Apartheidin ulkomuseo (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjasta "Kirjeitä Etelä-Afrikasta"...

Etelä-Afrikka on monella mittarilla Afrikan kehittyneimpiä valtioita. Laaja ilmaisunvapaus, tasokas journalismi, hyvät tiet, edistynyt perustuslaki ja useat maailman parhaimmistoon kuuluvat yliopistot tekevät vaikutuksen. Itsenäistynyt Etelä-Afrikka on aivan toista maata kuin apartheidin aikainen edeltäjänsä, joka oli muulle maailmalle maa ilottomasta menneisyydestä, joka yhä piti yllä rotuerottelua. Kansa- ja rotutieteilijät viittailivat toistensa pölyttyneisiin artikkeleihin, mutta saivat tuskin aikaiseksi ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua julkaisua.

Matka Etelä-Afrikan puolelle buurinationalistien aikoinaan dominoimaan North West -provinssiin sai huomaamaan, että Etelä-Afrikassa on jotain yhä syvästi ummehtunutta. Apartheidin henkinen perintö ei ainakaan kaikilla syrjäseuduilla ole edelleenkään kuollut. Ei ole kai ollut tarvetta tai pakkoa muuttaa asenteita, päinvastoin kuin monesti suurkaupungeissa. Inhimillisen kehityksen listojen häntäpäässä laahaava Mosambik on tältä osin selvästi kehittyneempi kuin vauraampi naapurinsa.

“Valkoisille” ja “ei-valkoisille” tarkoitetu erilliset ovet, bussit ja penkit lienevät jo lopullisesti historiaa Etelä-Afrikassakin. Lauantaisin kaupunkien puistoissa voi nähdä mustia ja valkoisia perheitä sikin sokin grillaamassa.

Potchefstroom on näemmä kuitenkin toista maata, sellaista jota ei luulisi kohtaavansa vuonna 2015 niin sanottuna jälki-rasistisena aikana. Kävelen mustan vaimoni kanssa kaupungin katuja. Paikalliset ohi ajavat valkoiset jäävät tuijottamaan aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet yhdessä miestä ja naista, joilla on eri väriset ihot. Ravintolaan kävellessämme yhdestä buuriseurueesta jopa osoitetaan sormella samalla, kun he puhuvat ilmiselvästi meistä. Vahinko etten huomannut tätä itse. Olisi ollut kiinnostavaa istua samaan pöytään ja ottaa tarkemmin selvää mistä on kyse.

Potchefstroom on yksi monista Etelä-Afrikan kaupungeista ja kylistä, jotka ovat muuttuneet hyvin vähän sitten apartheidin kukistumisen 1990-luvun alussa. Yliopisto on toki jonkin verran kansainvälistynyt. Valtaosa opiskelijoista on toki yhä afrikaansia puhuvia valkoisia, mutta opiskelumahdollisuuksia tarjotaan jo monille muillekin eteläisen Afrikan nuorille. Kampus on kuitenkin muurein, sähköpaimenin ja tarkastuspistein eristetty saareke, joka ei näemmä juuri vaikuta loppukaupunkiin. Ravintoloissa näimme ainoastaan valkoisten muodostamia seurueita. Lyhyellä konferenssimatkalla ei ollut aikaa ottaa selville missä mustat opiskelijat käyvät ja käyvätkö yhdessä valkoisten opiskelijoiden kanssa.

Apartheidin kukistamisen aikoihin maakunta oli valkoisen ylivallan kannattajan ja terroristin Eugene Terre'Blanchen ja hänen puolueensa kannatusaluetta. Hänen rasisminsa lie ollut melkein verenperintöä. “Valkoista maata” tarkoittava sukunimi on hänen hugenotti-esi-isänsä itselleen 1700-luvulla valitsema.  

Minulle ja vaimolleni Potchefstroomin kokemukset olivat lähinnä pilkallisen naurun ja ihmetyksen aihe, mutta kaupungissa ja sen townshipeissä asuville mustille apartheidin jäänteet lienevät vakavampi asia.

Rotusorron aiheuttamille koulutus- ja omaisuuseroille ei Etelä-Afrikan itsenäistyttyä tehty käytännössä juuri mitään. Vaikka ne eivät ole yhtä helppoja havaita kuin valkoisen roskaväen osoittelevat sormet ja pahansuopa tuijotus, on niiden vaikutus syvästi epätasa-arvoisessa maassa tappava. 

Kirjat ja olut (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjassa "Kirjeitä Mosambikista"...

Otin Mosambikiin saapuessani mukaani muistaakseni vain kaksi kirjaa, joista toinen oli ”Beer in Africa” (Olut Afrikassa). Ajattelin että teoriaa ehdin kahlata takaisin palattuanikin, sillä ei ollut tarkoitus jäädä kirjoittamaan. Oluesta kertova kirja oli tarttunut mukaani jostakin Afrikan tutkimuksen konferenssista Euroopasta, mikä kertonee vapaa-ajanviettomieltymyksistäni. Kirjan toimittaneet antropologit olivat huomanneet, että lähes kaikki kollegat käyvät oluella aineistonkeruun ohessa, mutta juuri kukaan ei ole tehnyt aiheesta vakavaa tutkimusta. Kuitenkin olutkioskit, baarit ja perhejuhlat voivat olla monien yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelemisen paraatipaikkoja.

Mosambikissa monet hauskimmista olutkapakoista ovat puitteiltaan varsin vaatimattomia aaltopellistä ja muutamasta puupaalusta, parhaimmillaan myös betonista, rakennettuja olutkioskeja. Niitä kutsutaan parakeiksi. Olut ostetaan kioskin luukusta ja nautitaan kioskin edessä seisoskellen tai muovisen puutarhapöydän ääressä. ”Parakeista” saa joskus myös peruselintarvikkeita tai jopa lämmintä ruokaa. Se valmistetaan grillissä rakennelman takana. Musiikki tulee joko kioskinpitäjän pikkustereoista tai asiakkaiden kookkaammista autostereoista.

Itse olen usein kiinnittänyt huomiota musiikkiin oluen juonnin lomassa ja kirjoittanut kappaleen nimen muistiin myöhempää perehtymistä varten. Kuten Suomessakin, lauluista, niiden rytmeistä ja sanoituksista keskustellaan mielellään. Aiemmassa kolumnissani mainitsin, että muusikkojen sanomaa kuunnellaan varsin tarkalla korvalla. Historiallisista tapahtumista ja ajanjaksoista aivan päällimmäisenä mieleen soimaan jää musiikki. Salimu Muhamedin ”Mamana Maria” -marrabentan mukaan tänään ei Mama Mariaa itketä. Ja miksi olisi itkettänyt. Kappaleen julkaisemisen aikaan 1974 Mosambik oli vapautumassa kolonialismin ikeestä.

Parakkikioskilla olen kuullut myös räp-duo Gpro Famin kappaleen ”O País da Marrabenta” (Marrabentan maa). Siinä räpätään pianosämplen säestyksellä, että kaupungin pääkadulla on kyllä luxusta, mutta sivukujilla aukeaa toinen todellisuus. Roskaa ja kuoppia on enemmän kuin kaloja meressä. Tanssittavassa kitara ja mies -tyylisessä rallissa ”Mali ya Pepha” (Paperirahaa) nyt jo edesmennyt Eugenio Mucavel puolestaan kuvaa kuinka naapurista leijailee herkullinen maissipuuron ja paahdetun sipulin tuoksu, vaikka laulaja itse, "sinä" ja hänen vaimonsa näkevät suorastaan nälkää. Molemmat kappaleet muistuttavat 1990-luvun yksityistämisten aiheuttamasta taloudellisesta epätasa-arvosta ja vyönkiristyksestä.

Sittemmin taloushistorioitsija Karl Polanyin tiiliskivimäinen ”Suuri murros” ja se olutkirja ovat saaneet seuraa. Olen hankkinut kirjahyllyllisen musiikkia, historian ja antropologian teoksia sekä mosambikilaista kaunokirjallisuutta. Maanmiehet tuovat silloin tällöin kotimaisia romaaneja ja ulkomaalaiset englanninkielisiä pokkareita. Silti ikävöin hyvin varustettuja kirjastoja ja muuta julkista omaisuutta, jota Suomessa edelleen on.

Otin toki mukaani muuten myös nappulakengät ja treenivaatteet. Berimbau-soittimen hukkasin matkalla. Sen soittaminen on vaihtunut muusikkojen klubilta ostamaani perinteiseen m'bira-soittimeen. Myyjä viisaasti pyysi ystäväänsä pitämään huolta osasta rahoja, etteivät ne kokonaan kuluisi olueen.

Räppitutkimuksen Populärisointia (Kuilut umpeen, Radio Cidade)

Jonkin aikaa sitten olin Mosambikin yleisradioyhtiön Radio Cidade -kanavalla haastateltavana tutkimuksestani peräti tunnin. Ohjelman nimi oli Cá entre nos ja haastattelijana radiotoimittaja Helder Leonel Malele, jota itse puolestani olen haastatellut ja useaan otteeseen jututtanut räp-tutkimustani varten. Haastattelu meni molempien mielestä hyvin, mutta lähinnä siksi ettei lähetys ollut suora. Suomalaisesta puhekulttuurista tutut pitkähköt tauot, tai eivät ne omasta mielestäni ole pitkiä, ovat täkäläiseen portugalinkieliseen radioviestintään täysin sopimattomia. Helder leikkasi visuaalisen editoinnin keinoin silkoista tauoista noin 20 minuuttia, jolloin ohjelma saatiin mahtumaan tunnin ohjelma-ajalle.

Xitiku ni Mbawulan Dingzwayu, Patrício Lumumba.

Eeva Kemppainen puolestaan teki tutkimusartikkeleihini perustuen kaksi postausta kehityskasvatusaiheiseen blogiinsa Kuilut umpeen. Toisen maamiehen Eero Niemisen kanssa käytiin taannoin Radio Cidaden hip hop -ohjelmassa soittamassa parin minuutin kenttänauhoitus Xitiku ni Mbawula -duon keikalta Patrício Lumumban kaupunginosasta. Energinen räppiduo räppää rongaksi ja chopiksi ja he julistavat akateemisesta koulutuksestaan huolimatta edustavansa ghettojen ääntä. Oli vaikuttavaa nähdä kuinka lähes koko yleisö osasi räpätä duon ihan kaikki sanoitukset ulkomuistista, vaikka duo ei ole vielä edes julkaissut ensimmäistä varsinaista levyään, useita yksittäisiä biisejä kylläkin ja lukuisia visiittejä toisten räppäreiden levyillä. Kahdella mikillä tehty nauhoitus näyttää kelvanneen hip hop -ohjelman myöhempiinkin lähetyksiin ja itsekin olen käyttänyt sitä kolmessa esitelmässä Etelä-Afrikassa ja täällä Maputossa.   

Mietimme keikan jälkeen, että miksiköhän Suomessa ei ole juurikaan positiivista bile-räppiä tyyliin Run-DMC vaan bilettäminen liittyy suomalaislyriikoissa joko rappioon tai ainakin sosiaalisiin ongelmiin.

Hetkutusta (Sanomalehti Karjalainen)

Minulta on jäänyt julkaisematta tämä Karjalaisen "Kirjeitä Mosambikista" -sarjaan joskus alkuvuodesta lähettämäni kolumni. 

Juuri nyt ja kaikkialla heiluu takamus mielikuvitusta ruokkivassa hetkutuksessa, joka länsimaissa on tiettävästi noussut suosionsa tähänastiselle huipulle. Mosambikin perinteisiin tanssityyleihin ja niistä ammentavaan urbaaniin marrabentaan hetkutus on kuitenkin kuulunut aina.

Niille, joilla on taito olla seuraamatta näin kevytmielisiä asioita, kerron että lähes koko englanninkielisessä maailmassa keskustellaan tällä hetkellä siitä, että onko heiluva takamus jo syrjäyttänyt esimerkiksi pohjoisamerikkalaisille vielä aikuisiälläkin kovin tärkeät rinnat! Ja jos et tunne aiheeseen liittyviä musiikkivideoita niin kysy omilta lapsiltasi. Omien arktisten esivanhempiemme murtomaahiihdosta juontunut tapa tanssia vartalo suorassa lähinnä jalkateriä siirrelleen on sekin jäänyt kansatieteellisiin elokuviin ja Yleisradion arkistosta löytyviin Lauantaitansseihin. Olen pettymyksekseni huomannut, että lukemattomat lienevät silti harjoitustunnit ennen kuin me länsimaalaiset pääsemme hetkutuksen taidon mestaruuteen.

Vastikään muistui mieleeni, että juuri Mosambikiin saavuttuani jouduin eräänä viikonloppuaamuna teekuppi kädessä todistamaan, kun lähes ikäiseni nuorehko mies ja hänen äitinsä alkoivat yhtäkkiä tanssia keittiössä marrabentaa etumus ja takamus toisiaan vasten liikkuen. Se tuntui tottumattomasta lähes kiusalliselta, mutta voin vakuuttaa että kysymyksessä oli täysin kunniallinen perhe.

Marrabenta on Etelä-Mosambikin rytmeihin ja länsimaisiin harmonioihin perustuvaa tanssimusiikkia, joka syntyi kolonialismin aikana silloisen Lourenço Marquesin, nykyisen Maputon, ghettomaisissa lähiöissä ja siirtyi sieltä 1960-luvulla myös keskustan kuumiin yökerhoihin. Marrabentan trooppinen svengi löytyy edelleen paikallisen populäärimusiikin pohjalta. Se on koko perheen juttu, jota tanssitaan pikkupojasta ja tytöstä vaariin ja vaikka vauva selässä.

Monen naisen takamus heiluu täällä kiehtovaa kahdeksikon liikettä jo pelkästään kävellessä, ja täysin tahattomasti. Sellainen naulitsee hyveellisemmänkin miehen katseen, vaikka vieraiden naisten katselua pyrkisi tietoisesti välttelemään. Eikä hetkutus ole suinkaan yksin naisten juttu. Marrabentan liikkeissä mies ja nainen ovat tasa-arvoisia niin hetkutuksessa kuin suuressa osassa muitakin tanssiliikkeitä. Naispuolinen ystäväni kertoi, että hänen puolisonsa taitaa Inhambanen maakunnassa harjoitetun zorro-tanssin, jossa heiluu ainoastaan takamus muun ruumiin pysyessä paikalleen.

Itse henkilökohtaisesti kannatan hetkutusta ja muita elämän iloisia puolia, mutta maltillisena arvokonservatiivina en ole niin sanotun eksplisiittisyyden suurimpia faneja. Siksipä Jennifer Lopezin uudehko hetkutusvideo verkkosukkineen, imukesavukkeineen ja korkokenkineen ei saa minulta juuri lainkaan tyylipisteitä. Sen sijaan olisin halunnut nähdä mosambikilaisen musiikin kuningattareksi kutsutun edesmenneen Zaida Shongon esiintymisen. Mitenkään kylläkään moralisoimatta, Mosambikissa tarvitaan hetkutuksen tehostamiseksi fetissejä tuskin koskaan. Silkka liike riittää. Täkäläinen naispuolinen kollegani ei muuten pitänyt länsimaissa mestarihetkuttajana esiintyvän Lopezin esitystä kovinkaan kummoisena.

Monista afrikkalaisista kielistä puuttuvat erilliset sanat musiikille ja tanssille ja esimerkiksi swahilin ngoma tarkoittaa molempia. Ei ole musiikkia ilman tanssia eikä, ainakaan Mosambikissa, tanssia ilman hetkutusta. Marrabentan urbaani leikillinen sensuaalisuus on jotain hyvin erilaista kuin maataloustöistä ammentavan afro-tanssin, jonka opettajat ovat yleensä Länsi-Afrikassa piipahtaneita eurooppalaisia.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja toimittaja, janne.juhana@gmail.com .

Innovatiiviset sedät

Muun muassa tägeillä #innovaatio ja #joukkovoima varustettu uusin innovaatiokeskustelu (jota seuraan tällä haavaa Mosambikista) innosti julkaisemaan seitsemän vuotta vanhan innovaatiopakinani uudelleen. Motiivini on puhdas ihmetys siitä, että miten muka maailman parhaiden peruskoulujen maassa on yhä edelleen setiä, jotka eivät osaa tulkita slogania, jossa kehotetaan tunkemaan innovaationne perseeseen. Alun perin kirjoitin tämän huhtikuussa 2007 (jolloin pakinassa mainittu Lipponen ei ollut vielä virallisesti ydinvoima-lobbari) ja varustin "Innovatiiviset valtiomiehet" -otsikolla.   

Uutta tuotetaan nykyään pikavauhtia. Poliitikot, julkisuuden visiönäärit ja Lissabonin strategia julistavat kaikkialla koulutuksen, teknologian ja tieteen merkitystä menestykselle. Myös innovatiivisuus on kaikkien huulilla. Siitä on tullut vision, mission ja fokuksen ohella yksi suomen kielen käytetyimpiä sanoja. Muodin aallonharjalla ovat talouslehdet.

Mutta ulottuuko innovatiivisuuden ihanne myös kirjoittamiseen? Puhemies Paavo Lipponen (sdp) kopioi ison osan taannoista puhettaan Euroopan ydinvoimalobbylta. Puolueettomaksi selvitysmieheksi Sipoon ja Helsingin rajakiistassa nimitetty kunta- ja alueministeri Hannes Manninen (kesk.) liimasi selvitykseensä kappaletolkulla tekstiä suoraan toisen osapuolen, Helsingin kaupungin, esityksestä. Jari Vilénin (kok.) Simon kunnan historiikista kopioima pro gradu on puolestaan jo poliittista historiaa, mutta uutta on, että näillä ansioilla pääsee nyt suurlähettilääksi, Budapestiin. Savon sanomissa hyvin huomattiin: ”Jari Vilénin ansioita ei voi kiistää.” Mutta Vilén on jopa edelläkävijä.

