Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Vastalauseena pähkähullulle politiikalle tuon koko klaanin Suomeen (Karjalainen)

Julkaistu muutama tunti sitten kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...

Ensirakastuminen, luonto ja äidiltä vauvana saatu hoiva ovat myönteisiä asioita, jotka usein yhdistetään kotimaahan. Valitettavasti viime aikoina Suomesta Mosambikiin kantautuneet uutiset ovat enemmänkin muistuttaneet niistä sotaisista ”isänmaallisista” lauluista, joita ainakin vielä 1980­-luvulla päivänavauksissa laulatettiin, vihollisen hurmeen maku meidän pikkukoululaisten suussa.

Nykyinen sisäänpäin kääntynyt meno, maahanmuuttopolitiikan dramaattinen jyrkentäminen, rasistiset katupartiot ja polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin silti järkyttävät. Esimerkiksi juuri kun yliopistomme alkoivat hiukkasen kansainvälistyä, haluttiin opintomaksut väen vängällä Euroopan Unionin ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Sittemmin perheen yhdistämistä haluttiin
vaikeuttaa.

Juolahtaakohan noille herroille edes mieleen, että mitä merkitsee tavalliselle ihmiselle 2400 euron ansaitsemisvelvoite puolison ja kahden lapsen oleskeluluvan ehtona? Monet eivät voi edes kuvitella, että joku kunnon ihminen voisi tienata vähemmän. Toiset, jotka tuollaista kannattavat, eivät itse, koko ikänsä kotimaisia verkostoja luotuaan, koskaan tule tienaamaan kyseistä summaa.

Ilmaisen koulutuksen ja kirja-­ ja elokuvatarjonnan maassa ei kuitenkaan kuvittelisi olevan liian töisevää asettua perhettään ikävöivän pakolaisen tai ulkosuomalaisen paluumuuttajan asemaan.

Totta puhuen ajattelin, että tämäkin epähumaani ehdotus tullaan melko todennäköisesti vetämään takaisin. Ihme touhua tämän hallituksen politiikka. Näköjään pääasia on tehdä mahdollisimman paljon esityksiä itse lietsotussa paniikkimielialassa, sen kummemmin miettimättä mitkä ovat niiden vaikutukset ja kuuntelematta tai varsinkaan huomioimatta asiantuntijoiden lausuntoja. Itämurteissa tällaista kutsutaan hötkyämiseksi. Taustalla toimivat humanitaarisen maahanmuuton vastustajat, kuten Jussi Halla­-aho katkerine hengenheimolaisineen. Työelämän asioissa häärivät toiset yksityistä etua ajavat ryhmät. Ne janosivat painaa liian vahvaksi kokemansa vastapuolen kyykkyyn viime kädessä valtion väkivaltakoneistoon turvautuen. Kun kaikkea haluamaansa ei voi heti saada, marmatetaan että perustuslaki ja ihmisoikeudet ovat esteenä. Joitakin näistä politiikkojen hötkyehdotuksista menee varmasti läpi, eikä poliittisessa keskustelussa mitä epäinhimillisinkään ehdotus kohta enää hätkäytä.

Noteerasin hallituksen pähkähullut tiukennusesitykset maahanmuuttopolitiikkaan joulukuussa enkä pitänyt niitä alkuaankaan hyvinä uutisina. Kuitenkin vasta nyt, kun huomasin, että omaa monikansallista perhettäni ja sen valinnanvapautta pyrittiin kaventamaan populistisen politiikan nimissä, alkoi toden teolla vituttamaan. Ensimmäinen reaktioni oli, että pitäköön henkiset valkolakanapäät yhä umpimielisemmäksi muuttuvan ”isänmaansa”.

Eihän ahomansikan tuoksuinen kotimaa ja kevätpurona soljuva äidinkieli voi toisaalta politiikan takia kovin syvällisesti muuttua muutamassa vuodessa, eihän? Uutisista sisuunnuttuani päätin tuoda koko perheeni Suomeen. Enkä todellakaan tarkoita mitään pikkuruista ydinperhettä, vaan Rantaloiden laajaa afrikkalaista klaania. Lisäksi kutsun muutkin tuntemani ulkosuomalaiset vastaavine monikulttuurisine perheineen ja käytän kaiken omaisuuteni ja koko loppuelämäni impivaaralaisuuden vastustamiseen.

Janne Rantala kirjoittaa kulttuuritieteiden väitöskirjaa Itä­-Suomen yliopistossa sekä esimerkiksi kolumneja ja esseitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne