Isoveli valvoo (Karjalainen)

Kolumnini Karjalaisen Kirjeitä Mosambikista -palstalla.

Kuulostaa kenties vainoharhaiselta, mutta Suomessa nyt pitkästä aikaa käydessäni huomasin, että nykyisessä tietoyhteiskunnassa Isoveli todellakin valvoo kuin George Orwellin tulevaisuuteen sijoittuvassa romaanissa konsanaan nimeltään ”1984”.

Huomasin valvonnan pian kotimaahan saavuttuani, jolloin alkoi senssi-ilmoitusten aggressiivinen tyrkytys älypuhelimitse. Kun tarkoitukseni oli ladata mosambikilaista räppikappaletta, ilmestyi selaimen välilehtiin asiaan millään tavalla liittymättömiä vähäpukeisia typyköitä. He halusivat mukamaste seikkailua kanssani.

Ystäväni kanssa järjestämääni kokeilua, jossa mainitsimme noin kymmenen minuutin puhelun ajan toistuvasti ja tarkoituksella Luis Vuttonin, seurasi puolestaan sarja pikalainatarjouksia. Käsilaukuistaan tunnettu ranskalainen merkki tunnetaan Mosambikissa erityisesti tuoteväärennösten vuoksi. Aidon näin viimeksi tiettävästi Champ Elyseen gallerioissa Pariisissa moukkamaiseen hintaan 3500 euroa.

Liekö kyse yhteensattumasta? Aikamme tietotekniikalle on tuskin ylivoimasta havaita puolisoiden kännyköiden etäisyyden kasvaneen muutamalla tuhannella kilometrillä tai tunnistaa tuotemerkkejä puheesta. Asennusvaiheessa annamme sovelluksille oikeuden käyttää matkapuhelintemme mikrofoneja ja kameroita meiltä erikseen lupaa kysymättä.

Toisaalta voipa olla niinkin, ettei yksi maailman köyhimmistä maista, Mosambik, ole kovin houkutteleva markkina-alue nykyajan senssipalveluille tai laukkumerkeille. Yhä vain muotitietoisemmaksi muuttuva vauras Suomi sen sijaan on. 

Informaatiota, jota puhelimiemme ja tietokoneidemme avulla lakkaamatta kerätään, pidetään erittäin tuottoisana hyödykkeenä hakukoneyhtiöiden, mainostajien, tuotekehittelijöiden, tiedustelupalvelujen ja verkkorikollisten piirissä. Plussakortittomasta asiakkaasta, joka maksaa käteisellä, on näille yhtiöille kaikkein vähiten hyötyä. Ruotsi onkin aikonut vähitellen luopua käteisen käytöstä kokonaan, en tiedä keiden painostuksesta. Kiitos euron, voi Kolmannelle linjallekin jatkossa palata perinteikkään setelikäärön kanssa eikä tarvitse tyytyä näyttämään pupillejaan infrapunalukijalle.

Silti meilläkin Isoveli valvoo kuin Orwellin totalitaristisessa dysutopiassa konsanaan. Pieninkin kolhaisu kansalaisten turvallisuuden tunteeseen saa poliitikot vaatimaan lisää elektronista valvontaa entisen päälle, kuten Turun taannoisten puukotusten jälkeen.

Tietokonetta ja älypuhelinta käyttävä humanistikin ymmärtää tietotekniikan voiman. Kunpa se saataisiin valjastettua edistämään onnellisuutta, rauhaa ja totuutta eikä vain kaupallisia ja sotilaallisia päämääriä ja kansalaisten kyttäämistä. 

Janne Rantala väitteli syyskuussa Itä-Suomen yliopiston kultuuritieteissä ja työskentelee tällä hetkellä tulevaisuuden teknologioiden laitoksella Turun yliopistossa.

Vaikutelmia satavuotiaasta Suomesta (Karjalainen)

Tämä julkaistiin viime kuun puolella Karjalaisen kolumnisarjassani...

Kolmeen vuoteen ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla saa hämmästymään monesta niin hyvästä kuin huonostakin asiasta. Vahtimattomat narikat, joihin voi huoletta jättää päällysvaatteensa. Maitohorsman ja mustikkakankaan, lehmänlannan ja nokkosen tuoksu aamukasteessa. Kaiken kaikkiaan hämmästyttävä hiljaisuus. Kävelen pikkukaupungin halki ilman, että vastaan tulee ketään. Uimahallissa saan valita seitsemästä tyhjästä radasta. Ruuhkattomia teitä jopa pääkaupunkiseudulla. Niin hyvä infrastruktuuri niin vähille ihmisille, mutta silti monen mielestä Suomi on hätätilassa. 

Ikävää on, että satavuotias Suomi näyttää käpertyvän yhä enemmän itseensä. Huoltoaseman hyllyssä on lähinnä lauluja korsuista tai levyjä, joiden kannessa on Suomenlippu. Keskiaikapäivien turnajaisnäytös Sibeliuksen Finlandian tahdissa menee tahattoman komiikan puolelle. Onko satavuotias Suomi vajonnut keskiaikaan vai samaistetaanko autonomian aika siihen? Radiosta kuulen kehotuksen pukeutua sinivalkoisiin ja mennä kansallispuistoon kuuntelemaan isänmaallista musiikkia. Luulen sitä ensin vitsiksi, mutta äitini kertoo, että kyse on ihan oikeasta mainoksesta. Mutta mistä lähtien sinivalkoisiin pukeutuminen on ollut kansanperinnettä?

Muualtakin länsimaista kuuluu kummia: amerikkalaisystävältä kuulen presidentti Trumpin perustamasta yksityisestä televisiokanavasta, jonka uutiset ovat täynnä presidentin tekemisiä positiivisessa valossa esitettynä. Vastasin sen kuulostavan ihan Mosambikin valtiolliselta kanavalta edellisen presidentin aikana tai jopa kapitalistiversiolta Pohjois-Koreasta.

Kun keskikohta syöksyy kohti äärioikeaa, nimitetään minun kaltaisiani kirjoittajia kukkahattutädeiksi tai toiseksi ääripääksi (eräs lukija tosin piti kirjoituksiani konservatiivisina). Niitä puolestaan kutsutaan tolkun ihmisiksi, jotka vaativat nykyajan anne frankkien ilmiantamista ja heidän auttamisensa tekemistä laittomaksi.

