Näin unta siitä, että olisin ollut Mosambikin presidentin perhekutsuilla. Oikeasti presidentti kulkee vain sotilasautojen saattamana tai helikopterilla, mutta unessa hän tarjoutui ystävällisesti tarjoamaan autokyydin ja kyseli sitten, että mitä mieltä oikein olen Mosambikista. Uni kertonee tämän hetkisestä hyvin herkästä ilmapiiristä. Kriitikkoja haukutaan opposition kannattajiksi ja heidän puoluettomuutensa kyseenalaistetaan. Itse presidentti leimaa hallituksen kriitikot toistuvasti ammattiagitaattoreiksi, ulkomaiden agenteiksi tai epätoivon apostoleiksi.
Vuosituhannen vaihteen Joensuussa järkytin yläkoulun rehtoria kieltämättä aika räväkällä pamfletillani. Afrikka-viikko oli opiskelijan vapaaehtoista valistustyötä yläkoulussa. Välitunnilla työstin tietokoneluokassa luonnostani, jonka viimeiset sivut tulostuivat vasta poistuttuani. Kuin lapsuusaikojen muistutukseksi sain kutsun hirmustuneen rehtorin puhutteluun. Hän sai kiihtymykseltään vaivoin sanotuksi, että antaa olla viimeinen kerta, kun tulostan hänen koulussaan tällaista yhteiskuntakriittistä tekstiä. Epäilemättä se oli. Se oli kuitenkin myös ensimmäinen kerta, kun tapasin henkilön, jonka mielestä yhteiskuntakritiikki on pahasta. Ei tarvinnut tulla Mosambikiin asti tavatakseni sellaisia enemmänkin.
Eipä juuri kukaan Mosambikissakaan myönnä ajattelevansa, etteikö kritisoida saisi. Silti monen käyttäytyminen paljastaa, että juuri niin he ajattelevat. Päivittäin, joku muistuttaa että kyllä Mosambikissa kritisoida saa, muttei loukkaavasti vaan rakentavasti. Täytyy myös olla todisteita. Varsinkin vanhemman polven kaaderit edustavat tätä kantaa. Ongelma on, että he eivät melkein koskaan kritisoi mitään, paitsi hallituksen kriitikkoja. Poikkeuksena haastattelemani protestiyhtye Ghorwanen solisti Roberto Chidzondzo, joka on myös valtapuolue-Frelimon kansanedustaja.
Moni voi yhtyä mosambikilaisen kritiikkitradition jaloihin periaatteisiin. Ihanteen mukaista kritiikkiä ei tosin ainakaan Mosambikissa ainakaan nykyään juuri ole. Nämä periaatteet sitäpaitsi sopivat huonosti taiteelliseen kritiikkiin. Vihaisia räppäreitä moittineet tosikkomaiset sosiologit eivät ymmärrä räpin esityksellistä luonnetta vaan tarkastelevat sanoituksia esimerkiksi loogisina väitelauseina. Komediateatteri Gungun omistaja Gilberto Mendes kertoi vastikään, että vaikka kansa täyttää nykyäänkin katsomon niin kritiikille yhä allergisemmaksi tulleet poliitikot eivät enää paikalle ilmesty.
Ei siinä, etteikö sorääniä olisi. Aika ajoin jotakuta korkea-arvoista poliitikkoa kutsutaan mediassa pelleilijäksi, epäsensitiiviseksi, ahneeksi tai jopa mafiosoksi. Räppärit ja muut protestimuusikot kritisoivat valtaa pitäviä toisinaan ihan lyyrisesti. Asialliset muka-kritiikit ovat puolestaan niin ympäripyöreän varautuneita, etteivät ne ole enää ymmärrettäviä. Kommentoijat ovat jakautuneet kahteen ryhmään, jotka eivät enää kuuntele toisiaan. Toiset suitsuttavat kehitystä ja hallinnon erinomaisuutta ja korostavat, että poliitikkoja tulee kehua silloin, kun he sen ansaitsevat. Toiset puolestaan näkevät kaiken yksinomaan kielteisenä. Nuoleskelijat ja epätoivon apostolit eivät kuitenkaan kummatkaan kelpaa, julisti vastikään täkäläinen antropologiveljeni Gil Laureciano.
Kirjoittaja tuottaa ja tiedottaa kaduilla ja kampuksilla, tällä haavaa Maputossa www.unissakavelijamaasta.blogspot.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne