Sekalainen matkaseurue (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjasta "Kirjeitä Etelä-Afrikasta": Maantietä pitkin matkustaen voi kuulla eteläisen Afrikan historiaan liittyviä tarinoita esimerkiksi pakolaisuudesta, terrorismista ja opportunismista.  

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi matkustanut maata pitkin tuntemattomia ihmisiä kohdaten ja elämäntarinoita jakaen. Ennen älypuhelimia sellainen oli tavallista. Nyt yli 700 kilometrin automatkalla takaisin Maputoon kuulin monta eteläisen Afrikan historiaan liittyvää tarinaa muun muassa pakolaisuudesta, terrorismista ja opportunismista.

Antropologian konferenssista Potchfroomista lähti mukaan japanilainen paleoantropologi, josta matkalla paljastui aivan uusia puolia. Mies oli vieraillut Etelä-Afrikassa ensimmäistä kertaa 1980-luvun alussa tutustuakseen suurkaupunkien ghettomaisiin townshipeihin, jollaisiin apartheid-hallitus mustat kaupunkilaiset sulloi. 1990-luvun alussa hän palasi maahan Azanian kansan vapautusarmeijan, APLAn, kutsusta tarkoituksena seurata kuinka maa onnistuu luopumaan apartheidista. Nyt kolmannella kerralla hän tutki ensimmäisten nykyihmisten asuinpaikkoja Itä-Kapissa.

Muihin vapautusliikkeisiin verrattuna APLA edusti jyrkkää linjaa. Maan jo odotellessa ensimmäisiä vaaleja ”azanialaiset” hyökkäilivät asein valkoisia siviilejä kohtaan. On tuskin väärin kutsua heitä terroristeiksi. Sen kolleganikin myönsi lisäten, että he olivat silti varsin mukavia heppuja. Itseäni ei olisi kyllä kauheasti kiinnostanut tutustua terroristeihin, joiden mielestä valkoihoiset piti ajaa Afrikasta.

Johannesburgin ja Maputon välillä kulkee minibusseja ja ilmastoituja linja-autoja, mutta myös liftaaminen on yleistä. Käsimerkistä tietää onko liftaaja matkalla Maputoon, lähimpään kaupunkiin vai mihin. Otimme kyytiin intialaisvähemmistöön kuuluvan kyytiläisen, joka maalaa työkseen autoja. Mosambikilaismies oli paennut sisällissotaa Etelä-Afrikkaan, vaikka se oli rasististen buurinationalistien hallitsema. Pitkänä miehenä hän joutui Mosambikissa jatkuvasti varomaan pakkovärväyksiä armeijaan. Kuka tahansa tarpeeksi roteva mies tai poika saattoi joutua sotilaiden nappaamaksi esimerkiksi koulun portilla.

Viisumin saanti Mosambikin vihollismaahan 1980-luvun alkupuoliskolla oli miltei mahdotonta. Matka rajan yli taitettiin iltahämärissä usein Swazimaan ja vuorten kautta kävellen. Rajakylässä häntä vieläpä jahdattiin, sillä pakolaisten tiedettiin kantavan käteistä. Buuripoliisit värväsivät pakenijoita väkipakolla Mosambikin hallitusta vastaan taistelevaan sissiarmeijaan. Sen tukikohta oli rajan läheisyydessä.

Lähellä raja-asemaa kerroin japanilaiskollegalle, että Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel kuoli noilla vuorilla ja että lentokoneen putoamispaikalle on rakennettu muistomerkki. Ratissa sillä hetkellä ollut mies kääntyi oitis kohti muistomerkkiä ja kysyi muiden matkakumppanien lupaa vasta jälkikäteen. Sadan kilometrin koukkauksen viimeiset vaivalloiset kilometrit nousivat pitkin kuoppaista vuoristotietä. Kuin sattumalta se jatkui saman kylän raittina, jonka asukkaat aikoinaan jahtasivat tänään Maputon bileet menettänyttä mosambikilaista miesparkaa. Pimenneessä illassa muistomerkin valot näkyivät kauas. Ne toivat mieleen Etelä-Afrikan salaisen palvelun lokakuiseksi yöksi vuonna 1986 asentamat hämäysvalot. Ne jotka saivat tutka pimeänä lentäneet pilotit uskomaan, että he lähestyvät Maputon lentokenttää, ja törmäämään tuhoisasti vuorenrinteeseen.