Ministeri Petteri Orpo puolustaa vaimoaan painottamalla, ettei tämä ole auttanut yhtäkään suojelun tarpeen perusteella turvapaikkaa hakevaa. Senkin huomaan, että monet onneksi ovat. Ystävät, jotka vielä vuosikymmen sitten asuivat itsekin pienissä hellahuoneissa, jakavat nyt asuntojaan vainoja pakeneville. Tällaisia asioita kysytään Ilmestyskirjan mukaan viimeisellä tuomiolla, ei kenenkään sitoutumista länsimaisen kulttuuriin tai yksinomaisesti heteroavioliiton pyhyyteen. 

Juna Helsingistä Ouluun torstai-iltana 31.8. muistutti siitä, ettei vauraankaan maan infrastruktuuri ole haavoittumaton edes arkipäiväisten luonnonvoimien edessä. Törmäys hirviemoon ja vasaan rikkoi veturin hallintalaitteet ja pysäytti pääradan liikenteen useiksi tunneiksi. Veturin etumus oli aivan veressä ja niin myös ensimmäisten vaunujen kyljet. Perillä sateisessa Kokkolassa taksi sujahti nenäni edestä. VR:n mukaan matkat viivästyivät noin kaksi tuntia, mutta muun muassa oma saapumiseni viivästyi jopa viitisen tuntia. Aamulla tiedotusvälineet näyttivät nielleen VR:n syötin. Junan sadat matkustajat tiesivät sen kuitenkin petolliseksi. Niin myös hiljaisessa Suomessa tietoa vääristellään taloudellisten etujen nimissä.

Kulttuuriantropologi Janne Rantala väitteli 9.9. Itä-Suomen yliopistossa.

Länsimaiset arvot (Karjalainen)

Julkaistu Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...

Ihmettelin taannoin puhetta länsimaisista arvoista. Kolmannesta maailmasta katsottuna nämä eivät nimittäin vaikuta erityisen hohdokkailta.

Näitä arvoja oli Petteri Orpo kesäkuussa puolustavinaan tehdessään hajurakoa Jussi Halla-ahon johtoon siirtyneisiin perussuomalaisiin. Kuitenkin myös Halla-aho, Anders Breivik ja muut Islamin vastaiset jihadistit julistavat yhtä lailla olevansa länsimaisuuden asialla kuin tämä Orpo.

Arvopuhe on melkein aina tyhjää ja epämääräistä. Silloin ollaan jo hyvin lähellä kulttuurista rasismia ja syvää tietämättömyyttä, jos suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen kaltaisia ihanteita yhdistetään yhteen ainoaan kulttuuripiiriin.

Eivätkö ne olleet nimenomaan länsimaita, jotka käynnistivät Atlantin ylittävän orjakaupan, jossa miljoonia afrikkalaisia metsästettiin kuin riistaeläimiä ja vietiin toisiinsa kahlehdittuna Amerikkoihin? Laivat lastattiin ihmisillä kuin sardiinipurkeiksi ja arviolta jopa kolmannes kuoli nälkään, janoon, tauteihin ja raiskauksiin jo matkalla. Liiketoiminta oli kuitenkin niin kannattavaa, että se sieti moisen hävikin.

Ei tarvitse mennä orjanmetsästysaikaan saakka havaitakseen länsimaisten arvojen onttouden. Riittää kun katsoo eurooppalaisten diktatuurien vielä hiljattain kaikkialla maailmassa aiheuttamia kansanmurhia ja sotia. Myös siirtomaista kynsin ja hampain kiinni pitänyt Portugali ja apartheidilla hallittu Etelä-Afrikka olivat mielestään länsimaisen sivistyksen etuvartioita ja niin oli myös Francon Espanja. Laillistetussa rotuerottelussa musta nainen tai mies saattoi päästä hengestään, jos istui väärälle penkille. Yhdysvalloissa mustan miehen ampumiseen saattaa yhä riittää jo huppariin pukeutuminen.

Riittää kun katsoo nykyiselle Välimerelle, johon kaiken aikaa hukkuu pakolaisia ja Euroopan Unionin syvälle Pohjois- ja Länsi-Afrikkaan asti ulottuvaan militaristiseen rajavalvontaan. Riittää, kun katsoo mitä tapahtuu Helsinki-Vantaan lentoasemalla, josta jatkuvasti lähetetään ihmisiä kuolemaan muka turvallisiin maihin.

Guantanamon sotilaskohdassa ja muissa ympäri maailmaa pystytetyissä vankiloissa kidutetaan ja nöyryytetään yhä yksinomaan ei-länsimaalaisia ”vihollistaistelijoita”. Heistä monet eivät ole eläessään tehneet rikosta.

Ei kiitos Orpo ja muut länsimaisten arvojen ja ”sivilisaation” puolustajat. Yhtä paljon kuin jokin hyvä asia, länsimaita yhdistävät voitontavoittelu ja riisto keinoja kaihtamatta. Ihmisarvon kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus ovat puolestaan yleisinhimillisiä arvoja, joiden noudattamisessa länsimaat ja satavuotias Suomi eivät pärjää edelleenkään erityisen hyvin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja viimeisiä päiviä Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelijana, janne.juhana@gmail.com .

Ohjaamisesta (Karjalainen)

Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Yhteiskuntatieteiden ehkäpä keskeisin käsite on rakenteen tai sosiaalisen rakenteen käsite. Rakenteen uskottiin aikoinaan määrittävän yksilöiden toimintaa niin pitkälle, että vapaata tahtoa pidettiin vain illuusiona, joka johtuu tiedon puutteesta. Tämän käsityksen mukaan yksilöt kuvitellessaan tekevänsä valintoja eivät vain tiedä niitä lainalaisuuksia, jotka heidän valintojaan tosiasiallisesti ohjaavat. Näin ajateltiin varsinkin 1900-luvun alussa jolloin ihmistieteiden laajalti uskottiin tulevat tieteellisemmiksi, jos niiden malli otetaan luonnontieteistä, kuten newtonilaisesta fysiikasta.

Nykyiselle ihmiskäsitykselle sopii paremminkin ajatus, että rakenne pikemminkin ohjaa kuin määrittää ja sitäpaitsi ohjaamistakin on kovin monentyyppistä. On esimerkiksi eri asia ohjata autoa kuin hevosta tai näytelmää. Hevosenkin ohjaamiseen vaikuttaa paitsi ratsastaja myös tämän käyttämät välineet, kuten ohjakset, satula, jalustimet, kannukset tai piiska, mutta myös hevosen koulutus, askellaji ja sen oppima ratsastustapa, joita on useita.

Lännenratsastuksen, brittiläisen kouluratsastuksen ja laukkaamisen lisäksi esimerkiksi mongoliarmeijoilla oli varmaankin oma ratsastustapansa.

Mahdolliset häiriötekijät ja ympäristö vaikuttavat varmasti ohjaukseen. Omakin vähäinen kokemukseni hevosista on opettanut, että varsinkin tottumattoman ratsastajan käsissä hevonen voi pillastua esimerkiksi liikenteen, kiimassa olevan tamman, petoeläinten tai käynnissä olevan taistelun vuoksi.

Ravirata, vuoristo- tai metsäreitti, preeria tai Little Big Hornin taistelu 1876. Ne olivat kaikki erilaisia ympäristöjä niin hevoselle kuin ratsastajalle.

Lajitoverien läsnäolokin vaikuttaa. Platonin mukaan huonostakin hevosesta olla hyötyä, jos se on kytketty samaan valjakkoon hyvän hevosen kanssa, ainakin mikäli ohjaaja on hyvä. Hevosen ohjaaminen on vaikkapa auton ohjaamista vähemmän mekaanista toimintaa. Sama voi päteä myös väitöskirjan ohjaamiseen, sillä ihmisten ohjaaminen on vielä ratsastamistakin monimutkaisempaa.

Kaikille ohjaamisen muodoille on yhteistä jonkinlainen vaikuttaminen. Se voi olla tehokasta tai tehotonta, autoritääristä tai demokraattista, kieroa tai läpinäkyvää ja hyvää tai huonoa.

Yhteiskunnallista toimintaa ohjaavat niin taiteen, politiikan kuin uskonnon kentät ja niihin vaikuttavat niin muistot kuin tulevaisuuden visiot. Vaikka enimmäkseen näyttää siltä, että rikkaat ja vallanpitäjät määräävät, voivat alistetutkin ryhmät tietyissä tilanteissa vaikuttaa merkittävästi. Esimerkiksi rotuerottelun vastaisessa kamppailussa Sharpevillen koululaiset ohjasivat lopulta historian kulkua kenties enemmän kuin heitä vuonna 1960 selkään ampunut buuripoliisien armeija.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija, joka väittelee 9.9. julkisesta muistista ja rakenteesta, janne.juhana@gmail.com

Väitöspainajainen (Karjalainen)

Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Väitöskirjan editointiunet, joissa muotoilen yksittäisiä virkkeitä tai kokonaisia kappaleita ja joista joskus jopa muistan hyödyllisiä yksityiskohtia aamuisin, ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, mutta tänään näin unta itse tilaisuudesta, jossa stressiunelle tyypillisesti mokasin.

Asuin muka Joensuussa, vaikka oikeassa elämässä vakituisesta asumisesta on jo vuosikausia, mutta olin kyllä unessakin ollut pitkään poissa, kaipa juuri täällä Mosambikissa. Vaimoni oli minulle kertomatta vuokrannut suuren osan suuresta asunnostamme ryhmälle nuoria opiskelijoita, jotka kirjoineen lojuivat opinhaluisen näköisinä patjoilla, joita oli levitelty ympäriinsä lattioille. Uusien vuokralaisten vuoksi omat vaatteeni olivat sekaisin siellä täällä enkä löytänyt mistään mustaa pukuani, jollainen väitöstilaisuudessa kuuluu olla.

Nappasin kiireessä mukaan vaatesäkin, jossa puvunkin kuuluisi olla ja saavuin väitöspaikalle viime tipassa harmaa pikkutakki päälläni. Siksi menin takahuoneeseen penkomaan säkkiä, kun vastaväittäjä jo aloitti esitelmänsä, jostain syystä ennen minua. Olin juuri löytämäisilläni puvun, kun vastaväittäjä jo lopetti ja yleisö kokonaisuudessaan lähti tauolle.

Kun pidin oman Lectio Precursoria -esitelmäni, en muistanut siitä jälkeen päin mitään enkä toki ollut valmistautunut esitelmään millään tavoin. En luonnollisesti kyennyt huomioimaan myöskään vastaväittäjän huomautuksia, joihin unessa piti vastata jo ensimmäisessä puheenvuorossani, koska en ollut niitä lainkaan kuunnellut keskittyessäni säkin penkomiseen. Tästäkin huolimatta vastaväittäjäni, kaipa hyvää hyvyyttään, suositteli väitöskirjan hyväksymistä.

Myöhemmin humanistisen tiedekunnan kahvilassa sankka pohjahävetys mieleni taustakerroksissa vaanien istuessani ilmestyi väitöskirjaohjaajani paikalle ja sanoi puolihuolimattomasti, kuin kyse olisi jostain mitättömästä pikkuasiasta, että tiedekunta muuten päätti olla hyväksymättä väitöstäni, koska olin väitöstilaisuudessa ollut niin poissaoleva. Mielessäni käväisi, että onpa kai oikeastikin mahdollista hutiloida vuosien työ yhdessä päivässä. Uni ei kuitenkaan herätessäni tuntunut millään muotoa enneunelta. Silti olin väsynyt koko aamupäivän.

Toisena yönä näin unta hiirestä, joka liukasteli kynsillään lattialla. Oikeasti hiiri oli onnistunut pakenemaan tappoyrityksiämme jo yli viikon, vaikka yhden hiiren liiskasinkin harjan varrella kolmevuotiaan tyttäreni hurratessa vieressä. Aamulla herättyäni löysin toisen hiiren keittiön lattialta ja mietin, että liekö hiiri pitänyt oikeastikin ääntä ennen kuolemaansa myrkkymme vaikutuksesta.Olipa miten oli, ainakaan Maputossa ei kannattaisi asua katutasossa ilman kissaa, jos haluaa välttää unia jyrsijöistä.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee 9.9. rakenteesta, julkisesta muistista ja vastakulttuurista, janne.juhana@gmail.com .

