"Maputo tuntuu jo unelta"

Suomalainen ystäväni ja kollegani kirjoitti Mafalala-blogissaan, että Maputo tuntuu jo unelta. Tämä sai minut miettimään sitä miltä uni oikeastaan tuntuu.

Olen ollut reilut puolitoista vuotta Maputossa lähes yhteen pötköön. Sen ovat katkaisseet vain parin–kolmen viikon ekskursiot talviseen Suomeen, Frelimon puoluekokouksen aikaiseen Cabo Delgadoon ja viimeksi kansannousua kuhisevaan Turkkiin kesäkuussa. Monet suomalaiset nimet ja ylipäänsä asiat, jotka liittyivät "entiseen elämääni" unohtuvat, peittyvät usvaan ja muuttuvat kuin uneksi: etäisemmät kollegat, treenipäivät, keskeiset teoreetikot tai teoriat, joille täällä ei löydy relevanssia eikä edes revanssia. Muisti täyttyy lukemattomilla uusilla nimillä, asioilla, tuoksuilla ja muistoilla. Iskelmän, rokin tai klassisen musiikin sijaan mielessä soi pandza, paikallinen räp, afrojazz tai marrabenta, tai kotiaukion automekaanikkojen pajavasaroiden pauke.

Eskisehirin siisti kampus Turkissa kukkineen ja vehreine puistoineen muistutti minua siitä, että elän itseasiassa hyvin roskaisessa kaupungissa. Jos en erityisesti valitse toista reittiä, näen joka aamu, että kulmakunnan asunnottomat, jotka ovat tehneet surkeilta näyttäviä majojaan roskalavan taakse olevaan suurehkoon kuoppaan, keräävät roskia kasoihin ja keittävät teetä palavasta roskasta kyhäämillään nuotioilla. Olen niin tottunut reittiin, etten yleensä tule lainkaan ajatelleeksi, että tämä eroaa ratkaisevasti aiemmista aamukävelyistäni Joensuussa, Helsingissä tai etenkin Fiskarsin ruukissa. 

Roskia kierrättävät köyhät kaupunkilaiset ovat ammattilaisia ja vain harvoin pyytävät keneltäkään rahaa. Lähiroskalavalla eivät ole pyytäneet minulta kertaakaan mitään, vaikka heitän roskapussini aina samalle roskalavalle. Elantonsa dyykkarit saavat myymällä muovia, tölkkejä, lasia ja ties mitä heille arvokasta sattuvat jätevuoresta silloin tällöin löytämään.

Jos dyykkarit sattuvat yhtä aikaa roskalavalle, sanon heille hyvää päivää ja kyselemme lyhyesti kuulumiset. Harvemmin heille on huonoakaan kuulunut, ovathan jalkeilla. Varoitan, jos roskapussissani on lasinsiruja. Harvemmin keskustelu tästä sen pidemmälle kehittyy, sillä olemmehan molemmat kiireisiä työläisiä.  Enkä minä yleensä kyseenalaista heidän hyvinvointiaan tai sääli heitä. Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä. Kunhan pyrin viemään roskat roskalavalle jo valmiiksi hieman lajiteltuna.
 
Afrikassa on itseasiassa pieniä ja jopa suurehkoja kaupunkeja, jotka elävät lähes yksinomaan vauraampien maiden tuottaman jätteen kierrätyksestä. Erityisesti elektroniikkajäte on arvokasta. Maputossa on Laulanen kaatopaikka, jossa työskentelee ja asuu suorastaan satoja perheitä. Ohi ajaessa, varsinkin kesällä, haju etoo, mutta valokuvaajaystäväni Mauro Vombe kertoi, että hajuun tottuu kymmenessä minuutissa. Vain palatessa hajun huomaa omissa vaatteissaan.  Lähiroskiksen ohi kävellessäni mietin joskus, että onko taloudellisesti kannattavampaa elää dyykkarina kaupunkikeskustassa vaiko Laulanessa. Entäpä kumpi niistä on sosiaalisesti ja terveydellisesti riskialttiimpaa.