt
varakkaille maksua vastaan. Loput julkiset palvelut rapistuvat
ylläpidon puutteessa.
Hoivan
sijaan valtio tarjoaa historiallista totuutta ja järjestystä.
Valtapuolueen keskeisenä tehtävänä on vaalia kansallismielistä
historiakäsitystä, toistaa sitä seremonioissa kansallisina
juhlapäivinä ja hyökätä vääriä käsityksiä vastaan
akatemiassa, julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa.
Vapautushistoriasta muistutetaan myös puhumalla sotasankareista
näköispatsaiden edustoilla ja radiossa.
Maan
voimakas talouskasvu ei enää kymmeneen vuoteen hyödyttänyt köyhiä
ja heidän osuutensa väestöstä on pysynyt samana. Urbaani köyhyys
lisääntyy ja joukkoliikenteen käytöstä on tullut
selviytymistaistelua. Kaikki, jotka voivat, tilaavat Japanista
käytettyjä autoja.
Varsinaiset
rikkaat eivät osaa kuvitella muunlaista yhteiskuntaa ja he uskovat,
että jos he olisivat hieman vähemmän rikkaita, olisivat he
alttiimpia varkauksille, kid-nappauksille ja väkivallalle. He
rakennuttavat muureja suojatakseen omaisuuttaan.
Jos
kaupunkien periferioiden väki, jota on noin 90 prosenttia
kaupunkilaisista, on aikeissa osoittaa mieltään, on talouskurin
olemassaoloon vaikea uskoa. Jo aamuyöstä valtavat panssariajoneuvot pysäköivät
kaupungin sisäänmenoteille kilometrien matkalta ja strategisiin
paikkoihin sijoitetaan vielä pyssymiesketjuja.
Keskustan
asukkaat eivät tätä kalustoa kohtaa eikä sitä juuri
televisiossakaan näytetä. Jotkut heistä ovat tyytyväisiä, koska
protestiksi kaavailtuna päivänä teillä on enemmän poliiseja ja
panssariajoneuvoja kuin ihmisiä. Toiset pitäytyvät mieluusti
valtion hallitseman valtamedian välittämässä silotellussa
totuudessa ollen muka huomaamatta mielenosoitusvapauden loukkauksia.
Onneksi
tämä ei ole koko totuus nykyisestä Mosambikista, koska täällä
on monia sellaisiakin, jotka julkisesti kritisoivat tehtyjä
valintoja. Heitä pidetään valtamedian kirjoituksissa
epäisänmaallisina ja sosiaalisessa mediassa heitä solvataan ja
toisinaan uhkaillaan. Jos he kuuluvat johonkin maan
vähemmistöryhmistä, heille toivotetaan matkaa ”kotimaahansa”,
jossa heidän esivanhempansa syntyivät yli sata vuotta sitten.
Viimeisen kahden vuoden aikana useampaa on jopa ammuttu julkisilla
paikoilla tai heidän omilla kotipihoillaan. Ylihuomenna tapaan yhden
heistä, jota sentään ammuttiin vain jalkoihin.
Vaalien
välisinä aikoina raskaasti aseistettu mellakkapoliisi hyökkää
oppositiopuolueiden toimistoihin ja opposition kannattajia syrjitään
myös työpaikoilla ja asuma-alueilla.
Koska
maa on muodollisesti monipuoluedemokratia on valtapuolueelle tärkeää
voittaa vaalit. Ylempien virkamiesten, jotka ovat lähes
poikkeuksetta valtapuolueen jäseniä, on tehtävä vaalityötä
työajallaan käyttäen siihen työpaikan kulkuneuvoja ja
toimistovälineistöä. Presidenttiehdokas lentää valtion laskuun
helikopterilla, että ehtisi mahdollisimman moneen piirikuntaan.
Näin
käy lopulta aina, kun ikäville yksityistä etua ajaville
poliitikoille annetaan valta, mutta minkään maan väistämätön
tulevaisuus se ei sentään onneksi ole.
Kirjoittaja
on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja
www.unissakavelijamaasta.blogspot.com .
keskiviikko 3. elokuuta 2016
Voi sitä joka ei usko heikkojen valtaan (Karjalainen)
Tämä kolumni on julkaistu tänään sanomalehti Karjalaisen sarjassa "Kirjeitä Mosambikista".
Usein sanotaan, että historia on voittajien kirjoittamaa ja on se ainakin osittain totta. Suomessa sisällissodasta kirjoitettiin pitkään lähinnä valkoisten näkökulmasta. Monen kaupungin keskipisteestä löytyy voittajaosapuolta ylistävä veistos, niin myös työläiskaupunki Joensuusta. Harvoin voittaja pystyy kuitenkaan muokkaamaan historiaa kokonaan ja pysyvästi mieleisekseen.
Suomessa muutos sisällissodan muisteluun tuli aluksi historiatieteen ulkopuolelta, kun työläiskirjailija Väinö Linna julkaisi myös hävinneitä ymmärtävän Täällä Pohjantähden alla -trilogiansa. Mosambikissa vallitseva vapautushistoria oikeuttaa valtapuolue Frelimon vallan ja tuomitsee opposition historian väärälle puolelle. Ylhäältä päin saneltu menneisyyden muistelu on nakertanut vuonna 1992 solmitun rauhan kestävyyttä.
Toisen maailmansodan kokenut uskontotieteilijä Mircea Eliade näki myöhäistutotannossaan modernin historian kulun hyvin kielteisenä. Hän kutsui pakolaisuudesta, vainoista ja ydinsäteilystä kärsivän ihmisen osaa historian tyranniaksi, josta pääsee eroon vain rituaalissa. Esimerkiksi pyhä ehtoollinen tempaisee osallistujat historian ulkopuolelle ja ikuisen pyhän yhteyteen leivän ja punaviinin muodossa.
Antropologi Victor Turner kyllästyi yhteiskuntateorian taipumukseen nähdä epätasa-arvoiset sosiaaliset suhteet vääjäämättömänä rakenteena. Tutkimansa sambialaisen ndembu-kansan siirtymäriittien, aikansa vastakultuurisuuden, rauhanliikkeen, mustien kansalaisoikeusliikkeen ja taiteen innostamana hän kuvasi communitasta, jossa tasa-arvo ja sisaruus vallitsevat ja erikoisasemat menettävät merkityksensä. Turnerin mukaan vain tällaiset kynnystilat mahdollistavat yhteiskunnallisen muutoksen sosiaalisen rakenteen merkitessä vain vallitsevaa tilaa ja pysyvyyttä. Antropologi Jukka Siikalan mukaan communitas-idean taustalla lienee ollut myös yliopiston kansainvälinen ideaali, universitas.
Vaikka ulkopuolinen näkee yliopistossa monesti lähinnä oppiarvot, mahtavat rehtorit ja tohtorin hatut niin pohjimmiltaan me tutkijat olemme kaikki kollegoja, joiden sanan pitäisi painaa sen perustelujen eikä esimerkiksi lausujan oppiarvon mukaan. Ei siis ihme, että niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa akateeminen elämänmuoto on uhattuna. Elämmehän maailmassa, jossa ihmisen arvon, vaikkapa hänen oikeutensa perheeseen, määrittää yhä useammin hänen lompakkonsa paksuus.
Tutkijoiden asiantuntijuus on monesti Turnerin kuvaamaa heikkojen valtaa. Meiltä puuttuu poliittinen valta ja meitä kuunnellaan vain koska tunnemme aiheemme. Näkemyksemme voivat joutua törmäyskurssille vallanpitäjien etujen kanssa. Tästä syystä täällä Maputossa on viimeisen vuoden aikana murhattu kaksi tuomaria ja yksi perustuslakiprofessori. Yhtä politiikantutkijaa ammuttiin äskettäin jalkoihin. Suomessa on rauhallisempaa, mutta silti sielläkin monet tutkijat kärsivät uhkailusta ja vihapuheesta.