Homoelokuvaa Maputossa (Karjalainen)

Pride-viikon kunniaksi tänään julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnini...

Afrikka tunnetaan jyrkästä homofobiastaan, mutta ainakin Mosambik on toista maata kuin homovainoistaan tunnettu Uganda tai Kenia. Se on myös selvästi suvaitsevampi kuin kylläkin saman sukupuoliset avioliitot ensimmäisenä maailmassa laillistanut Etelä-Afrikka, jota sateenkaariyhteisön vastainen väkivalta kuitenkin vaivaa. Silti trans- ja homofobian vastaisesta aktivismista kertova elokuva ”Queen of Irland” tulee täälläkin tarpeeseen, sillä ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen elokuvasali Maputossa on tupaten täynnä.

Salin parhaalta paikalta ihailen saliin saapuvia hienoja korkokenkänaisia kuten tavallisestikin, kuin myös käsikädessä saapuvia pystytukkaisia nuoria miehiä ja monin eri tavoin pukeutuneita naisia, jotka laventavat maan sukupuolirooleja.

Conor Houganin ohjaama elokuva kertoo Drag Queen -artistista ja homoaktivistista, Pantista, oikealta nimeltään Rory O'Neill. Se kertoo myös Irlannin ihmeellisestä lähihistoriasta, jossa yksi Euroopan umpikonservatiisimmista kolkista muuttui Pantin ja muiden aktivistien ansiosta muutamassa vuosikymmenessä maaksi, jossa tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin perustuslakia muuttavassa kansanäänestyksessä.

Irlannissa homoseksuaalisuus laillistettiin vasta vuonna 1994 ja sen jälkeenkin seksuaalivähemmistöjen vastainen väkivalta jatkui pitkään. Kansanäänestyksen 2015 jälkeen väkivalta ja homofobinen propaganda loppuivat kuin seinään.

Elokuvassa Panti päätyy homoklubien viihdyttäjästä korkokenkineen, pikkutuhmine vitseineen ja peruukkeineen suurten teatterien lavoille ja television keskusteluohjelmiin. Hän ottaa tavoitteekseen muuttaa heterojen asenteita myös arkipersoonanaan ovelta ovella käynnein. Kansanäänestyksen myötä marginalisoidusta pikkukylän pojasta tulee juhlittu kansallissankari, jota poliitikot tasavallan presidenttiä myöten ylistävät ja jonka kanssa he mielellään asettuvat valokuvattavaksi. Elokuva loppuu onnellisesti kansanjuhlaan, jossa olisin totisesti itsekin halunnut olla mukana.

Maputolaisyleisön taputtaessa seisaaltaan, saapuu elokuvan päähenkilö farkkuihin sonnustautuneena lavalle tulkin ja juontajan kera. Malttamattomat palaavat takaisin paikoilleen.

Yleisö ei väsy esittämään kysymyksiä. O'Neilliltä halutaan avaimet nopeaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Hän kertoo, että kaapista tuleminen on paras tapa poistaa ennakkoluuloja, koska maasta riippumatta noin kuusi prosenttia väestöstä tuntee vetoa omaan sukupuoleensa. Kansanäänestyksen järjestämistä Irlannin tapaan hän ei muille maille suosittelisi, sillä ei-äänten voitto voisi viivyttää tasavertaisen avioliittolain toteutumista kymmeniä vuosia.

Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .

Mustaa pelleä persuuksille (Karjalainen)

Kolumnini tänään sarjassa "Kirjeitä Mosambikista" sanomalehti Karjalaisessa:

Joensuusta Maputoon elokuvan rakastajat löytävät enää harvoin mitään kiinnostavaa elokuvateatterien viikottaisesta tarjonnasta. Puutteen korjaamiseksi pidetään onneksi yhä enemmän elokuvafestivaaleja.

Eurooppalaisen elokuvan festivaalin elokuvista Maputossa pidin tänä vuonna erityisesti Roschdy Zemin ohjaamasta elämänkertadraamasta ”Chocolat”. Se kertoo mustasta huippusuositusta klovnista Ranskassa 1800-luvun ja 1900-lukujen vaihteessa. Afrokuubalainen entinen orja päätyy yhdessä Foottit-kumppaninsa kanssa Pariisin yläluokan suosimaan sirkukseen nimeltä Nouveau Cirque ja parivaljakosta tulee sen suosituin ohjelmanumero.

Ansaitsemistaan huippupalkkioista huolimatta Chocolatin elämä ei muodostu helpoksi. Rasismi, mustasukkaiset entiset rakastajattaret, taiteilijaelämä ja pelivelkoja karhuavat gangsterit nujertavat artistia, jonka tosielämän esikuvan kuolemasta tuberkuloosiin tulee tänä vuonna täyteen sata vuotta.

Sirkuksessa Chocolat päätyy pönkittämään vuosisadan vaihteessa yhä suosituimmiksi käyviä rotustereotypioita, jollaisia suomalaiset vielä hiljattain kohtasivat muun muassa lakupekkapatukoissa. Hän esittää yksinkertaista ja hyväntahtoista pellehahmoa, jota valkoinen klovni ajaa takaa ja potkii persuksiin. Tällaiset järjestelmällisesti toistetut kuvastot olivat osa länsimaista populäärikulttuuria siirtomaajärjestelmän aikana ja pönkittivät osaltaan afrikkalaisten sortoa.

Paperittomana Chocolat päätyy vankilaan, jossa rasistiset poliisit kiduttavat häntä yrittäen muka harjata valkoiseksi. Sellikaverina on haitilainen toisinajattelija, joka saa Chocolatin kyseenalaistamaan viihdyttäjän rooliaan. Mies päättää siirtyä vakavamman teatterin puolelle. Roolisuoritus Othellona onkin vakuuttava, mutta rasistinen yhteiskunta ei salli mustan luonnenäyttelijän menestystä. Hän kuolee kaikkien paitsi uskollisen valkoisen vaimonsa unohtamana maalaissirkuksen vaunuun.

Olimme vaimoni kanssa kiihtyneitä, kuten hyvän elokuvan jälkeen tuleekin olla. Mietimme kuinka osuvasti elokuva kertoi maailmasta, joka johti omaan aikakauteemme. Eurooppalaisella passilla pääsee melkein minne vaan, mutta jopa sotaa ja vainoa pakenevan afrikkalaisen edessä ovet pysyvät yhä kiinni. Vaikka ei hukkuisikaan Välimereen niin perillä saattaa silti odottaa silti sorto työmarkkinoilla, rasistinen huutelu ja väkivalta, kuten vuosisadan vaihteen Pariisissa.   

Vaikka monet pienemmätkin Euroopan maat olivat festivaalilla mukana, oli Suomi jälleen päättänyt jäädä pois, luultavasti kehitysapuleikkausten vuoksi. Harmi sinänsä, sillä esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havrea olisi kehdannut esitellä.

Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja ja väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .

Harkiten teloitusjuhlarahasta (Karjalainen)

Tämän lähetin aikoinaan tuoreeltaan sanomalehti Karjalaiseen ja se julkaistiin viime viikolla kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Itsenäisyyden juhlavuoden juhlarahasarjan aloituskolikosta noussut somekohu hämmensi Mosambikista käsin seurattuna, jonka omakin sisällissota on tabu. Suomen kansa, joka vasta eilen, iskulauseella ”Je suis Charlie”, lähes yhteen ääneen puolusti oikeutta pilkata vaikka muslimien Jumalaa sananvapauden nimissä, yhtyi nyt vailla soraäänen häivää vaatimaan taideteoksen poliittista sensuuria, kansallisen yhtenäisyyden ja hyvän maun nimissä.   

Päällisin puolin lantti oli juuri sitä miltä se näytti. Sisällissodan voittajaosapuoli eli valkoiset teloittavat häviäjiä eli punaisia, eli kansanomaisemmin sanottuna lahtarit punikkeja. Lisäksi juhlarahan oli hyväksynyt kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo.

Juhlarahasta nousi yhden päivän aikana valtava paheksunnan aalto, jossa tuhannet olivat tietävinään, että rahapajalle ja viime kädessä valtiovarainministeriölle on tapahtunut suunnaton moka. Poliitikot oikealta vasemmalle kiirehtivät paheksumaan työn mauttomuutta.

Kukaan ei sanonut ääneen, että oikeistohallitusta voidaan pitää valkoisten poliittisen perinnön jatkajina samoin kuin oppositiossa olevia vasemmistopuolueita punaisten perillisinä.

Vasemmistopoliitikoilla oli kiire paheksua kolikkoa, koska leikkauksia tehtaileva porvarihallitus liitettiin salaa lahtariosapuoleen. Oikeistolaiset taas paheksuivat näyttääkseen, että moinen teloituskomppaniatouhu on kaukana heidän tekemisen meiningistään.

Tiedostavat kansalaiset paheksuivat, koska he eivät tykkää aseista, sodasta, eivätkä varsinkaan sisällissodasta. Yhdellä tviitillä pystyi kätevästi sekä sohaisemaan epäsuosittua hallitusta että osoittamaan omaa moraalista arvostelukykyä ja hyvää makua.

Kuten tavallista, iltapäivälehdet tienasivat moraalisen kohun avulla tuhansittain klikkauksia. Irtonumeromyyntikin luultavasti piristyi.

Ilmaisunvapauden näkökulmasta on kuitenkin peräti ongelmallista, että satavuotisen Suomen traagisista vaiheista muistuttava ja kenties jo painettu teloitusraha sensuroitiin ennen markkinoille saapumista kansan vaatimuksesta ja valtiovallan viivytyksettä toimeenpanemana.

Skandaali on pelottava esimerkki joukkohysteriasta, jossa järkevät kansalaiset kiihottuvat muutamassa minuutissa ja yhtään epäröimättä vaatimaan poliittista sensuuria. Myös poliitikkojen helppous tarttua sensuurityökaluun pelottaa, kun se ilmenee Suomessa vuonna 2017. Mitä toivoa on tällöin esimerkiksi Mosambikilla.

Jos nykytaiteelle ominaiset yhteiskunnalliset kannanotot ovat kiellettyjä juhlarahan lajityypille, miksi ihmeessä raha sitten tilattiin akateemisen taidekoulutuksen saaneelta suunnittelijalta?

Ei juhlarahasarjaa olisi tarvinnut kieltää, vaikka ei haluttaisi juhlistaa poliittista väkivaltaa. Juhlarahan sijasta lantin olisi voinut nimittää uudelleen vaikkapa muistorahaksi.

Janne Rantala on kulttuuriantropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .

Kaupunki räppäreitten korvin (Karjalainen)

Kolmas osa Maputo äänimaisemista kertovaa trilogiaani sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Edellinen, kotikatuni äänistä kertova kirjeeni sai nimensä räppäri Blown kappaleesta Cidade ambulante (Liikkuva kaupunki). Se kertoo kaupungista, joka on täynnä levottomuutta. Kirkonkelloja muistuttavan kitarasämplen säestyksellä Blow toivottaa juhlallisesti tervetulleeksi lepakoitten kaupunkiin. Kaupunkiin, joka ei nuku.

Kuhisevalla torilla on sanoituksen mukaan levottomille kaupungeille tyypillistä toimintaa, jossa mitä tahansa tehdään hengissä pysymiseksi. Tytöt myyvät ”tavaraa” ja poliisit polttavat pilveä. Elämä on vaikeaa eikä ole töitä, mutta Blow varoittaa väärän tien valitsemisesta, sillä laiton liiketoiminta voi johtaa ammutuksi tulemiseen tai kaltereitten taakse joutumiseen. Viimeisen sanan saa räppärin syytöksiin vastaava pikkurikollinen. Hän puolustelee, että siitä lähtien kun presidentti Guebuza varasti kaiken, vain varastamalla ja tappamalla selviää hengissä. Kappaleen loppuessa kitarasämple jää surullisena ja hieman epävireisenä soimaan yksinään.

