Tänne blogiin parisen kuukautta sitten kirjoittamani mietelmät innostivat Journalistissa vastikään julkaistun esseen kirjoittamiseen...
Kehitysmaan kansalainen maksaa kovan hinnan kehitysmaajuttujen yksipuolisuudesta, kirjoittaa Janne Rantala.Lukaisin läpi nivaskan kehitysmaa-aiheisia juttuja. Niiden tyypillinen hahmo oli pienviljelijä tai reilun kaupan käsityöläinen, joka oletettavasti hyötyy jostain kehitysprojektista. Tältä sitten kysytään, onko kaivosta ollut iloa, eikä haastateltava oikein voi muuta kuin hymyillä kaivon edessä ja kertoa, että vedenhakumatka lyheni ja elämänlaatu koheni.
Lukijalle ei haluta antaa mahdollisuutta tietää, että suurin osa kehitysmaiden kansalaisista ei ole kehitysyhteistyöprojektien kohderyhmää. Monet heistä ovat selviytyjiä, rosvoja tai poliiseja, oman elämänsä herroja tai muuten vain kiinnostavia keskustelukumppaneita.
Suomalaiset lehdet maksavat tuskin koskaan juttumatkoja kehitysmaihin. Valtaosa matkoista on ulkoministeriön matkatuen kautta kytketty kehityspolitiikan linjauksiin. Yksinomaisena rahoituslähteenä tuki ei siis välttämättä ole hyväksi journalismille. Tämä on yksi niistä käytännöistä, joiden seurauksena kehitysmaajuttuun on vaikeaa sisällyttää kehitysapukriittisiä näkökulmia.
Siksi suomalainen maallikkolukija ei saa koskaan tietää, että Mosambikin itsenäinen lehdistö otti Suomen ja eräiden muiden maiden budjettitukileikkaukset vastaan “kädenojennuksena oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta kamppaileville mosambikilaisille”, kuten hallituskriittinen viikkolehti Canal de Moçambique marraskuussa 2012 kirjoitti. Lahjoittajamaat ovat perustelleet kehitysavun leikkauksia Mosambikin epäonnistumisella köyhyyden vastaisessa taistelussa ja korruption kitkemisessä. Lehti näki leikkaukset tervetulleena näpäytyksenä hallinnolle, joka käyttää kehitysapua oman valta-asemansa oikeuttamiseen. Valtapuolue Frelimon kontrolloima valtiollinen media sitä vastoin on lähes vaiennut leikkauksista ja raportoinut näyttävästi aina silloin, kun kehitysapuhankkeista on ollut myönteistä kerrottavaa.
Vallitsevasta kehitysapuideologiasta on haittaa niin toimittajalle, lukijalle kuin kehitysmaan kansalaisellekin. Taannoin toimittamaani Pitäkää lumppunne -juttua ei huolittu yhteenkään kehitysmaita tavallisesti käsittelevään lehteen – ehkäpä siksi, että sen esille nostama afrikkalainen kehitysapukritiikki ei sopinut vakiintuneisiin mielikuviin. Juttuni löysi lopulta paikan Voimasta. Eikö kuitenkin olisi kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miksi mosambikilainen yhteiskuntatieteilijä João Mosca kirjoitti itsenäisessä viikkolehdessä Savanassa, että kehitysapu on rikkaiden maiden köyhien tukea köyhien maiden eliitille?
Afrikkalaisten intellektuellien ajatuksia kehitysavusta olisi hyvä yleisemminkin kuunnella, koska he yleensä tietävät aiheestaan toisin kuin kehitysavun vastustajat Suomessa. Suostummeko me kolmannessa maailmassa työskentelevät jättämään kehitysyhteistyökritiikin nuiville maanmiehillemme?
Toinen kehitysmaajutun tyylilaji, jota näkee erityisesti valtamediassa, on voivotteleva lohduttomuus. Näissä jutuissa vain länsimaisten lahjoittajavaltioiden ja avustusjärjestöjen läsnäolo estää Kiinaa ja afrikkalaisdiktaattoreita imemästä avutonta kansaa kuiviin. Kun kansa protestillaan osoittaakin, ettei se ole avuton, niin lähetystöjen hysteeriset matkustustiedotteet, joita muun muassa toimittajien odotetaan noudattavan, esittävät mielenosoittajat väkivaltaisina vandaaleina. Tiedotuksessa ei suinkaan tukeuduta reportaasimenetelmään vaan valtiolliseen ideologiseen tiedotukseen ja haamukirjoittajien omiin porvarillisiin pelkoihin.
Liekö sattumaa, että kun valtapuolueelle alisteinen media ja lahjoittajavaltioiden lähetystöt viime marraskuussa leimasivat Mosambikin pääkaupungin Maputon rauhanomaisen yleislakon väkivaltaiseksi, yksikään lahjoittajavaltio ei älähtänyt siitä, että yksi maailman köyhimmistä maista panosti budjetissaan poliisiin ja aseistukseen eikä esimerkiksi koulutukseen. Jos tuo lakko olisi ylittänyt Mosambikin ulkopuolella uutiskynnyksen, ainakin Suomen uutisissa olisi luultavasti turvauduttu lähinnä edellä mainittuihin kyseenalaisiin lähteisiin.
Jos kehitysmaista tavallisimmin kirjoittaville lehdille on tyypillistä hyssyttely, valtalehdistössä on tavallista lähes päinvastainen asenne, jonka mukaan mikään ei toimi. Itse olen joskus kirjoittanut juttuja, joissa esimerkiksi poliisi kiristää ohikulkijoilta lahjuksia ja uudet edistyksellisetkään lait eivät toimi. Ei toki ole väärin kirjoittaa niin kuin asiat ovat, mutta jos totuus on liian lähellä stereotypiaa, on syytä miettiä kahdesti, missä on uutinen.
Jos taas kehitysapurahojen huomataan ohjautuneen krokotiilijahtiin, olisiko ennen kohun nostamista syytä ottaa selvää metsästyksen tarpeellisuudesta? Viime joulukuussa iltapäivälehdet ja Helsingin Sanomat julistivat kehitysapurahoja kuluneen muun muassa krokotiilien tappamiseen. Jutuissa jäi mainitsematta, että krokotiilit tappavat Mosambikissa vuosittain kymmeniä ihmisiä ja haittaavat satojen tuhansien maaseudun asukkaiden arkielämää. Valtalehtien kehitysmaajutut kuvaavat yksipuolisesti yhteiskuntaa, ihmisten elämää ja moraalia. Kovimman hinnan siitä maksaa kehitysmaan kansalainen, joka ei pääse oikeasti ääneen. Näin ollen kansalaisen omia näkemyksiä ei huomioida, kun hänen ongelmiaan pyritään kehitysprojekteilla ratkaisemaan.
Mainittakoon vielä yksi juttutyyppi: tekopirteät kulttuuriuutiset jostain etnistä musiikkia soittavasta bändistä, joka esiintyy Maailma kylässä -festivaaleilla. Näiden juttujen tarkoituksena on osoittaa, että köyhälläkin maalla voi olla rikas kulttuuri. Tämän ei enää toivoisi olevan kenellekään uutinen. Kiinnostavampaa olisi lukea, mitä ajatuksia ja tuntemuksia kulttuurituote kirjoittajassa herätti. Huomion arvoinen näkökulma olisi sekin, ettei rikas kulttuuri kehitysmaassakaan synny ilman taiteilijoiden, tapahtumajärjestäjien, tuottajien, roudarien eikä yleisönkään hikeä.
Esimerkiksi Mosambik on väärällään bändejä, musiikki- ja tanssityylejä, musiikkivideoita sekä kulttuuriryhmiä, jotka yhdistävät musiikkia, tanssia ja estradipukeutumista. Mosambikin kulttuurielämästä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin suuri yleisö saa Suomessa koskaan tietää.
Janne Rantala
Kirjoittaja on Mosambikissa asuva tutkija ja free-toimittaja, joka pitää etnografista uutisblogia pilke silmäkulmassa osoitteessa www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi.