”Tutkijat Mosambikin rauhan puolesta” on kansainvälinen verkosto, joka vaatii loppua aseelliselle konfliktille ja ihmisoikeusloukkauksille. Adressiimme tuli kolmessa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Me allekirjoittajat osaamme katsoa sotapropagandan tuolle puolen, tunnemme tilanteen ja koemme tärkeäksi saattaa sen maailman tietoon. Rauhaan paluu siellä missä sitä ei ole, on arvokkaampaa kuin moni niin sanottu innovaatio. Vetoomus on heikkojen valtaa puhtaimmillaan, koska siinä pyydetään jotaisen sellaista, joka ei ole allekirjoittajien vallassa. Voi sitä, joka ei usko tällaiseen aktivismiin vaan ainoastaan vahvempien valtaan ja historian tyranniaan.
Academics for Peace in Mozambique -verkoston vetoomus löytyy täältä.
Portugalinkielisellä sisarblogillani on hieman lisää verkostosta.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .
Usein sanotaan, että historia on voittajien kirjoittamaa ja on se ainakin osittain totta. Suomessa sisällissodasta kirjoitettiin pitkään lähinnä valkoisten näkökulmasta. Monen kaupungin keskipisteestä löytyy voittajaosapuolta ylistävä veistos, niin myös työläiskaupunki Joensuusta. Harvoin voittaja pystyy kuitenkaan muokkaamaan historiaa kokonaan ja pysyvästi mieleisekseen.
Suomessa muutos sisällissodan muisteluun tuli aluksi historiatieteen ulkopuolelta, kun työläiskirjailija Väinö Linna julkaisi myös hävinneitä ymmärtävän Täällä Pohjantähden alla -trilogiansa. Mosambikissa vallitseva vapautushistoria oikeuttaa valtapuolue Frelimon vallan ja tuomitsee opposition historian väärälle puolelle. Ylhäältä päin saneltu menneisyyden muistelu on nakertanut vuonna 1992 solmitun rauhan kestävyyttä.
Toisen maailmansodan kokenut uskontotieteilijä Mircea Eliade näki myöhäistutotannossaan modernin historian kulun hyvin kielteisenä. Hän kutsui pakolaisuudesta, vainoista ja ydinsäteilystä kärsivän ihmisen osaa historian tyranniaksi, josta pääsee eroon vain rituaalissa. Esimerkiksi pyhä ehtoollinen tempaisee osallistujat historian ulkopuolelle ja ikuisen pyhän yhteyteen leivän ja punaviinin muodossa.
Antropologi Victor Turner kyllästyi yhteiskuntateorian taipumukseen nähdä epätasa-arvoiset sosiaaliset suhteet vääjäämättömänä rakenteena. Tutkimansa sambialaisen ndembu-kansan siirtymäriittien, aikansa vastakultuurisuuden, rauhanliikkeen, mustien kansalaisoikeusliikkeen ja taiteen innostamana hän kuvasi communitasta, jossa tasa-arvo ja sisaruus vallitsevat ja erikoisasemat menettävät merkityksensä. Turnerin mukaan vain tällaiset kynnystilat mahdollistavat yhteiskunnallisen muutoksen sosiaalisen rakenteen merkitessä vain vallitsevaa tilaa ja pysyvyyttä. Antropologi Jukka Siikalan mukaan communitas-idean taustalla lienee ollut myös yliopiston kansainvälinen ideaali, universitas.
Vaikka ulkopuolinen näkee yliopistossa monesti lähinnä oppiarvot, mahtavat rehtorit ja tohtorin hatut niin pohjimmiltaan me tutkijat olemme kaikki kollegoja, joiden sanan pitäisi painaa sen perustelujen eikä esimerkiksi lausujan oppiarvon mukaan. Ei siis ihme, että niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa akateeminen elämänmuoto on uhattuna. Elämmehän maailmassa, jossa ihmisen arvon, vaikkapa hänen oikeutensa perheeseen, määrittää yhä useammin hänen lompakkonsa paksuus.