Horrorcoressa räppäämistä säestää kauhuelokuvamusiikin kaltainen tausta. Räppäri Olho Vivon kappaleessa kaupunkikävelystä se yhdistyy synkän yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaukseen. Hän kohtaa kävelyllään maalta muuttaneita ”liikkuvia ostoskeskuksia”, jotka taivaltavat tuotteineen pitkiä matkoja sekä toisaalta turhia julkkiksia, joita mainostetaan ja jotka tekevät rahakkaita sopimuksia teleoperaattorien kanssa.

El Puton kappaleessa kerrotaan epätoivoisen nopean pianosämplen rytmissä, että ammuskeluista on jo tullut arkea. Jotkut haluavat helppoa elämää ja ovat olevinaan Maputon kuninkaita. Jos on rahaa, elää mulatin elämää, millä tarkoitetaan koko viikonlopun yli kestävää navigoimista bileestä toiseen. Ilman rahaa elämä on sen sijaan vaikeaa: pojat myyvät persettä ja tytöt kävelevät käytännössä alastomina. Entisellä Lourenço Marquezilla ei ole helppoa. Kaupunki, jossa paholainen hallitsee ja tuomitsee viattomia ja jossa poika ottaa isältään hengen edes pukematta hanskoja. Paholainen kävelee vapaana, varsinkin kuun noustua. Kuvaus on kuin suoraan Ilmestyskirjasta.

Räppäri 674 maalailee edellisiä aurinkoisemmassa kappaleessaan, että Maputo on akaasiapuiden kaupunki, toki myös hyttysten jotka hyttysverkon ulkopuolella tartuttavat malariaa. Svengaavan jazzin tahdissa hän julistaa heräävänsä linnunlauluun, lukevansa lehden ja juovansa kahvin. Artistin kuvaama aamuhetki on piinallisten työmatkojen Maputossa harvojen etuoikeus. Tarttuvassa RNB-kertosäkeessä naisääni laulaa: olen kaduilta, elän kaduilla, huvittelen kaduilla, kävelen kaduilla. Lopuksi 674 kertoo kävelevänsä uskon voimalla ja toivottaa paholaisen tervemenneeksi Maputosta.

Janne Rantala on Itä-Suomen kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

Musiikkiaiheisia postauksiani

Hei,

Tässäpä valikoima musiikkiaiheisia kirjoituksiani viime kuukausilta ja jopa vuosien varrelta.

Ystävällisesti, 

    Janne

 

Afrikan musiikin ylivoimaa

Virsiä ja marrabentaa kansankielellä

Poeettinen lupa on vanha afrikkalainen ilmaisunvapauden käytäntö

Hetkutusta

Jokainen ihminen on muusikko, tanssija, säveltäjä ja parantaja

Uneen Afrikan rytmein

 

Interventiomusiikkia 5: Mali ya Pepha

Interventiomusiikkia 2: "Herra siunaa Afrikkaa" 

 

Chillailua Maputossa

 

Hyviä uutisia Refila Boysta

 

Ja tässä vielä muutama räp-kirjoitus:

Rispektii,veljet! Afrikan räppärit kulkevat omia polkujaan

Päädyin räppivideolle

Räppärit kuin yö ja päivä

 

Uusi biisi: Azagaia kritisoi mellakkapoliisin otteita

Herra varjelkoon (Karjalainen)

Sanomalehti Karjalaisen Kirjeissä Mosambikista aiempana vuonna julkaistu kannanottoni Suvivirrestä on kirjoittajan uudelleenkäsittelyssä, koska nykymuodossaan se voi välittää ajatuksia, jotka eivät ole kirjoittajan tarkoituksen mukaisia. 

Miksi valkoiset tanssivat liian nopeasti? (Karjalainen)

Tämä on toinen osa äänistä ja kuulemisesta kertovan kolumnin sarjaa sanomalehti Karjalaisessa. Ensimmäinen osa oli 1.4. julkaistu kotikadun äänistä kertova "Liikkuva kaupunki".

Monet mosambikilaiset ajattelevat, että valkoiset eurooppalaiset eivät osaa tanssia. Lantiomme on jäykkä emmekä kuulemma ollenkaan seuraa täkäläisen musiikin rytmiä. Tanssiamme luonnehditaan aika naurettavan näköiseksi. Olisi helppo kuitata käsitys silkaksi ennakkoluuloksi, jolleivät myös täkäläiset musiikkitutkijat olisi samaa mieltä.

Keikoilla olen itsekin huomannut, että eurooppalaiset todella tanssivat paikallisia nopeammin, luultavasti koska eivät tunnista musiikin hidasta pohjapoljentoa. Oletamme musiikin ilman muuta seuraavan länsimaisessa populaarimusiikissa vallitsevaa 4/4-tahtilajia. Emme ymmärrä paikalliseen estetiikkaan kuuluvaa kumean äitirummun ja korkeaäänisempien rumpujen välistä hierarkiaa, jonka mosambikilaislapsi oppii jo ennen jaloilleen nousemista.

Eräät Maputon lukuisista keikkapaikoista ovat vauraiden ulkomaalaisten suosiossa. Esimerkiksi ”Francossa” eli ranskalais-mosambikilaisessa kulttuurikeskuksessa jopa suurin osa tanssijoista saattaa olla valkoisia. Monen paikallisen mielestä se, että tanssijat heiluvat liian nopeasti latistaa keikkojen tunnelmaa.

Toista on vaikkapa Ximassa, jossa on kolme kertaa viikossa elävää musiikkia. Esimerkiksi angolalaisen zoukin, kap-verdeläisen passadan, jazzin tai täkäläisen marrabentan tahdissa liikkuvat siellä lähinnä paikalliset. Harvat valkoiset ovat mosambikilaisia tai sitten heidät on jo opastettu afrikkalaistanssien saloihin.

Miten Afrikassa sitten tulisi tanssia? Sillä tavalla kuin muuallakin: musiikkia kuunnellen, ottaen halutessaan mallia hyvistä paikallisista tanssijoista ja keskittyen siihen miltä tanssi tuntuu eikä siihen miltä se näyttää ulospäin. Itse en ole hyvä tanssimaan ja varsinkin askelia opin tosi huonosti. Silti tykkään tanssia, en kylläkään pöydällä. Minusta se että haluaa heti varastaa shown ja näyttää taitojaan, ei sitäpaitsi ole paras tapa tutustua vieraaseen kulttuuriin. Harva on niin hyvä, ettei tarvitse oppia muilta.

Samalla tavalla kuin vieraita kieliä, voi oppia myös vieraita musiikkikulttuureita. Kuten Piirpaukkeen keikalla Kerubissa aikoinaan opin, musiikin oppii kuulemaan uudella tavalla parhaiten juuri liikkumalla sen tahdissa ilman turhia suorituspaineita. Syventynyt kuuntelukokemus heijastuu lopulta tanssiin. Paikallisten suosimissa keikkapaikoissa tai viikonloppujen perhejuhlissa saa opastusta väkisinkin.

Vielä lohdutuksena kaltaisilleni varpaiden tallaajille: afrikkalaistanssit sallivat yleensä varsin laajan improvisoinnin ja niissä on lupa luoda uutta. Aloittelijakin voi keksiä jotain hauskaa ja omaperäistä, joka uudistaa koko tanssin, tai ainakin piristää bileet.

Janne Rantala on Itä-Suomen kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

Liikkuva kaupunki (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Autoja enemmän kotikadullani taitaa kulkea kolisevia työntökärryjä, jotka on hitsattu pellistä, kulmaraudoista ja ohuesta rautaputkesta. Kahden autonpyörän päälle kasatuilla kärryillä kuljetetaan hedelmiä, kierrätysjätettä, meidän kadullamme varsinkin juomalaatikoita. Kerrostalomme varastotilat on vuokrattu läheisen viini- ja viinatorin myyjien käyttöön.

Katu jää Mafalala-gheton ja Estrella-torin väliin. Takapihalla on alkoholijuomia laatikoittain torikauppiaille myyvä Bottle Store. Parvekkeemme edessä toinen naapurin rouva kaupustelee viiniä ja toinen olutta kylmälaatikosta. Autojen varaosien myyjät säntäävät kadulle pysähtyvien autojen perään milloin peiliä, milloin pölykapseleita tarjoten. Akkuporan surina kuuluu kadulta merkkinä asennustyöstä.

Läheisellä torilla myydään muun muassa läppäreitä, puhelimia, tietokoneen osia, pizzaa, työkaluja, elintarvikkeita, kirjoja ja äänilevyjä. Yleisen mutta virheellisen käsityksen mukaan lähes kaikki tavara on varastettua. Asukkaille naapurusto on kuitenkin Maputon turvallisimpia eikä esimerkiksi päällekarkauksia tai murtovarkauksia ole tapahtunut aikoihin. Katutasossa olevalle parvekkeelle unohtuneet vaatteet saattavat kyllä yön aikana kadota.

Poliisi uskoo, että viereisessä Mafalassa välitetään huumeita. Toisinaan he pysäyttävät jokaisen kadulla liikkujan kysyen henkilöllisyyspapereita ja tutkien taskut. Edes salaattia ei voi lähteä ostamaan ilman passia. Me saamme kärsiä siitä, että silkan kotikadun vuoksi kohdellaan liki rikollisena, melkein kuten Yhdysvaltain tai Brasilian ghettojen väkeä. Onneksi kulmakuntamme poliisit eivät sentään kärsi liipasinherkkyydestä.

Arki-iltaisin katu hiljenee jo ennen iltayhdeksää. Silloin ei kuulu juuri muuta kuin kaskaiden sirkutusta, lepakkojen navigointitirskahduksia ja kissojen nau'untaa. Myöhemmin kajahtaa aamuyön rukouskutsu Alto Maén ja Mafalalan moskeijoiden kovaäänisistä ja siihen aina välittömästi vastaava kulkukoirien kuoro. Ennen aamunkoittoa pesuvesi solisee autojen katoilta viinavarastojen vartijoiden kaatamana ja seuraavaksi he jo harjaavat kadut. Alkaa lintujen laulu ja sitten huutavat autojen äänitorvet ja katumyyjät.

Sunnuntaisin aamukymmeneltä soivat Munhuanan Pyhän Annan katedraalin yli sata vuotta vanhat kellot. Värikkäisistä afrikkalaisista kankaista kudottuihin mittatilausmekkoihin pukeutuneet naiset ja silitettyihin kauluspaitoihin ja mustiin housuihin pukeutuneet miehet kulkevat muuten hiljaista katua kaupungin lukemattomiin kirkkoihin. Hieman keskipäivän rukouskutsun jälkeen alkavat autonosien myyjät taas huudella tarjouksiaan. Naapurikerrostalon olutkioskin salpa poistetaan ja se saa ensimmäiset asiakkaat. Pandzan, afro-housen ja räpin elektroniset rytmit vuorottelevat autoista soivien marrabentan ja afrojazzin kanssa.

Janne Rantala on kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija Itä-Suomen yliopistossa ja vapaa toimittaja, janne.juhana@gmail.com .

Kun seteli kirjekuoreen vilahtaa (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...

”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Tämän 500 vuotta vanhan mainoslauseen kerrotaan osaltaan suututtaneen Martti Lutherin ja muut reformaattorit kapinaan, joka hajotti katolisen kirkon kahtia. Tuloksena olivat sadat ja jopa tuhannet protestanttiset kirkot, jotka yhä edelleen jatkavat hajoamista.

Nyt reformaation juhlavuotena monet Lutherin teemoista ovat yllättävän ajankohtaisia. Kuka olisi uskonut, että jopa silmitön rahastaminen uskonnollista velvollisuudentunnetta ja klassista helvetinpelkoa hyväksi käyttäen on arkipäivää vuonna 2017? Ja vieläpä protestanttisissa kirkoissa, jotka alkuaan syntyivät vastalauseena juuri tällaista rahastamista vastaan!

