Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Perinneparannusta ja tikkejä Maputossa (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani...

Tätä menetelmää en kyllä suosittelisi opiskelijoille kulttuuriantropologian kenttätyökurssilla. Piti nimittäin saada kunnon tälli autosta, 15 tikkiä päähän ja jalka kipsiin, että tämä juttu perinneparantamisesta omassa perhepiirissäni tuli puheeksi. Mosambikilaisen anoppini pikkuveli, täkäläisittäin setäni, nimittäin tippui pikkupoikana rekan perästä harjoittaessaan täkäläisille pojanklopeille vielä nykyisinkin valitettavan yleistä harrastusta eli rekan perällä roikkumista. Tuloksena syvä ja pitkä haava takaraivoon. Tämä tapahtui vielä kolonialismin aikana eli joskus ennen vuotta 1975, jolloin Mosambik itsenäistyi.

Anoppini kertoi, että setäni haava oli paljon syvempi kuin minun parikymmensenttinen arpeni niin että jopa lihanriekaleet pursuivat päästä ulos. Siksipä muorivainaan perinneparannus teki minuun syvän vaikutuksen vielä yli neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Kotona hän nimittäin lämmitti hiilloksella anopin kuvauksen perusteella luultavimmin aloeveran lehteä, otti lämmenneen tahnan ulos kuoresta, pisti lihanriekaleet takaisin pikkupojan pään sisään ja yksinkertaisesti painoi haavan yhteen. Muutaman minuutin pitelyn ja yöunien jälkeen poika oli jo entisellään ja entisen haavan kohtaan kasvoi pian hiuksia.

En tunne menetelmän riskejä, joita epäilemättä on, mutta ei anoppini nyt jo edesmenneellä äidillä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Maputon, silloisen Lourenço Marquesin, sairaalajärjestelmää kuten ei muitakaan julkisia palveluja oltu rakennettu mustia mosambikilaisia vaan valkoisia, lähinnä portugalilaisväestöä varten. Sama koski muutakin kaupunkia elokuvateattereineen, puistokatuineen ja rantoineen. Mustat saivat liikua kaupungissa vain työasioissa ja ainoastaan tiettyinä aikoina ja kulkuluvan kanssa. Esimerkiksi anoppini ei ennen itsenäistymistä ollut koskaan edes käynyt varsinaisessa kaupungissa, vaikka sinne ei ollut kotoa kuin viitisen kilometriä.

Kuullessani tarinan, harmittelin sitä kuinka paljon toimivaa tietoa onkaan onnistuttu hukkaamaan, kun länsimainen lääketiede ei ole ottanut tosissaan eikä tutkinut primitiivisinä pitämiensä ja syrjittyjen kansojen parannusmenetelmiä. Anoppini äiti ei edes ollut varsinainen perinneparantaja, ainostaan ihan tavallinen perheenäiti, joka oli oppinut äidiltään, tädeiltään tai mummoiltaan joitakin parannusmenetelmiä. Kuinka paljon länsimaisella lääketieteellä olisi ollut ja on yhä opittavaa varsinaisilta perinneparantajilta, joilla on tavallista enemmän tietoa perinteisistä parannusmenetelmistä.

Tarkoitus ei ole mitenkään vähätellä länsimaisen lääketieteen saavutuksia vaan ainoastaan muistuttaa että vanhoissa konsteissa on monesti paljon hyviä puolia. Sen tietää jokainen hyttysen imemien kutinasta vastomalla eroon päässyt suomalainenkin. Setäni entisen haavan kohdalle kasvoi ja kasvaa yhä hiuksia, kun oman modernissa sairaalassa ammattitaitoisesti ommellun arpeni kohdalle jää kalju kohta luultavasti loppuiäkseni.

Kirjoittaja tutkii ja kirjoittaa Maputon kaduilla ja kampuksilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne