Apartheidin ulkomuseo (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjasta "Kirjeitä Etelä-Afrikasta"...

Etelä-Afrikka on monella mittarilla Afrikan kehittyneimpiä valtioita. Laaja ilmaisunvapaus, tasokas journalismi, hyvät tiet, edistynyt perustuslaki ja useat maailman parhaimmistoon kuuluvat yliopistot tekevät vaikutuksen. Itsenäistynyt Etelä-Afrikka on aivan toista maata kuin apartheidin aikainen edeltäjänsä, joka oli muulle maailmalle maa ilottomasta menneisyydestä, joka yhä piti yllä rotuerottelua. Kansa- ja rotutieteilijät viittailivat toistensa pölyttyneisiin artikkeleihin, mutta saivat tuskin aikaiseksi ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua julkaisua.

Matka Etelä-Afrikan puolelle buurinationalistien aikoinaan dominoimaan North West -provinssiin sai huomaamaan, että Etelä-Afrikassa on jotain yhä syvästi ummehtunutta. Apartheidin henkinen perintö ei ainakaan kaikilla syrjäseuduilla ole edelleenkään kuollut. Ei ole kai ollut tarvetta tai pakkoa muuttaa asenteita, päinvastoin kuin monesti suurkaupungeissa. Inhimillisen kehityksen listojen häntäpäässä laahaava Mosambik on tältä osin selvästi kehittyneempi kuin vauraampi naapurinsa.

“Valkoisille” ja “ei-valkoisille” tarkoitetu erilliset ovet, bussit ja penkit lienevät jo lopullisesti historiaa Etelä-Afrikassakin. Lauantaisin kaupunkien puistoissa voi nähdä mustia ja valkoisia perheitä sikin sokin grillaamassa.

Potchefstroom on näemmä kuitenkin toista maata, sellaista jota ei luulisi kohtaavansa vuonna 2015 niin sanottuna jälki-rasistisena aikana. Kävelen mustan vaimoni kanssa kaupungin katuja. Paikalliset ohi ajavat valkoiset jäävät tuijottamaan aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet yhdessä miestä ja naista, joilla on eri väriset ihot. Ravintolaan kävellessämme yhdestä buuriseurueesta jopa osoitetaan sormella samalla, kun he puhuvat ilmiselvästi meistä. Vahinko etten huomannut tätä itse. Olisi ollut kiinnostavaa istua samaan pöytään ja ottaa tarkemmin selvää mistä on kyse.

Potchefstroom on yksi monista Etelä-Afrikan kaupungeista ja kylistä, jotka ovat muuttuneet hyvin vähän sitten apartheidin kukistumisen 1990-luvun alussa. Yliopisto on toki jonkin verran kansainvälistynyt. Valtaosa opiskelijoista on toki yhä afrikaansia puhuvia valkoisia, mutta opiskelumahdollisuuksia tarjotaan jo monille muillekin eteläisen Afrikan nuorille. Kampus on kuitenkin muurein, sähköpaimenin ja tarkastuspistein eristetty saareke, joka ei näemmä juuri vaikuta loppukaupunkiin. Ravintoloissa näimme ainoastaan valkoisten muodostamia seurueita. Lyhyellä konferenssimatkalla ei ollut aikaa ottaa selville missä mustat opiskelijat käyvät ja käyvätkö yhdessä valkoisten opiskelijoiden kanssa.

Apartheidin kukistamisen aikoihin maakunta oli valkoisen ylivallan kannattajan ja terroristin Eugene Terre'Blanchen ja hänen puolueensa kannatusaluetta. Hänen rasisminsa lie ollut melkein verenperintöä. “Valkoista maata” tarkoittava sukunimi on hänen hugenotti-esi-isänsä itselleen 1700-luvulla valitsema.  

Minulle ja vaimolleni Potchefstroomin kokemukset olivat lähinnä pilkallisen naurun ja ihmetyksen aihe, mutta kaupungissa ja sen townshipeissä asuville mustille apartheidin jäänteet lienevät vakavampi asia.

Rotusorron aiheuttamille koulutus- ja omaisuuseroille ei Etelä-Afrikan itsenäistyttyä tehty käytännössä juuri mitään. Vaikka ne eivät ole yhtä helppoja havaita kuin valkoisen roskaväen osoittelevat sormet ja pahansuopa tuijotus, on niiden vaikutus syvästi epätasa-arvoisessa maassa tappava.