Mosambikissa nopeimmin kasvavat evankeliset kirkot keräävät niin köyhältä kuin rikkaalta kirkkoväeltä kymmenykset, ja sen lisäksi ne vielä kinuavat lahjoituksia. Eräänkin papin mukaan Jumala antaa lahjoitukset kolminkertaisena takaisin. Kymmenys on näiden kirkkojen mukaan ymmärrettävä kirjaimellisesti kymmeneksi prosentiksi rahatuloista. Määrä perustuu varsin tarkoitushakuiseen raamatun lukutapaan, vaikka alkutekstien kirjoittamisaikaan rahatalous oli varsin mitätön osa taloutta. Raha kerätään näppärästi kirjekuorissa, joka sekin ohjaa ajatukset arvokkaampaan paperirahaan.

Aikoinaan yksi kolehdin tarkoituksista oli köyhien auttaminen, mutta näiden kirkkojen kymmenykset pikemminkin aiheuttavat ongelmia köyhille perheille kuin ratkaisevat niitä. Epätoivoissaan köyhät ”palauttavat Jumalalle”, kuten näiden kirkkojen puheenparsi kuuluu, kymmenen prosenttia jo ennestään riittämättömistä tuloistaan. He uskovat näin täyttäneensä oman osansa jostain sopimuksesta ja odottavat, että Jumala antaa vastalahjaksi siunaustaan ja etenkin taloudellista menestystä.

Olisi helppo kuitata tällaiset lieveilmiöt matalan koulutustason, köyhyyden ja taikauskoisuuden aiheuttamaksi kolmannen maailman ongelmaksi. Kuitenkin Joensuussa ja muissakin Suomen kaupungeissa on menestysteologiaa saarnaavia kirkkoja, jotka velvoittavat jäsenensä antamaan kymmenen prosenttia tuloistaan. Kirkot houkuttelevat myös korkeasti koulutettuja. Omassa ystäväpiirissänikin on näiden kirkkojen entisiä jäseniä, jotka ovat kertoneet maksaneensa kymmenykset pienistä työttömyys- tai opintoetuuksistaan, kun he olivat ”uskossa”, kuten puheenparsi kuuluu. Tuolloin he eivät aiheesta ulkopuolisille puhuneet.

Jeesus, Jumala tai Raamattu eivät vaadi ketään luovuttamaan kymmentä prosenttia tuloistaan, kaikkein viimeiseksi köyhiä, eivätkä ne varsinkaan lupaa vastalahjaksi menestystä. Joka muuta väittää, valehtelee, ja vieläpä Jeesuksen nimessä.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .

Hajuttomia elämyksiä Kolumbuksen jäljillä (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista" tai ehkä "Kirjeissä Portugalista".

Olin muutaman viikon tutkijavaihdossa Lissabonissa. Yhtenä viikonloppuna uskaltauduin väitöskirjakäsikirjoitukseni kanssa Colomboon, yhteen Euroopan suurimmista ostoskeskuksista.

Ostoskeskus kantaa Kristoffer Kolumbuksen nimeä ja on täynnä löytöretkiaiheista rekvisiittaa: maanosien, löytöretkeilijöiden ja ilmansuuntien mukaan nimettyjä käytäviä, suuri maapallo ja Santa Maria -karavellia esittävä valtava teos. Toinen Lissabonin jättiostoskeskuksista on Vasdo de Gama.

Löytöretkihistoriallaan ylpeilevät portugalilaiset pitävät Amerikan löytämistäkin omana ansionaan, sillä Kolumbus rantautui kuuluisalta purjehdukseltaan kehnon sään vuoksi ensin Lissaboniin. Onpa niitäkin, jotka väittävät italialaisen kapteenin olleen todellisuudessa syntyjään Kuba-nimisestä kylästä Portugalissa. Siitä muka johtuu karibialaisen maankin nimi.

Colombossa on päivittäin kuulemma jopa 50000 asiakasta yhtä aikaa, joiden tuottamat äänet muodostavat varsin vaikuttavan äänimaton. Olen siitä kummallinen, että en juurikaan häiriinny katumelusta tai musiikista vaan pystyn keskittymään kirjoittamiseen jopa pitkäsääristen naisten keinua kopistellessa kahvilan terassin ohitse. Sellainen musiikki ei Colombossa soi, jossa esimerkiksi sanoitukset veisivät huomion.

Colombossa on loppumattoman Cat Walkin lisäksi alentejanolaista ruokaa, Lähi-Idän herkkuja, sushia ja pariisilaista muotia; makuja ja materiaaleja kaikilta mantereilta. Aivan samoin koko maailma rikkauksineen näytti viisi sataa vuotta sitten olevan tarjolla tykkiveneen keksineille eurooppalaisille. Tarkemmin katsottuna tarjonta kuitenkin rajoittuu pintaan, kuten löytöretkeilijöiden matkat aikoinaan rantaviivaan.

Tässä onkin suurten ostoskeskusten ristiriita. Ne julistavat näytteillepanollaan, että koko maailma on tarjolla. Niissä ei kuitenkaan ole esimerkiksi cap-verdeläissiirtolaisten asuttaman Cova de Mouran kantabaarissa kaihoisasti soittavaa morna-bändiä viuluineen ja rautalankakitaroineen, joista yksi on vain mandoliinin kokoinen ja ja vieressä soivan basson tavoin nelikielinen. Siellä ei ole baarin tuoksuvaa kasuba-ateriaa, käsin murskattua piri piri -chiliä sen kummemmin kuin isoäidin juureen leivottua ruisleipää tai Afrikan sisämaan tansseja. Kuin äänet, jotka muodostavat mitään häiritsemättömän maton, ei mikään muukaan varasta huomiota yhtä kokonaisvaltaisesti kuin oikea elämä hajuineen, makuineen ja tuntemuksineen.

Kuitenkin Colombo onnistuu houkuttelemaan massoittain niin lissabonilaisia, turisteja kuin Afrikan ja Euroopan eliittejä hälyisään juhlaansa. Varakkaimpien meno tuskin juuri eroaa siirtomaa-aikojen etuoikeutettujen kissan päivistä, jotka teki mahdolliseksi toisten ihmisten kärsimys ja riisto. Siispä on osuvaa, että löytöretkeilijät ovat antaneet nimensä Lissabonin ostoskeskuksille.