Tämä rasismia käsittelevä kolumnini julkaistiin 12. toukokuuta sanomalehti Karjalaisen palstallani "Kirjeitä Mosambikista". Tässä alla jo pari kuukautta sitten kirjoittamani teksti alkuperäisessä muodossaan.
Suomesta kantautuvat uutiset puukkojen kanssa heiluvista kansallissosialisteista ja muusta rasismista pahoittivat pahasti mieleni täällä Maputon kuumuudessa, jossa en ole rasistista väkivaltaa kohdannut. On kenties vain sattumaa, että Jyväskylässä vastikään tuomitut kirjastopuukottajat, jotka sosiaalisessa mediassa ylpeilevät ”iskustaan” ja suomenlippuhuivistaan, eivät vieneet kenenkään henkeä.
Paljon antaneessa Mosambikissa näkee yhä monesta asiasta, että taistelu rasistista maailmanjärjestystä ja siirtomaavaltaa vastaan ei ollut mikään huviretki vaan muun muassa miljoonien afrikkalaisten hengen vaatinut uhraus. Tämänkin tutkimusinstituutin sisäpihalla on muistokivi kahden tutkijan muistoksi, jotka nykynatsien aateveljet naapurimaasta murhasivat. Vain viiden metrin päässä toimistostani heitti henkensä apartheidin vastainen aktivisti ja tutkija Ruth First avattuaan Etelä-Afrikan salaisen palvelun laatiman kirjepommin.
Minäkin olen leikkinyt natseja. Lapsuuden realistisissa sotaleikeissä Kälviällä toiset meistä olivat liittoutuneita ja toiset natseja, jälkimmäiset korkkareista opittuine "Eine Sweinhund" -huutoineen. Nämä leikit jäivät lapsuuden kultaisiin muistoihin. On siksi hämmentävää, että yhä tänään vuonna 2015 on olemassa muka tavallisia suomalaismiehiä, jotka lukevat itsensä kansallissosialisteiksi eli natseiksi, ihailevat Mein Kampfia, vihaavat mustaihoisia ja työväenliikettä sekä puhuvat vakavissaan rotupuhtaudesta.
Opiskeluaikojeni alussa 1990-luvun puolivälissä Joensuukaan ei ollut vielä täysin siirtynyt seuraavaan kehitysvaiheeseen, ainakaan öisellä torilla, jossa natsiskinit partioivat pilottitakeissaan. Niin tummemmista kuin vaaleammista kavereistani moni joutui pahoinpidellyksi ja itsekin jouduin kerran juoksemaan karkuun, päällekarkaajia oli niin monta. Maahanmuuttajien leipoma pizza, rasisminvastainen aktivismi ja ihonväristä riippumatonta lahjakkuutta arvostava yliopistoväki saivat lopulta muun yhteiskunnan havahtumaan. Tuhansien joensuulaisten rasisminvastainen marssi vuonna 1998 oli viimeinen niitti natsiskinien touhuille. Se oli paikallisesti merkittävä osa maailmanlaajuista kamppailua, jonka päärintama oli toki mustien älykköjen, muusikoiden, taiteilijoiden ja muun kansan kamppailussa eteläisessä Afrikassa.
Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tyhmäänkin, ja tämä oikeus kuuluu jopa natseille. Kokonaan toinen asia on, että rasismille ei pidä antaa periksi tuumaakaan. Ei ole hyväksyttävää, että natsien aateveljineen ja tovereineen annetaan 70 vuotta Auschwitschin keskitysleirin vapauttamisen jälkeen yhä vaikuttaa yhteiskunnassa magneettimedioineen ja että heitä päästetään vaikutusvaltaisiin ammatteihin, puolueisiin, ohjelmatyöhön ja kansanedustajaehdokkaiksi. Rasistien olisi jo korkea aika tiedostaa, että heidän taistelunsa on hävitty eikä paluuta heidän ilottomaan menneisyyteensä ole. Rasistit eivät voi enää voittaa vaan ainoastaan sabotoida muiden ihmisten elämää, tappaakin.
Johannesburgin apartheid-museossa kerrotaan, että siellä apartheid on paikassa, jonne se kuuluu, museossa. Pääsylippuihin on painettu satunnaisesti määräytyvä rotumerkintä, joka määrää reitin, jota museoon sopii käydä. Itse jouduin merkintäni vuoksi erilleni seurueesta. Jos joku tosiaan haluaa vielä omia puistonpenkkejä valkoisille niin olisiko syytä ensin tarkastaa Etelä-Afrikan valkoisilta, että kannattiko.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne