Katumyynnin kieltäminen muuttaisi pienyrittäjät kerjäläisiksi

Tämän kannanoton alkuperäisversio on kirjoitettu mosambikilaiselle itsenäiselle Savana-viikkolehdelle. Julkaisemisen tarkoitus on herättää ajatuksia antropologin akateemisista velvollisuuksista ja eettisistä velvollisuuksista maailmankansalaisena. Onko tällaisten kannanottojen kirjoittaminen tutkimuksen vaarantamista vai luonteva osa osallistuvan havainnoinnin menetelmää?

Helmi–maaliskuun vaihteessa Maputon kaupunginhallitus julisti sodan parakkikioskeja ja katukaupustelijoita vastaan. Kasvot kampanjalle antoi kaupunginjohtaja David Simango, joka julisti että erityisesti jalkakäytävillä olevat ”ja muuten ongelmia aiheuttavat” parakit tulee siivota pois 48 tunnin kuluessa, tai ne siirretään poliisivoimin. Vaikka lehdissä oli esillä myös katumyyjien näkökulma, Simangon sotaisiin puheisiin reagoitiin muutoin hyvin vähän.

Katumyyjät, joita Maputossa on tiettävästi suomalaisen keskisuuren kaupungin verran – eri lehdissä on viitattu arvioon 80 000 informaalista myyjästä – ryhtyivät onneksi vastaiskuun mosambikilaisten toimittajien välittäessä kiitettävästi myös katumyyjien näkökulmia, myös Simangon omaa valtapuolue Frelimoa kannattavissa tiedotusvälineissä. Aiemmin ”informaaleille” tapaamisissa raivonnut Simango joutui lopulta rauhoittumaan ja myöntämään hävinneensä sotansa. Parakkikioskit ja katumyyjät siis palvelevat asiakkaita edelleen kuten ennenkin. Monet kertoivatkin minulle, että asia ei ole enää ajankohtainen, mutta en voi yhtyä tähän näkemykseen. Sotatoimenpiteen seurauksena kaduille jäi ainakin pelko.

Huomasin pelon hyvin konkreettisesti keskusteluissani katumyyjien kanssa. Haastattelemani kännykän puheajan myyjä kritisoi Simangoa kehnosta ajattelusta ja kehotti häntä keskittymään oikeiden ongelmien ratkaisemiseen, kuten kaduille jääneiden ammottavien ”Simangon kuoppien” peittämiseen. Hedelmä- ja pähkinäkauppias ihmetteli, että mitä he sitten tekisivät jos eivät voisi harjoittaa nykyistä tointaan. Pysyisivät kotona?  Vihanneksia myyneet naiset kieltäytyivät valokuvaamisesta (ilman kasvoja tietenkin) sillä perusteella, että kaupunki ei halua heistä kuvia. Kaupunki ei kuulemma halua, että ihmiset minun maassani näkevät meidät, he eivät halua näyttää totuutta. Myös asiakas lehtimyyjän kojulla epäili, että ulkomaalaisille sijoittajille halutaan antaa Mosambikista kiillotettu kuva lakaisemalla köyhyys pois keskustasta perifeerisille asuma-alueille, aivan kuten vuonna 2002, jolloin rakennettiin niin sanottu häpeän muuri lentokentältä Afrikan unionin huippukokoukseen tulevien vieraiden ja köyhän asuma-alueen väliin. Jos lehtikojun asiakas on oikeassa niin minkähanlaisia investoijia moinen raaka totuuden vääristely olisi maahan houkutellut, jälleen kerran.

Jos tällainen sota olisi julistettu omassa kotimaassani niin luultavasti pohtisin sitä, että onko kaupunginjohtaja tyhmä, vai yksinkertaisesti paha. Mutta koska en ulkomaalaisena tiedä onko sellainen täällä sopivaa, tyydyn pelkästään ihmettelemään kaupunginjohtajan motiiveja. Oliko kyse kenties jonkinlaisesta ovi vasten kasvoja -tekniikasta, jossa yhä uusia veroja suunnitellaan informaaleiksi kutsutuille mutta jo nyt lukuisilla eri maksuilla rasitetuille katumyyjille. Vai halusiko kaupunki todella suistaa työttömyyteen nämä tuhannet pääosin perifeeristen kaupunginosien asukkaat, jotka päivittäin kamppailevat elannostaan ja selviytymisestään keskustan kaduilla; muuttaa pienyrittäjät kerjäläisiksi tai peräti pakottaa ihmisiä pienyrittämisen ja rehellisen työnteon sijaan rikollisuuteen. Onneksi Simangon kabinetissa laadittu yhteiskunnan vastainen painajainen ei kuitenkaan toteutunut. Mosambikin ystävät voivatkin huokaista helpotuksesta, sillä sota köyhiä vastaan on näemmä ohi, ainakin tältä erää.