Löytöretkikulttuurista vapaustaistelun kulttuuriin

Harvoin tieteellinen monografia on mukaansatempaavuudessaan sellainen, että siihen jaksaa palata huvikseen useaan otteeseen, kuten parhaimpiin romaaneihin. Joillakin etnografiolla, kansankuvauksilla, on kuitenkin tämä ominaisuus. Ajattelin tällä kertaa kertoa  kulttuuriantropologi Ilkka Ruohosen (1993) peräti poikkeuksellisesta väitöskirjasta Purjeet kohti Guineaa. Lusitaaninen Löytöretkikulttuuri, vaikka se ei juuri Mosambikia käsittelekään.  Tekosyynä on paitsi sen inspiroimat ajatukset ja taiteelliseksikin luokiteltava lukukokemukseni, myös se että tänä vuonna klassikon aseman ansaitsevan kirjan julkaisemisesta tulee kuluneeksi pyöreät 20 vuotta.

Kirja kertoo siitä kuinka portugalilaista löytöretkikulttuuria tehtiin purjehtimalla ja kirjoittamalla niin varsinaisten löytöretkien aikoihin kuin etenkin sen jälkeen, varsinkin kirjoittamalla. Mestari Ruohosen tarkoituksena on tulkita löytöretkikulttuuria sen toimijoiden näkökulmasta eikä vain osana länsimaista kapitalistista ekspansiota tai portugalilaisten löytöretkiä. Siinä mielessä kirjan lukija pääsee sukeltamaan löytöretkistä kirjoittaneiden kronikoitsijoiden ja myöhempien historioitsijoiden ja kirjoituksista löytyvien muiden toimijoiden toimiin harvinaisen läheltä.

Luin tämän kirjan esimmäistä kertaa melkein tuoreena 1990-luvun puolivälissä. Nyt se kulkeutui Maputoon Suomesta käydessäni Joensuun yliopiston kirjaston poistomyynnissä, josta sain sen 50 sentillä, koska se ei enää nähtävästi ole kurssikirjana. Kurssikirjaksi se ei enää ehkä kelpaisikaan vahvasti oman teoreettisesti aikakautensa Clifford Geertzin (1973) tulkitsevan antropologian ja 1980-luvun writing culture -liikkeen lapsena. Se sirpaleinen teoreettinen yhteisymmärrys kaiken sirpaleisuudesta ja tulkinnallisuudesta, jossa 1990-luvulla elettiin, on kuin muisto vain, mutta toisaalta sen tilalle ei ole tullut mitään uuttakaan käännettä tai yhteisymmärrystä. Tässä mielessä tuntuu siltä kuin me tämän hetkiset väitöskirjan tekijät olisimme heitetyt vielä kaoottisempaan kaaokseen kuin varsin hiljattaiset edeltäjämme, joihin omat opettajamme kuuluvat. Vai onko kysymys vain jokaisen sukupolven omasta kaoottisen todellisuuden hahmottamisesta väitöskirjaurakan keskellä?

Tulkinnallisesta strukturalistiseen antropologiaan

Teoreettiset muodit vaihtuvat samoin kuin ohivilistävän ostoskadun vaatemuodit täällä Xilungwinissä (ronga, shangana), "valkoisten maalla", tai capulana-kietaisuvaatekuviot alkuperäisväestön kansoittamissa periferioissa. Mutta kirjan hieno tarina ja kirjoitusaikana vähemmän muodikkaat teoreettiset näkökulmat jäivät elämään. Teoreettisesti antoisinta kirjassa on löytöretkien kytkeminen pyhään keskiaikaiseen maailmanaikaan, jossa portugalilaiset purjehduksiaan tekivät sekä antropologi Marhall Sahlinsin strukturalistiseen käsitykseen sosio-kulttuurisesta rakenteesta, jossa rakenne paitsi ohjaa toimintaa, myös rakentuu toiminnassa. Näin löytöretkiksi kutsutut tapahtumat olivat mahdollisia siinä jähmeän itsepintaisessa keskiaikaisessa rakenteessa, joka vallitsi Portugalissa 1300–1500 -luvuilla, mutta joka toisaalta muuttui suurelta osaltaan tuon rakenteen kannalta loogisen toiminnan seurauksena. Rakenteen ja siihen liittyvän kosmologisen ymmärryksen jääräpäinen uusintaminen paradoksaalisesti muutti kaiken, mitä ajattelemme tiedosta ja maailmasta, ei vain Portugalissa vaan kaikkialla länsimaailmassa (joka on itseasiassa ikään kuin silloisen kristillisen Euroopan laajentuma Amerikoissa, Australiassa ja osaltaan Aasiassa ja Afrikassa). Niin kuin muuttui itseasiassa muuallakin maailmassa, ainakin länsimaiseen epistemologiaan tukeutuvilla yliopistokampuksilla ja suurkaupunkien liikekeskustoissa, koska koko maailma on joutunut, useimmiten väkivaltaisesti, länsimaisuuden kohtaamaksi, vaikkakaan mitenkään tosiasiallisesti muuttumatta homogeeniseksi tai samanlaisemmaksi.       

Kansalliset kertomukset

Ruohosen mukaan löytöretket ja niihin osittain suotta liitetty empistinen tieteellinen henki ovat osa Portugalin kansallista kertomusta. Tähän sopii lisätä, että kansallisten kertomusten kulttipaikkoja ovat yleisimmin erilaiset hauta- ja muistelupaikat, niin myös Portugalille. Portugalin tapauksessa nämä paikat ovat kuitenkin useimmiten varsinaisen Portugalin ulkopuolella. Meri on portugalilaisten suurin hautausmaa, kuten Ruohonen kronikoihin viitaten toteaa, ja siispä itse meri, ranta ja emämaan näkökulmasta "merten takana" sijaitsevat linnoitukset, katedraalit ja palatsit ovat tärkeimpiä kansallisen kertomuksen kulttipaikkoja ja niin myös kaikki merenrannat ja rantakaupungit, kuten kaikkialle maailmalle haikaileva Lissabon.

Mosambikissa vapaustaistelijat pakenivat 1960-luvun alussa Tansaniaan palatakseen takaisin aloittamaan itsenäisyyssodan, joka päättyi kymmenisen vuotta myöhemmin maan itsenäistymiseen, ei vähiten Portugalin vuoden 1974 vallankaappauksen vuoksi. Maa lähti löytöretkelle sosialismiin ja tuki naapurimaiden Etelä-Afrikan ja Zimbabwen mustien vapaustaistelua. Samora Machelin aikana vapaustaistelu (luta da libertação) tarkoitti vain harvoin kansallista aseellista kamppailua (luta armada nacional). Ennenkaikkea se tarkoitti kaikenlaista sortoa vastaan taistelua koko Afrikan ja erityisesti eteläisen Afrikan kontekstissa ja viime kädessä koko maailmassa. Osa tätä globaalia kamppailua rotusortoa ja taloudellista riistoa vastaan oli Mosambikin oma itsenäisyystaistelu. Näin Mosambikin kansallinen kertomus oli Portugalin löytöretkikertomuksen tavoin myös kansainvälinen – toisin nykyään, jolloin perinteinen sisäänpäinkääntynyt virallinen valtionationalismi kukoistaa. Vapaustaistelusta puhutaan kuin se olisi päättynyt maan itsenäistymiseen vuonna 1975, vaikka tuolloin Etelä-Afrikka ja Zimbabwe olivat vielä valkoisen vähemmistövallan alla.