Kannattaako muka enää vaivalloinen tuhertaminen ”omien” tekstien parissa? Nämä herrat näyttävät esimerkillään, että ilmankin pärjää, ja vieläpä aivan mukavasti. Onkin kysymys aivan uudesta innovatiivisuuden, eli kekseliäisyyden, muodosta: vanhaa yhdistelemällä säästetään valtavasti aikaa ja saavutetaan taloudellisia voittoja. Ja eikös ranskalainen taiteenteoreetikko Antonin Artaud aikoinaan huomauttanut, että Jumalan kuolemasta seuraa tekijän kuolema? Hyvästi siis romanttinen neromyytti: ruetaan kaikki plagioimaan. Tavoitteena ei ole enää olla hyvä, vaan huipulla. Eivätkä matkalla sinne ongelmana enää ole edes eväät. Kansaamme johdattavat innovatiiviset valtiomiehet näyttävät kyllä miten ne hankitaan.

P.S. Päivitys seitsemän vuotta myöhemmin: täkäläisen tutkimuslaitoksen hiljattaisen selvityksen mukaan täällä Mosambikissakin osataan näiden suomalaisten valtiomiesten innovatiivisuus, joskin pienemmässä mittakaavassa. 75 % opinnäytetöistä oli lainattu toisen tekstiä ilman mainintaa lähteestä eli suoremmin sanottuna plagioitu.

Suomi henkisesti käppyrässä (Sanomalehti Karjalainen)

Julkaistu Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...

Suomi on koko neljä vuosikymmentä kestäneen elinikäni ollut jokseenkin sisäänpäin kääntynyt neito, mutta nyt hän vetäytyy yhä käppyräisemmäksi, kuin merituulen pieksämä saaristomänty tai kataja. Tarkoituksenani ei ole tässä käsitellä maamme penseää toimintaa eurokriisissä ja Välimeren pakolaiskriisissä, kehitysapuleikkauksia tai pyrkimyksiä ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Minulle ne ovat lähinnä merkkejä siitä, että yhä käperrymme kokoon, vaikka viisaampaa olisi suuntautua aiempaa globaalimmin ottaen esimerkkiä vaikkapa Portugalista. Siellä talouskriisistä haetaan ulospääsyä muiden mantereiden mahdollisuuksia hyödyntämällä.

Opiskeluaikoinani moni epäili antropologian tarvetta työelämässä ja yhteiskunnassa. Antropologia on kansainvälinen yhteiskuntatiede, jossa aineistonkeruu tehdään yleensä kaukana kotoa, minun tapauksessani Mosambikissa. Suomessa kulttuurin tutkijat ovat perinteisesti keskittyneet kalevalaisen runouden kaltaisiin aineistoihin ja suomalaiseen kansankulttuuriin. Niin mittava ja rikas on runoaineistomme, että monet ihmettelevät: miksi ihmeessä pitäisi mennä merta edemmäksi kalaan.

Kaukomailla tutkimisessa on kuitenkin menetelmälliset etunsa ja itseisarvoa. Oma kokemukseni Mosambikista ja sen naapurimaista auttaa ymmärtämään paitsi eteläistä Afrikkaa, myös näkemään omaa yhteiskuntaamme uusin silmin. Olemalla läsnä, lukemalla, elämällä ja keskustelemalla täkäläisten ihmisten kanssa olen oppinut maailmanhistoriasta ja nykyisyydestä, mutta myös kuvittelemaan ja luomaan uutta tulevaisuutta. Toivon, että pystyn siirtämään pienen osan siitä esimerkiksi kirjoitusteni lukijoille. Mosambikissa olen oppinut ymmärtämään syvällisemmin vaikkapa yhtä afrikkalaisen diasporan nerokkaimmista luomuksista eli jazzia, joka näihin päiviin asti on ollut tärkeä osa suomalaistakin kulttuurielämää.

Portugalilaiset ovat heikommasta peruskoulujärjestelmästään huolimatta suomalaisia tietoisempia muusta maailmasta, osin toki siksi että maalla oli siirtomaaimperiumi. Mutta myös kosmopoliittiset maputolaiset tietävät paljon enemmän Euroopasta kuin suomalaiset Afrikasta. Jokaisessa portugalilaissuvussa on Afrikan kävijöitä, Ranskaan siirtomaasotia paenneita tai muilla mantereilla onnensa löytäneitä setiä ja tätejä. Siksi esimerkiksi syyskuun 2010 suurmielenosoitukset Maputossa olivat Portugalissa ykkösuutinen, vaikka Suomessa ne tuskin ylittivät uutiskynnystä. Portugalin yleisradioyhtiöllä on erityiset Afrikan kanavansa erillisine musiikkitarjontoineen ja uutisineen.

Eurokriisi aiheutti Espanjassa nuorison suurtyöttömyyden, mutta Portugalista nuoret lähtivät töihin merten taakse. Mosambikissa portugalilaisyhtiöt toimivat jo ravintolatoiminnasta elintarvike- ja energiasektoriin. Maputon lukuisilla kerrostalotyömailla häärii monesti juuri portugalilainen rakennusyhtiö, kun suomalaisyhtiöt Kone ja Wärtsilä vasta aloittelevat investointejaan.

En tällä suinkaan tarkoita, että Suomen tulisi kurottautua maailmalle etupäässä taloudellisista syistä. Sallimalla ihmiselle luonnollisen monikielisyyden, uteliaisuuden ja kulttuurivaihdon kukoistaa ja esimerkiksi tiedon ja musiikin virrata aiempaa vuolaammin olisi suomalaisten elämä jatkossa kaikilla muillakin tavoin rikkaampaa. Näin Suomi-neito olisi jälleen pelissä mukana.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

Leijonat, jotka syövät ihmisiä (Kansan uutiset)

[Kansan uutisissa 22.5. julkaistu juttuni Cabo Delgadon leijonista ihmismetsällä. Kuvituksena yksinoikeudella vain blogissani Jaakko Ruuskan Maputon maakunnassa kuvaama betoninen leijonapatsas.]

Pohjois-Mosambikissa leijonat ovat vaarallisesti villiintyneet. Se on ihmisen oman toiminnan tulosta.

Jokin aika sitten mosambikilaisen sanomalehden kannessa oli leijonan kuva, mikä on maassa hyvin harvinaista. Kyse oli kissapetojen hakeutumisesta asutuksen läheisyyteen Zambezian maakunnassa. Itse jutun kärki oli, että asukkaat rajoittivat tärkeitä aktiviteettejaan ulkona leijonien vuoksi.

ITE-taiteilijan naarasleijona, Manhiça. Kuva: Jaakko Ruuska.

Leijonat ovat paljon suomalaisia suurpetoja vaarallisempia ihan luonnostaan, mutta eivät normaalisti sentään metsästä ihmisiä. Pohjois-Mosambikista kuitenkin tunnetaan useampia tapauksia, joissa leijonalauma on alkanut saalistamaan ihmisiä.

Niin biologit kuin paikalliset ajattelevat – joskin eri tavoin – että syynä on ihmisen oma toiminta. Paikallisten asukkaiden mielestä on naurettavaa kuvitella, että leijonat toimivat omin päineen. He uskovat, että ne on noiduttu heidän kimppuunsa taloudellisen ahneuden vuoksi.

Noituususkomuksia voi pitää rationaalisina, koska oman kylän köyhyyttä ja onnettomuutta ja toisten käsittämätöntä rikkautta ei voi luonnollisilla syillä selittää. Wall Streetin susista ja muista todellisisista rahamiehistä ei syrjäseudun asukkailla kuitenkaan juuri ole kokemusta vaan noituussyytöksien kohteeksi joutuvat useimmiten paikalliset kauppiaat ja virkamiehet.

Leijonien maakunta

Erityisesti Cabo Delgadon maakunnassa on vuosikymmenten mittaan muodostunut useampia ihmisiä syöviä leijonalaumoja. Vuonna 2002–2003 seitsemän leijonan lauma söi 13 kuukaudessa noin 50 ihmistä ja haavoitti kuutta. Leijonien juhlat köyhässä Muidumben piirikunnassa loppuivat vasta, kun valtio lähetti paikkakunnalle ammattimetsästäjän.

Tuoreempaa tapausta dokumentoinut kirjailija Mia Couto kertoo uudehkossa romaanissaan A Confissão da Leoa (Naarasleijonan tunnustus) tunnelmista, kun leijonat väijyvät kyläläisiä.

Vuonna 2013 Camões-palkittu Couto kuunteli paikallisten tarinoita työskennellessään Palman piirikunnassa kenttäbiologina vuonna 2008. Siellä leijonat tappoivat vähemmän kuin Muidumbessa eli ”vain” 26 ihmistä.

Mutta sekin riitti siihen, että kyläläiset lakkasivat luottamasta keneenkään. Ihmisleijona tai leijonia ohjaava noita saattoi kyläläisten käsityksen mukaan olla vaikka yöllä ulos virtsaamaan poistunut perheenjäsen.

Sosiologi Carlos Serra kertoo, että maakunnan leijonat tottuivat ihmislihaan aluksi itsenäisyyssodan 1964–1974 aikana, kun portugalilaissotilaat alkoivat jättää ampumiaan vihollistaistelijoita savannille hautaamatta, mitä aiemmin ei koskaan tehty. Paikalliset nimittäin pitivät hautaamista äärimmäisen tärkeänä ja pelkäsivät hautaamattomien ruumiiden henkiä.

Uutta käytäntöä ei kuitenkaan lopetettu Mosambikin itsenäistyessä vuonna 1975 vaan vuosina 1976-1992 riehuneessa sisällissodassa ruumiita jäi savannille vielä enemmän.

Sodan aikana kokonaisia kyliä evakuoitiin tai jätettiin täysin tyhjiksi. Niihin jäi puolustuskyvyttömiä eläimiä, kuten kanoja, sikoja, vuohia ja nautakarjaa. Leijonat ryhtyivät luonnollisesti syömään niitä. Ihmisiä ei tarvinnut aavekylissä pelätä ja lisäksi leijonilla oli nälkä. Sodan molemmat osapuolet olivat ampuneet gasellikannan ja muun suurriistan konepistooleillaan sukupuuton partaalle.

Seuraavaksi lynkkaukset

Cabo Delgadossa tiedetään hyvin, että leijonat alkavat tietyissä olosuhteissa metsästämään ihmisiä. Vain se, miksi ne vainoavat nimenomaan jotain tiettyä yhteisöä tai perhettä, selitetään noituudella.

Muidumbessa noituusepäilyt johtivat nuorten kyläläisten suorittamiin lynkkauksiin, joissa kuoli 24 ihmistä, etupäässä piirikunnan varakkaampia jäseniä, kuten valtion virkamiehiä. Myös muita varakkaammat mosambikinintialaiset kauppiaat joutuivat syntipukeiksi.

Yhteensä leijonat ja kimpaantuneet lynkkausporukat tappoivat reilun vuoden aikana lähes 80 ihmistä. Serran mukaan leijonat kyllä käynnistivät lynkkaukset, mutta niiden pohjimmainen syy on silti yhteisössä pitkään kyteneissä sosiaalisissa ristiriidoissa ja kroonisessa sosiaalisessa kriisissä. Monet elävät alueella absoluuttisessa köyhyydessä ja naapurien hyvinvointia on vaikea hyväksyä.

Mia Couto on siviiliammatiltaan biologi. Hänen kirjassaan sukelletaan vakuuttavasti leijonan ja ihmisleijonaksi itsensä kokevan nuoren naisen näkökulmaan. Muutenkin pääpaino on naisten tarinoissa, sillä yhtä lukuun ottamatta kaikki uhrit Palmassa olivat naisia.