Tutkijoiden asiantuntijuus on monesti Turnerin kuvaamaa heikkojen valtaa. Meiltä puuttuu poliittinen valta ja meitä kuunnellaan vain koska tunnemme aiheemme. Näkemyksemme voivat joutua törmäyskurssille vallanpitäjien etujen kanssa. Tästä syystä täällä Maputossa on viimeisen vuoden aikana murhattu kaksi tuomaria ja yksi perustuslakiprofessori. Yhtä politiikantutkijaa ammuttiin äskettäin jalkoihin. Suomessa on rauhallisempaa, mutta silti sielläkin monet tutkijat kärsivät uhkailusta ja vihapuheesta.
”Tutkijat Mosambikin rauhan puolesta” on kansainvälinen verkosto, joka vaatii loppua aseelliselle konfliktille ja ihmisoikeusloukkauksille. Adressiimme tuli kolmessa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Me allekirjoittajat osaamme katsoa sotapropagandan tuolle puolen, tunnemme tilanteen ja koemme tärkeäksi saattaa sen maailman tietoon. Rauhaan paluu siellä missä sitä ei ole, on arvokkaampaa kuin moni niin sanottu innovaatio. Vetoomus on heikkojen valtaa puhtaimmillaan, koska siinä pyydetään jotaisen sellaista, joka ei ole allekirjoittajien vallassa. Voi sitä, joka ei usko tällaiseen aktivismiin vaan ainoastaan vahvempien valtaan ja historian tyranniaan.
Academics for Peace in Mozambique -verkoston vetoomus löytyy täältä.
Portugalinkielisellä sisarblogillani on hieman lisää verkostosta.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Muumit ja Mosambik (Karjalainen)
Tämä teksti julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...
Olin aina ajatellut, että Tove Janssonin Muumilaakso ja sitä ympäröivä merimaisema muistuttaisivat luonnoltaan karuja vahvaa ruotsin murretta puhuvia saaria Turun ja Tukholman välillä – ne, jotka kaihoisan matkustajan katseessa näyttävät vuoroin lähenevän ja loittonevan ruotsinlaivan edetessä. Luettuani Jukka Laajarinteen tutkielman ”Muumit ja olemisen arvoitus” tulin toisiin ajatuksiin. Muumilaakso sijaitsee täällä Mosambikissa.
”Muumit ja olemisen arvoitus” on erittäin luettavasti kirjoitettu filosofinen kirja niin sanotuista eksistentiaalisista ongelmista muumikirjojen läpi katsottuna. Kirjoittajan mukaan Tove Jansson käsittelee Heideggerin, Sartren ja Kierkegaardin muotoilemia ongelmia yhtä syvällisesti, mutta paljon kauniimmin kuin yksikään saksalainen filosofi. Aivan kuten Toven luomat Muumilaakson ötökät, olemme kirjoittajan mukaan maailmaan heitettyjä, vapautemme vankeja, kuolevaisia ja jatkuvien epävarmuuden ja merkityksettömyyden tunteiden vallassa.
Epävarmuuden tuovat niin Muumilaaksossa kuin Mosambikissa usein yllättävät luonnonkatastrofit, kuten tulvat ja hyökyaallot, jotka vievät kodit mennessään ja ajavat ihmiset pakolaisiksi jättömaille tai vieraalle maalle. Monen mielestä voi olla mautonta vertailla Toven fantasiamaailmaa tällä hetkelläkin Pohjois-Mosambikissa vallitseviin tulviin, jotka ovat tuhonneet tuhansien oikeiden ihmisten koteja ja peltoja. Etelässä on puolestaan kuivuus tappanut kymmenin tuhansin päin karjaa ja jättänyt maalaisväestön monin paikoin nälän valtaan. Mikä voisikaan olla ihmisen turvallisuudentunteen kannalta tärkeämpää kuin ruoka, koti ja lepo ja mikä ikävämpää kuin niiden menettäminen? Kuitenkin myös vähäisemmät vaarat, kuten kaoottinen liikenne, malariahyttyset, riittämättömät tulot, inflaatio, pikkurikollisuus ja kuopat kadulla estävät huutomerkkeinä elämän haurauden unohtamisen. Sota ja röyhkeät salamurhat saavat tässä yhteydessä jäädä käsittelemättä.
Kenties jokapäiväinen vaaran tuntu, samoin kuin yhä siirtomaa-ajan jälkeenkin jatkuva vahva kuoleman läsnäolo ja lakkaamaton hautajaisten vietto, saavat monen mosambikilaisen hakemaan turvaa Jumalasta tai esivanhempien jälkeensä jättämistä perinteistä. Kuitenkaan edes Jumalaan turvautuminen ei kokonaan poista elämän pohjimmaista epävarmuutta, sillä emme voi, Kierkegaardia mukaillen, uskossa hypätessämmekään tietää, ottaako joku todella vastaan. Jos tietäisimme, ei kyse olisi lainkaan uskosta.
Niin kaunista kuin Toven luonnonkuvaus onkin, ovat muumikirjojen maisemat Laajarinteen mukaan ennen kaikkea mielenmaisemia, kuten yksinäisyyttä, mukautuvaisuutta, kapinaa, rakastumista, surua, pelkoa, ahdistusta, vastuun pakoilua tai siihen tarttumista. Juuri siksi liitän Muumilaakson nykyään Saaristomeren sijaan Mosambikiin. Koen elämän pohjimmaisen epävarmuuden täällä paljon konkreettisemmin kuin niillä loittonevilla hyisillä saarilla, joita en oikeasti tunne. Silti samanlainen epävarmuus vallitsee Suomessakin, ainoastaan paremmin sullottuna alitajuntaan hyvinvointirakenteiden, turvallisuusmääräysten, henkivakuutuksen ja hiekoituksen avulla. Ehkäpä monia eurooppalaisia vaivaa siirtolaisten saapumisessa nimenomaan se, että se palauttaa mieleen ajatuksen omankin elämän pohjimmaisesta epävarmuudesta ja merkityksettömyydestä. On kuitenkin parempi hakea lohtua Jumalasta, perinteistä ja ystävyydestä kuin antautua järjettömien pelkojen ja vihan valtaan.
Kirjoittaja on muun muassa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija.
Olin aina ajatellut, että Tove Janssonin Muumilaakso ja sitä ympäröivä merimaisema muistuttaisivat luonnoltaan karuja vahvaa ruotsin murretta puhuvia saaria Turun ja Tukholman välillä – ne, jotka kaihoisan matkustajan katseessa näyttävät vuoroin lähenevän ja loittonevan ruotsinlaivan edetessä. Luettuani Jukka Laajarinteen tutkielman ”Muumit ja olemisen arvoitus” tulin toisiin ajatuksiin. Muumilaakso sijaitsee täällä Mosambikissa.
”Muumit ja olemisen arvoitus” on erittäin luettavasti kirjoitettu filosofinen kirja niin sanotuista eksistentiaalisista ongelmista muumikirjojen läpi katsottuna. Kirjoittajan mukaan Tove Jansson käsittelee Heideggerin, Sartren ja Kierkegaardin muotoilemia ongelmia yhtä syvällisesti, mutta paljon kauniimmin kuin yksikään saksalainen filosofi. Aivan kuten Toven luomat Muumilaakson ötökät, olemme kirjoittajan mukaan maailmaan heitettyjä, vapautemme vankeja, kuolevaisia ja jatkuvien epävarmuuden ja merkityksettömyyden tunteiden vallassa.
Epävarmuuden tuovat niin Muumilaaksossa kuin Mosambikissa usein yllättävät luonnonkatastrofit, kuten tulvat ja hyökyaallot, jotka vievät kodit mennessään ja ajavat ihmiset pakolaisiksi jättömaille tai vieraalle maalle. Monen mielestä voi olla mautonta vertailla Toven fantasiamaailmaa tällä hetkelläkin Pohjois-Mosambikissa vallitseviin tulviin, jotka ovat tuhonneet tuhansien oikeiden ihmisten koteja ja peltoja. Etelässä on puolestaan kuivuus tappanut kymmenin tuhansin päin karjaa ja jättänyt maalaisväestön monin paikoin nälän valtaan. Mikä voisikaan olla ihmisen turvallisuudentunteen kannalta tärkeämpää kuin ruoka, koti ja lepo ja mikä ikävämpää kuin niiden menettäminen? Kuitenkin myös vähäisemmät vaarat, kuten kaoottinen liikenne, malariahyttyset, riittämättömät tulot, inflaatio, pikkurikollisuus ja kuopat kadulla estävät huutomerkkeinä elämän haurauden unohtamisen. Sota ja röyhkeät salamurhat saavat tässä yhteydessä jäädä käsittelemättä.
Kenties jokapäiväinen vaaran tuntu, samoin kuin yhä siirtomaa-ajan jälkeenkin jatkuva vahva kuoleman läsnäolo ja lakkaamaton hautajaisten vietto, saavat monen mosambikilaisen hakemaan turvaa Jumalasta tai esivanhempien jälkeensä jättämistä perinteistä. Kuitenkaan edes Jumalaan turvautuminen ei kokonaan poista elämän pohjimmaista epävarmuutta, sillä emme voi, Kierkegaardia mukaillen, uskossa hypätessämmekään tietää, ottaako joku todella vastaan. Jos tietäisimme, ei kyse olisi lainkaan uskosta.
Niin kaunista kuin Toven luonnonkuvaus onkin, ovat muumikirjojen maisemat Laajarinteen mukaan ennen kaikkea mielenmaisemia, kuten yksinäisyyttä, mukautuvaisuutta, kapinaa, rakastumista, surua, pelkoa, ahdistusta, vastuun pakoilua tai siihen tarttumista. Juuri siksi liitän Muumilaakson nykyään Saaristomeren sijaan Mosambikiin. Koen elämän pohjimmaisen epävarmuuden täällä paljon konkreettisemmin kuin niillä loittonevilla hyisillä saarilla, joita en oikeasti tunne. Silti samanlainen epävarmuus vallitsee Suomessakin, ainoastaan paremmin sullottuna alitajuntaan hyvinvointirakenteiden, turvallisuusmääräysten, henkivakuutuksen ja hiekoituksen avulla. Ehkäpä monia eurooppalaisia vaivaa siirtolaisten saapumisessa nimenomaan se, että se palauttaa mieleen ajatuksen omankin elämän pohjimmaisesta epävarmuudesta ja merkityksettömyydestä. On kuitenkin parempi hakea lohtua Jumalasta, perinteistä ja ystävyydestä kuin antautua järjettömien pelkojen ja vihan valtaan.
Kirjoittaja on muun muassa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija.
perjantai 24. kesäkuuta 2016
Academics for Peace in Mozambique – rauhan vetoomuksesta
Viikko sitten lanseerasimme kansainvälisin, vahvasti suomalaistutkijoiden vahvistamin, voimin tutkijoiden vetoomuskampanjan rauhaan palaamiseksi Mosambikissa. Kampanjan tavoitteena on saattaa Mosambikin vaiettu sota tai konflikti yleisempään tietoisuuteen maailmalla, rikkoa vaivautunut hiljaisuus konfliktista Mosambikissa ja omalta vaatimattomalta osaltamme edistää konfliktin ratkaisemista, sovittelua ja poliittista ratkaisua.
Vetoomukseen tuli muutamassa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana myös monia kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Vetoomuksesta ja kansainvälisestä ryhmästä voi lukea enemmän portugalinkielisestä sisarblogista ja sieltä löytyy myös linkki itse vetoomukseen.
Facebook-ryhmässä "Academics for Peace in Mozambique" voi samoin lukea lisää ja sinne päivitetään jatkuvasti uutisia Mosambikin tilanteesta ja kampanjasta.
Vetoomukseen tuli muutamassa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana myös monia kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Vetoomuksesta ja kansainvälisestä ryhmästä voi lukea enemmän portugalinkielisestä sisarblogista ja sieltä löytyy myös linkki itse vetoomukseen.
Facebook-ryhmässä "Academics for Peace in Mozambique" voi samoin lukea lisää ja sinne päivitetään jatkuvasti uutisia Mosambikin tilanteesta ja kampanjasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)