Tämä on alkuaan julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipaikallani "Kirjeitä Mosambikista".
Muistelen, kuinka 1980-luvulla kylmän sodan loppuaikoina ainakin Keski-Pohjanmaalla kaikki lapset pelkäsivät ydinsotaa. Kolmannessa maailmassa sama sota oli kuumaa ja pelot ydinaseita konkreettisempia. Mosambikissa lapsia peloteltiin Renamon sisseillä, ja Renamon hallitsemilla alueilla hallituksen joukoilla. Sittemmin alettiin pelätä kid-nappauksia, joita etenkin rikkaiden etelä-afrikkalaisten uskottiin harjoittavan ihmis- tai sisäelinkaupan vuoksi.
Taannoisesta liikenneonnettomuudestani huolimatta ja päinvastoin kuin pikkuveli väittää, en kyllä allekirjoita, että eläisin erityisen vaarallista elämää, jos kotikonnuilta poistumista ei sellaiseksi lasketa. Täällä Mosambikissa nyt ei vain yksinkertaisesti ole yhtä turvallista kuin niin sanotussa ensimmäisessä maailmassa. Lasten kiipeilyteline on hyvä tarkistaa etukäteen, sillä se voi olla rikki kolmatta kuukautta. Missään ei lue ”Hengenvaara” paitsi kerran kiinaksi rautatien vierustalla, Herra tietää miksi. Kiipeilypuussakin voi olla käärme, ainakin maaseudulla. Kadulla kannattaa varoa kaatuneita sähköpylväitä. Voi nimittäin mennä monta päivää ennen kuin sähköt katkaistaan.
Suomessa ei juuri kukaan pelkää, että autosta viedään lähes tuhannen euron edestä osia omalla kotipihalla niin kuin meille Maputon lähiössä kävi. Varkauksia selittää osaltaan se, että Japanista tuodaan maahan halpoja käytettyjä autoja ikään kuin kehitysavun merkeissä. Valitettavasti kukaan ei tuo maahan varaosia eikä Japanin ja Mosambikin tuontisopimukseen selvästikään kuulu varaosat.
Jos dollarin arvo yhä vahvistuu, autoja tuodaan tulevaisuudessa aiempaa vähemmän ja varastettujen osien hinnat nousevat edelleen. Silloin lienee todennäköistä, että yhä useampi rehellinen automekaanikko ryhtyy hengenvaarallisiin yötöihin. Jos touhusta jää verekseltään kiinni, voi riski joutua lynkatuksi olla jopa suurempi kuin rikoksesta vastaaminen varsinaisen lain edessä, poliisin korruptoituneisuuden tuntien.
Maputossa jätetään aina pysäköitäessä joku vahtimaan autoa. Useimmiten saatavilla on niin sanottu katupoika, joka pyytää samalla saada pestä auton pientä maksua vastaan. Yöksi auto jätetään yleensä valvotulle ja maksulliselle parkkipaikalle. Sellaisessa meidänkin auto vielä Malhangalenen kaupunginosassa asuessa oli noin puolen kilometrin päässä kotoa.
Muita neuvoja: Jos katu on märkä, ei se luultavasti johdu siitä että sitä pestäisiin. Todennäköisempää on, että viemärikaivo pursuaa yli äyräidensä. Julkisen kulkuvälineen virkaa hoitava ”my love” -lava-auto on jo tilastojen mukaan tosi vaarallinen, vaikka onkin saanut nimensä turvallisuutta henkivästä ryhmähalauksesta, millaiseen matkustajat turvautuvat kyydissä pysyäkseen. Jos sellaisella joutuu matkustamaan, on turvallisempaa unohtaa halit ja kiilata seisomaan laitojen puoliväliin heti kopin taakse auton katosta kiinni pitäen. Kaikista vaaroista huolimatta on Mosambikin elämänmenossa hyvätkin puolensa, jotka lisäävät ainakin omaa onnellisuuttani. Täällä puhutaan tuntemattomille ja jeesitään. Vastaan kävelevät eivät välttele katsetta, eivät myöskään naiset, vaan päinvastoin hymyilevät. Jopa my love -autossa näkee joskus tanssittavan. Murheet eivät täälläkään murehtimalla lopu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne