Musiikkiaiheisia postauksiani

Hei,

Tässäpä valikoima musiikkiaiheisia kirjoituksiani viime kuukausilta ja jopa vuosien varrelta.

Ystävällisesti, 

    Janne

 

Afrikan musiikin ylivoimaa

Virsiä ja marrabentaa kansankielellä

Poeettinen lupa on vanha afrikkalainen ilmaisunvapauden käytäntö

Hetkutusta

Jokainen ihminen on muusikko, tanssija, säveltäjä ja parantaja

Uneen Afrikan rytmein

 

Interventiomusiikkia 5: Mali ya Pepha

Interventiomusiikkia 2: "Herra siunaa Afrikkaa" 

 

Chillailua Maputossa

 

Hyviä uutisia Refila Boysta

 

Ja tässä vielä muutama räp-kirjoitus:

Rispektii,veljet! Afrikan räppärit kulkevat omia polkujaan

Päädyin räppivideolle

Räppärit kuin yö ja päivä

 

Uusi biisi: Azagaia kritisoi mellakkapoliisin otteita

Herra varjelkoon (Karjalainen)

Sanomalehti Karjalaisen Kirjeissä Mosambikista aiempana vuonna julkaistu kannanottoni Suvivirrestä on kirjoittajan uudelleenkäsittelyssä, koska nykymuodossaan se voi välittää ajatuksia, jotka eivät ole kirjoittajan tarkoituksen mukaisia. 

Miksi valkoiset tanssivat liian nopeasti? (Karjalainen)

Tämä on toinen osa äänistä ja kuulemisesta kertovan kolumnin sarjaa sanomalehti Karjalaisessa. Ensimmäinen osa oli 1.4. julkaistu kotikadun äänistä kertova "Liikkuva kaupunki".

Monet mosambikilaiset ajattelevat, että valkoiset eurooppalaiset eivät osaa tanssia. Lantiomme on jäykkä emmekä kuulemma ollenkaan seuraa täkäläisen musiikin rytmiä. Tanssiamme luonnehditaan aika naurettavan näköiseksi. Olisi helppo kuitata käsitys silkaksi ennakkoluuloksi, jolleivät myös täkäläiset musiikkitutkijat olisi samaa mieltä.

Keikoilla olen itsekin huomannut, että eurooppalaiset todella tanssivat paikallisia nopeammin, luultavasti koska eivät tunnista musiikin hidasta pohjapoljentoa. Oletamme musiikin ilman muuta seuraavan länsimaisessa populaarimusiikissa vallitsevaa 4/4-tahtilajia. Emme ymmärrä paikalliseen estetiikkaan kuuluvaa kumean äitirummun ja korkeaäänisempien rumpujen välistä hierarkiaa, jonka mosambikilaislapsi oppii jo ennen jaloilleen nousemista.

Eräät Maputon lukuisista keikkapaikoista ovat vauraiden ulkomaalaisten suosiossa. Esimerkiksi ”Francossa” eli ranskalais-mosambikilaisessa kulttuurikeskuksessa jopa suurin osa tanssijoista saattaa olla valkoisia. Monen paikallisen mielestä se, että tanssijat heiluvat liian nopeasti latistaa keikkojen tunnelmaa.

Toista on vaikkapa Ximassa, jossa on kolme kertaa viikossa elävää musiikkia. Esimerkiksi angolalaisen zoukin, kap-verdeläisen passadan, jazzin tai täkäläisen marrabentan tahdissa liikkuvat siellä lähinnä paikalliset. Harvat valkoiset ovat mosambikilaisia tai sitten heidät on jo opastettu afrikkalaistanssien saloihin.

Miten Afrikassa sitten tulisi tanssia? Sillä tavalla kuin muuallakin: musiikkia kuunnellen, ottaen halutessaan mallia hyvistä paikallisista tanssijoista ja keskittyen siihen miltä tanssi tuntuu eikä siihen miltä se näyttää ulospäin. Itse en ole hyvä tanssimaan ja varsinkin askelia opin tosi huonosti. Silti tykkään tanssia, en kylläkään pöydällä. Minusta se että haluaa heti varastaa shown ja näyttää taitojaan, ei sitäpaitsi ole paras tapa tutustua vieraaseen kulttuuriin. Harva on niin hyvä, ettei tarvitse oppia muilta.

Samalla tavalla kuin vieraita kieliä, voi oppia myös vieraita musiikkikulttuureita. Kuten Piirpaukkeen keikalla Kerubissa aikoinaan opin, musiikin oppii kuulemaan uudella tavalla parhaiten juuri liikkumalla sen tahdissa ilman turhia suorituspaineita. Syventynyt kuuntelukokemus heijastuu lopulta tanssiin. Paikallisten suosimissa keikkapaikoissa tai viikonloppujen perhejuhlissa saa opastusta väkisinkin.

Vielä lohdutuksena kaltaisilleni varpaiden tallaajille: afrikkalaistanssit sallivat yleensä varsin laajan improvisoinnin ja niissä on lupa luoda uutta. Aloittelijakin voi keksiä jotain hauskaa ja omaperäistä, joka uudistaa koko tanssin, tai ainakin piristää bileet.

Janne Rantala on Itä-Suomen kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

Liikkuva kaupunki (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Autoja enemmän kotikadullani taitaa kulkea kolisevia työntökärryjä, jotka on hitsattu pellistä, kulmaraudoista ja ohuesta rautaputkesta. Kahden autonpyörän päälle kasatuilla kärryillä kuljetetaan hedelmiä, kierrätysjätettä, meidän kadullamme varsinkin juomalaatikoita. Kerrostalomme varastotilat on vuokrattu läheisen viini- ja viinatorin myyjien käyttöön.

Katu jää Mafalala-gheton ja Estrella-torin väliin. Takapihalla on alkoholijuomia laatikoittain torikauppiaille myyvä Bottle Store. Parvekkeemme edessä toinen naapurin rouva kaupustelee viiniä ja toinen olutta kylmälaatikosta. Autojen varaosien myyjät säntäävät kadulle pysähtyvien autojen perään milloin peiliä, milloin pölykapseleita tarjoten. Akkuporan surina kuuluu kadulta merkkinä asennustyöstä.

Läheisellä torilla myydään muun muassa läppäreitä, puhelimia, tietokoneen osia, pizzaa, työkaluja, elintarvikkeita, kirjoja ja äänilevyjä. Yleisen mutta virheellisen käsityksen mukaan lähes kaikki tavara on varastettua. Asukkaille naapurusto on kuitenkin Maputon turvallisimpia eikä esimerkiksi päällekarkauksia tai murtovarkauksia ole tapahtunut aikoihin. Katutasossa olevalle parvekkeelle unohtuneet vaatteet saattavat kyllä yön aikana kadota.

Poliisi uskoo, että viereisessä Mafalassa välitetään huumeita. Toisinaan he pysäyttävät jokaisen kadulla liikkujan kysyen henkilöllisyyspapereita ja tutkien taskut. Edes salaattia ei voi lähteä ostamaan ilman passia. Me saamme kärsiä siitä, että silkan kotikadun vuoksi kohdellaan liki rikollisena, melkein kuten Yhdysvaltain tai Brasilian ghettojen väkeä. Onneksi kulmakuntamme poliisit eivät sentään kärsi liipasinherkkyydestä.

Arki-iltaisin katu hiljenee jo ennen iltayhdeksää. Silloin ei kuulu juuri muuta kuin kaskaiden sirkutusta, lepakkojen navigointitirskahduksia ja kissojen nau'untaa. Myöhemmin kajahtaa aamuyön rukouskutsu Alto Maén ja Mafalalan moskeijoiden kovaäänisistä ja siihen aina välittömästi vastaava kulkukoirien kuoro. Ennen aamunkoittoa pesuvesi solisee autojen katoilta viinavarastojen vartijoiden kaatamana ja seuraavaksi he jo harjaavat kadut. Alkaa lintujen laulu ja sitten huutavat autojen äänitorvet ja katumyyjät.

Sunnuntaisin aamukymmeneltä soivat Munhuanan Pyhän Annan katedraalin yli sata vuotta vanhat kellot. Värikkäisistä afrikkalaisista kankaista kudottuihin mittatilausmekkoihin pukeutuneet naiset ja silitettyihin kauluspaitoihin ja mustiin housuihin pukeutuneet miehet kulkevat muuten hiljaista katua kaupungin lukemattomiin kirkkoihin. Hieman keskipäivän rukouskutsun jälkeen alkavat autonosien myyjät taas huudella tarjouksiaan. Naapurikerrostalon olutkioskin salpa poistetaan ja se saa ensimmäiset asiakkaat. Pandzan, afro-housen ja räpin elektroniset rytmit vuorottelevat autoista soivien marrabentan ja afrojazzin kanssa.

Janne Rantala on kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija Itä-Suomen yliopistossa ja vapaa toimittaja, janne.juhana@gmail.com .