Varsinainen asema (Karjalainen)

Mosambikilaisella poliisiasemalla voi joutua kärsimään yksityisyyden puutteesta. Tarina on alunperin julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista".

Onpa asema. Kaikki alkoi aamuyöstä kaupungin ghettomaisessa lähiössä, jossa olimme yökylässä, kun kutsumattomat vieraat veivät kaikessa hiljaisuudessa autostamme melkein 1000 euron edestä osia. Rakennus on muutaman neliömetrin kokoinen ikkunaton betonivaja, jonka peltikattoa onneksi peittää hiukkasen lämpöä eristävä ruokomatto. Viisi poliisia, joista yksi nainen. Ei tietokoneita eikä arkistokaappeja. Poliisin koppalakkeja, pamppuja ja käsirautoja roikkuu siellä täällä. Edessäni olevasta pampusta on kulunut muovipehmuste pois ja sisältä törröttää rautaputki. Kaukana ovat keskikaupungin maitokahvit korkeine putipuhtaine laseineen ja hienot korkokenkänaiset.

Rikosten uhreja saapuu asemalle ja myös epäiltyjä raahataan sinne vähän väliä. Ilmoituksemme laatiminen vain viipyy, sillä uudet tapaukset keskeyttävät aina toimituksen. Entiset ystävykset, mies ja nainen tulevat yhdessä. Mies haluaa käräyttää naisen tämän pari viikkoa sitten lainaamista, mutta ei edelleenkään palauttamista autonrenkaista. Nainen valittaa, ettei hän ole tehnyt numeroa paljon useammasta auton osasta, jotka hävisivät naisen auton ollessa miehen kotipihalla. ”Pariskunnan” jo mentyä poliisipäällikkö lupaa pistää hänen mielestään epäilyttävän miehen putkaan, kun nainen saapuu sunnuntaina palauttamaan renkaita. Sänkykamaririitoja kun ei sovi selvittää poliisiasemalla.

Uhrien ja epäiltyjen yksityisyydestä ei muutenkaan välitetä vaan poliisit repostelevat tapauksilla, aivan kuin tekemisen puutteessa. Kun nainen tulee miehensä kanssa tekemään ilmoitusta puolisonsa harjoittamasta perheväkivallasta, kysyy naispuolinen kuulustelija, josko minäkin tykkään hakata vaimoani. Vastauksen kuultuaan tämä helpottuneena toteaa, että hyvä, sillä siinä tapauksessa minua ei tarvitse laittaa selliin. Tässä vaiheessa huomaan, että tylsistyneeltä vaikuttava epäilty seuraa kuulustelua kaltereista kiinni pitäen. Hänen kaltereistaan ei ole kuin puolitoista metriä kuulusteluhuoneen ikkuna-aukkoon, jonka äärellä istun, joten kuuluvuudessa on tuskin valittamista.

Vaimonhakkaajaepäiltyä valmistellaan putkaan. Kyselen, että montako epäiltyä putkaan mahtaa oikein mahtua. Kuulemma viisi. Ihmettelen ääneen, että miksiköhän putkan ulkopuolella on sitten kahdeksat lipokkaat. Hyvästä perjantai-iltapäivän jutusteluilmapiiristä huolimatta ei Mosambikin poliisi petä nytkään, sillä naispoliisi pyytää ostamaan virvoitusjuomaa naapuruuteemme vedoten. Vastaan, etten uskalla kyllä ryhtyä virkamiehen lahjontaan näin monen virkavallan edustajan läsnä ollessa. Mitä ongelmaa siinä nyt olisi, poliisit päivittelevät koko aseman, niin rosvojen kuin poliisienkin, räjähtäessä yhteiseen röhönauruun.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.