Paskareissu (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani yläotsikolla  Kirjeitä Mosambikista. Tämä on muistelua, pääasiassa lokakuusta 2012. Samasta reissusta kerroin muun muassa muualla julkaisemattomassa jutussa Agenteille käytöstapoja Pembassa.

Joensuussa käydessäni kummilapset kyselivät, että olenko nähnyt siellä Afrikassa leijonia. Oli ikävä tuottaa pettymys. Maputon asfalttiviidakossa, jossa olen suuren osan kenttäjaksostani viettänyt, ei leijonia eikä muitakaan luonto-ohjelmista tuttuja eläimiä näe. Eikä satunnaisista kirjoituspalkkioista ja apurahoista riitä safarimatkoihin.

Maputon film noir -luonne johtuu historiasta. 16-vuotisen sisällissodan aikana kaupunki oli lähes kuin Länsi-Berliini. Ulos kaupungista pääsi vain sotilasajoneuvojen saattamana eikä läheskään joka päivä. Eikä tienvarresta huvittanut juuri savannille poiketa, sillä siellä saattoi olla miinoja, tai aseistettuja bandiitteja. Sotaa pakoon lähteneitä tulvi sähköttömiin ja rahattomiin lähiöihin ja vielä jäljellä oleva puusto hupeni grillatessa.

Maputolaisten esivanhemmat olivat harjoittaneet puutarhanviljelyä ja tunteneet lääkeyrttejä ehkä vain sukupolvi pari sitten, mutta muun muassa sodan vuoksi he vieraantuivat pahasti luonnosta ja osasta kulttuuriperintöään. Vaikka rauha koitti 1992 eivät suurkaupungin asukkaat vieläkään, toisin kuin suomalaiset, juuri tunne lintujaan, kasvejaan, tai edes puitaan, jos niissä ei roiku tuttuja hedelmiä.

Naapurimaan puolella Durbanissa katselin musiikkitieteen kirjastosta kuinka apinat leikkivät vastapäisen rakennuksen katolla vehreästä kampuksesta nauttien. Moista ei Maputossa voisi kuvitellakaan apinoiden ja metsiköiden kokonaan puuttuessa.

Vastasin utelijoille, että eksoottisimpia eläimiä, mitä olen Maputossa nähnyt ovat torakat. Rotathan tunnetaan Suomessakin, mutta Mosambikissa rotat vaikuttavat joskus jättiläismäisiltä, varsinkin jos ne kohtaa omalta parvekkeelta, rappukäytävästä tai keittiöstä.

Oli minulla sentään lasten lohdutukseksi kertoa eräästä väärästä illallisvalinnasta tienvarsiparakilla palatessani bussilla kaukaa Cabo Delgadon maakunnasta. Kun aamulla, nyt jo Maputon maakunnan puolella, pyysin kuskia pysähtymään välittömästi, ”sillä muuten kohta kenelläkään ei ole kivaa”, purskahti tämä nauruun. En kuulemma ollut ainoa, jolla oli tänään vatsavaivoja ja he kaikki olivat syöneet gasellin lihaa!

Nyt en sentään käyttänyt tarvitsemastani toimituksesta Portugalissa oppimaani nimitystä, kuten menomatkalla. Oli nimittäin jo tiedossa, että täällä ei ainakaan vanhojen naisten läsnä ollessa moista kieltä käytetä. Mutta kyllä valkonaaman vatsavaivat näyttivät hienostuneestikin kuvattuna naurattavan.

Pusikossa olin jo kerennyt vetää housut nilkkoihin, kun huomasin metrin päässä luikertelevan kyyn mittaisen vihreän mamban. Hätä oli kuitenkin niin kova, että en ollenkaan pelännyt tuota maailman myrkyllisimpiin lukeutuvaa käärmettä. Mieleeni juolahti, että kaipa mamboillakin on kylkiviiva-aistinsa ja tömistin maata kahdesti juuri ennen nopeaa kyykistymistä. Helpotus oli välitön ja suunnaton, mutta ei ollenkaan siksi että otus alkoi nyt luikerrella poispäin. Tarpeilla on näemmä arvoituksellinen hierarkiansa. Bussissa ylenin äkkiä sankariksi. Nuoremmille tiedoksi, että teidän iässänne olisin bussia näin seisottaessani varmasti hävennyt suunnattomasti, mutta enää ei hävettänyt yhtään.

P.S. Helpottuneena voin todeta, että enää ei tässä jutussa mainittuja ongelmia ole. Tulin juuri bussilla Pretoriasta Grahamstowniin ja lähinnä nukuin sen 14 tuntia.