Metsästävän naarasleijonan näkökulmasta heikot ja hitaat ihmiset ovat asettuneet heidän reviirilleen, ja lisäksi vielä lihottavat herkullisia eläimiä. Erityisen houkuttelevia ovat naiset, koska leijonat näkevät kauas, että vettä päänsä päällä kantavien naisten liikkuvuus on rajoitettua.

Leijonia ei tosin kannata julkisesti ymmärtää, kun ne ovat ihmismetsällä. Ulkopuolisuus ja ulkomaalaisuus epäilyttävät pitkään jatkuneen kriisin kärjistyttyä muutenkin. Kantapään kautta tämän huomasi nykyhistorioitsija Paulo Israel. Hän työskenteli vuonna 2003 Muidumbessa ihmissyöjäleijonien aikaan ja oli vähällä joutua lynkatuksi noituussyytösten vuoksi.

Mosambikin hallitus ja kansainvälinen yhteisö vaikenivat sodasta (Karjalainen)

Tässä alla Karjalaisen kolumnina 16.5. julkaistu kannanottoni, jonka alkuperäisenä otsikkona oli "Mosambikin hallitus ja kansainvälinen yhteisö vaikenevat sodasta rahan ja vallan vuoksi":

Frelimo-puolueen johtaman hallituksen ja lahjoittajavaltioiden mielestä Mosambik ei ollut sodassa, mutta monet asiantuntijat ja mosambikilaiset ovat eri mieltä.

Syyskuun 2014 rauhansopimusta seurannut puoluejohtajien symbolinen halaus päätti lähes kahden vuoden vihollisuudet armeijan ja oppositiopuolue Renamon joukkojen välillä, mutta vielä reilut puoli vuotta sen jälkeen tilanne on yhä vaikea. Renamon sissit kontrolloivat suuria maa-alueita Gorongosan vuoristossa eivätkä aseistariisunta ja sissien integroiminen yhteiskuntaan etene jopa sadasta neuvottelukerrasta huolimatta. Reilut satahenkinen sissiryhmä saapui huhtikuussa eteläiseen Gazan lääniin aiempaa lähemmäksi pääkaupunkia ja he ovat ottaneet ainakin kolmesti yhteen maan armeijan kanssa. Puoleen vuoteen ei yhteenotoissa ole kuitenkaan kuollut ketään.

Suurimmat parlamenttipuolueet Renamo ja Frelimo olivat jo Mosambikin edellisen 16-vuotta kestäneen sisällissodan osapuolia. Tuhoisa sota päättyi 1992, joten osapuolten ajautumista uudelleen sotaan huhtikuusta 2013 alkaen oli aluksi vaikeaa uskoa.

Vihollisuuksien vallitessa 2013–2014 kuoli Sofalan läänissä siviilejä ja sotilaita viikoittain ja kymmenet tuhannet ihmiset jättivät kotinsa ja peltonsa. Hallitus ja valtiolliset viestimet leimasivat sodasta puhumisen epäisänmaalliseksi peläten ongelmia ulkomaisten investointien ja avunantajamaiden kanssa. Myös kansainväliset kumppanit vaikenivat konfliktista eikä se herättänyt suurempaa huomiota maailman tiedotusvälineissäkään. Mosambikia koskevan tiedon lähteenä ovat usein valtion omistaman uutistoimiston englanninkieliset tiedotteet, joilta on turha odottaa puolueettomuutta varsinkaan konfliktitilanteessa. Suomessa Mosambikin uutisista suuri osa tulee ulkoministeriön ja kehitysapujärjestöjen kautta. Ne eivät loppuvuodesta 2013 huomioineet edes sitä, kun Eduardo Mondlane -yliopiston entinen rehtori filosofi Brazão Mazula, mosambikilainen konfliktintutkija antropologi Victor Igreja ja brittiläinen Mosambikin tuntija Joseph Hanlon kukin vuorollaan määrittelivät konfliktin sodaksi. Itsenäisten lehtien lukijoille konfliktialueen asukkaat olivat alusta lähtien kertoneet kärsivänsä sodasta.

Ulkoministeriön verkkosivuilla rauhansopimus ylitti uutiskynnyksen, vaikka itse konfliktista ei ollut oikein kerrottu. Tieto yhteenotoista oli toki kaiken aikaa epävarmaa ja ristiriitaista ja esimerkiksi joihinkin kymmeniin kuukaudessa nousseista uhriluvuista on vaikeaa tehdä tarkempaa arviota. Pääkaupunki Maputoon vaikutukset olivat lähinnä välillisiä. Poliisivoimien keskittyessä konfliktialueelle alkoivat kaupunkikeskustojen varakkaat perheet kärsiä kidnappauksista ja köyhemmissä lähiöissä yltyi rikosaalto. Itse peruin luentomatkan Quelimaneen, koska maan armeija käytti pohjoiseen vievää tietä kulkevia siviililinja-autoja joukkojen kuljetukseen ja ne olivat Renamon keskeisiä iskukohteita.

Renamon kapinan motiivit ovat paljon sen omaa kannattajakuntaa laajemmassa turhautumisessa. Frelimo on johtanut maata koko itsenäisyyden ajan, vuodesta 1975, ja on rakentanut järjestelmän, jossa puolueen valta tunkeutuu kaikkialle yhteiskuntaan. Monikaan ei pidä uralla etenemistä mahdollisena ilman puolueen punaista jäsenkirjaa. Vaalivilppi on laajaa eikä yleinen uskomus, että vaalitulokset päätetään etukäteen liene kokonaan vailla pohjaa. Mittavasta kehitysavusta ja reippaasta talouskasvusta huolimatta köyhyys ei ole vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Mosambik on talouskasvustaan huolimatta edelleen yksi maailman köyhimmistä maista ja saa budjettitukea 18 länsimaalta, myös Suomelta. Maat ovat Mosambikissa myös liiketoiminnan vuoksi, josta odotetaan suuria voittoja. Kiivaan rakentamisen ja luonnonvararallin vuoksi on ymmärrettävää, että kansainvälinen yhteisö yhtyy hallituksen hiljaisuuteen sodasta ja muista epäkohdista. Yksioikoinen hallituksen tukeminen ja tiedon pihtaaminen ei kuitenkaan ole hyväksyttävää eikä arabikevään jälkeisessä maailmassa edes viisasta. Maidemme kehitysyhteistyösuhde voi olla kestävä ja hyödyllinen vain, jos suomalaisille kerrotaan Mosambikin tapahtumista totuuden mukaisesti ja jos mosambikilaiset kokevat tuen hyödylliseksi muullekin kuin hallitukselleen.

Janne Rantala on antropologi, vapaa toimittaja ja Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija

Ei tuumaakaan periksi rasismille (Karjalainen)

Tämä rasismia käsittelevä kolumnini julkaistiin 12. toukokuuta sanomalehti Karjalaisen palstallani "Kirjeitä Mosambikista". Tässä alla jo pari kuukautta sitten kirjoittamani teksti alkuperäisessä muodossaan.

Suomesta kantautuvat uutiset puukkojen kanssa heiluvista kansallissosialisteista ja muusta rasismista pahoittivat pahasti mieleni täällä Maputon kuumuudessa, jossa en ole rasistista väkivaltaa kohdannut. On kenties vain sattumaa, että Jyväskylässä vastikään tuomitut kirjastopuukottajat, jotka sosiaalisessa mediassa ylpeilevät ”iskustaan” ja suomenlippuhuivistaan, eivät vieneet kenenkään henkeä. 

Paljon antaneessa Mosambikissa näkee yhä monesta asiasta, että taistelu rasistista maailmanjärjestystä ja siirtomaavaltaa vastaan ei ollut mikään huviretki vaan muun muassa miljoonien afrikkalaisten hengen vaatinut uhraus. Tämänkin tutkimusinstituutin sisäpihalla on muistokivi kahden tutkijan muistoksi, jotka nykynatsien aateveljet naapurimaasta murhasivat. Vain viiden metrin päässä toimistostani heitti henkensä apartheidin vastainen aktivisti ja tutkija Ruth First avattuaan Etelä-Afrikan salaisen palvelun laatiman kirjepommin. 

Minäkin olen leikkinyt natseja. Lapsuuden realistisissa sotaleikeissä Kälviällä toiset meistä olivat liittoutuneita ja toiset natseja, jälkimmäiset korkkareista opittuine "Eine Sweinhund" -huutoineen. Nämä leikit jäivät lapsuuden kultaisiin muistoihin. On siksi hämmentävää, että yhä tänään vuonna 2015 on olemassa muka tavallisia suomalaismiehiä, jotka lukevat itsensä kansallissosialisteiksi eli natseiksi, ihailevat Mein Kampfia, vihaavat mustaihoisia ja työväenliikettä sekä puhuvat vakavissaan rotupuhtaudesta.

Opiskeluaikojeni alussa 1990-luvun puolivälissä Joensuukaan ei ollut vielä täysin siirtynyt seuraavaan kehitysvaiheeseen, ainakaan öisellä torilla, jossa natsiskinit partioivat pilottitakeissaan. Niin tummemmista kuin vaaleammista kavereistani moni joutui pahoinpidellyksi ja itsekin jouduin kerran juoksemaan karkuun, päällekarkaajia oli niin monta. Maahanmuuttajien leipoma pizza, rasisminvastainen aktivismi ja ihonväristä riippumatonta lahjakkuutta arvostava yliopistoväki saivat lopulta muun yhteiskunnan havahtumaan. Tuhansien joensuulaisten rasisminvastainen marssi vuonna 1998 oli viimeinen niitti natsiskinien touhuille. Se oli paikallisesti merkittävä osa maailmanlaajuista kamppailua, jonka päärintama oli toki mustien älykköjen, muusikoiden, taiteilijoiden ja muun kansan kamppailussa eteläisessä Afrikassa.      

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tyhmäänkin, ja tämä oikeus kuuluu jopa natseille. Kokonaan toinen asia on, että rasismille ei pidä antaa periksi tuumaakaan. Ei ole hyväksyttävää, että natsien aateveljineen ja tovereineen annetaan 70 vuotta Auschwitschin keskitysleirin vapauttamisen jälkeen yhä vaikuttaa yhteiskunnassa magneettimedioineen ja että heitä päästetään vaikutusvaltaisiin ammatteihin, puolueisiin, ohjelmatyöhön ja kansanedustajaehdokkaiksi. Rasistien olisi jo korkea aika tiedostaa, että heidän taistelunsa on hävitty eikä paluuta heidän ilottomaan menneisyyteensä ole. Rasistit eivät voi enää voittaa vaan ainoastaan sabotoida muiden ihmisten elämää, tappaakin.     

Johannesburgin apartheid-museossa kerrotaan, että siellä apartheid on paikassa, jonne se kuuluu, museossa. Pääsylippuihin on painettu satunnaisesti määräytyvä rotumerkintä, joka määrää reitin, jota museoon sopii käydä. Itse jouduin merkintäni vuoksi erilleni seurueesta. Jos joku tosiaan haluaa vielä omia puistonpenkkejä valkoisille niin olisiko syytä ensin tarkastaa Etelä-Afrikan valkoisilta, että kannattiko.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.

Perus-zulujen maahanmuuttokriitikot tositoimissa (Karjalainen)

Karjalaisen (11.5.2015) kolumnejani: Mitä yhteistä on Etelä-Afrikan taannoisilla lynkkauksilla ja Välimeren haaksirikoilla?

Äskettäin osui silmiini etelä-afrikkalaisen Brandan Reynoldsin piirtämä pilakuva afrikkalaisen siirtolaisen kompassista. Itään päin kulkiessa edestä löytyy Al-Shahab, länteen Boko Harum, etelään ksenofobia ja pohjoiseen haaksirikko. Jääminen kotiinkaan ei ole monellekaan vaihtoehto nuorten työttömyysprosentin ylittäessä paikoin 50 %.

Afrikan siirtolaisista ylivoimainen valtaosa suuntaa kyllä edelleen toiseen afrikkalaismaahan. Välimeren laivoissa ylittävät pääasiassa ne, jotka pakenevat Syyrian ja Libyan sisällissotia.

Etelä-Afrikka nousi hiljattain uutisotsikoihin, kun maahanmuuton vastustajat siirtyivät tositoimiin ilmeisesti zulu-kuningas Goodwill Zwelithini kaBhekuzulun lausunnon yllyttämänä. Hyökkäyksissä ulkomaalaisten koteihin ja heidän liiketoimiaan vastaan kuoli lyhyessä ajassa kuusi ihmistä. Kahden mosambikilaisen murha levisi valokuvina maailmalle. Syyksi ksenofobisiin eli muukalaisen pelkoon perustuviin vainoihin ja omaisuuden ryöstämiseen riitti, että puoliso on toisesta maasta. Tuhansia siirtotyöläisiä pakeni kotimaihinsa ja televisiosta tutuille jalkapallostadioneille perustettuihin pakolaisleireihin. Muun muassa Mosambikissa on 700 pakolaisen väliaikainen leiri noin kolmekymmentä kilometriä pääkaupunki Maputosta Etelä-Afrikkaan päin. Mietin kaikessa hiljaisuudessa, että missä mielessä hyökkäysten takana oli perus-zulujen maahanmuuttokriittinen siipi?

Pian shokeeraavien Etelä-Afrikan uutisten jälkeen Välimerellä haaksirikkoutui satoja siirtolaisia kuljettanut alus, jonka lähes kaikki matkustajat kuolivat. Uutisissa toistuvat arviot 700-900 kuolleesta. Tämän tapahtuman yhteydessä ksenofobiaan ei juurikaan viitattu vaan asiaa käsiteltiin muun muassa meripelastuksen ja rajavalvonnan näkökulmista. Jos syitä tarkemmin analysoi, on ksenofobiaa kuitenkaan vaikea poissulkea.

Siirtolaisia ei Euroopan unionissa toki ajeta pois ainakaan ensisijaisesti veitsin ja tylpin esinein vaan byrokraattisin ja poliittisin säädöksin ja sopimuksin, mutta eipä se juuri nippusiteissä lohduta matkalla ”kotiin” ja toisaalta niin on uhrimääräkin aivan omaa luokkaansa.

Välimereen hukkuvat tuhannet siirtolaiset ovat oikeastaan linnake-Euroopan uhreja. Se tarkoittaa Schengen-maiden ja niiden kansalaisten haluttomuutta jakaa maailman siirtolais- ja pakolaistulvaa. Toisaalta muun muassa sisilialaisten kerrotaan auttavan rantautujia, mutta köyhän maakunnan kyky ottaa vastaan jopa 170000 siirtolaista vuodessa on rajallinen. Tasaisemmin Euroopan unionin eri maihin jaettuna määrät olisivat kuitenkin suhteellisen pieniä.

Etelä-Afrikan traagiset tapahtumat ovat paradoksaalisesti nostattaneet uudelleen ajatuksen kaikkien afrikkalaisten keskinäisestä sisaruudesta. Mosambikilainen kirjailija Mia Couto muistutti avoimessa kirjeessään Etelän-Afrikan presidentille Jacob Zumalle, että tämä itse ja monet muut ANC:n aktivistit otettiin hyvin vastaan Mosambikissa apartheidin vastaisen taistelun aikana eikä etelä-afrikkalaisilla olisi syytä ylemmyydentuntoon muihin afrikkalaisiin nähden.

Yllättäen Zuma laittoi vuonna 2013 Camões-palkitun Couton kirjeen laajaan jakeluun hallinnon eri tasoilla ja myös vastasi siihen. Myös kuningas Goodwill viittasi kirjeeseen uudessa puheessaan, jossa hän julisti että ei ole zimbabwelaisia eikä mosambikilaisia vaan että kaikki afrikkalaiset ovat veljiä ja siskoja ja heidän maansa ovat itsenäisiä keskinäisen solidaarisuuden takia. Hän pyysi anteeksi vainoja ja lähetti kuulijat kertomaan yhteisöilleen, että kukaan ei saa hyökätä ulkomaalaisten kimppuun: hyökkäykset saattavat koko zulu-kansan häpeään. Kuningas Goodwillin tavoin eurooppalaisetkin ovat tehneet valtavan humanitäärisen virheen. Olemmeko valmiita ottamaan siitä vastuun?

Lahjoittajien lemmikin sisällissodasta oltiin hiljaa (Kansan uutiset)

Kansan uutisille (8.5.2015) kirjoittamani juttu Mosambikin sisällissodasta 2013–2014 ja siitä kuinka sodasta kansainvälisesti vaiettiin...


Mosambikin alueellisesti rajatulla sodalla ei olisi suurta merkitystä monellekaan suomalaiselle, ellei se paljastaisi, kuinka puutteellisella tiedolla lahjoittajavaltiot toimivat.

Oli ikävää huomata vuosina 2013–2014, että olin tullut tutkimustyöhön sisällissotaa käyvään maahan. Syyskuun 2014 rauhansopimuksen jälkeen tuliaseet vaikenivat, mutta informaatiosota jatkuu. Keski-Mosambikissa Renamon joukot kontrolloivat yhä suuria maa-alueita ja neuvottelut demobilisaatiosta ovat umpikujassa.

Tätä kirjoittaessani huhtikuussa 2015 Renamon runsaan sadan hengen joukko-osasto on Gazan läänissä matkalla kohti etelää ja se on ottanut kahdesti yhteen hallituksen joukkojen kanssa. Rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ei konfliktissa ole kuitenkaan tiettävästi ammuttu ketään, ellei perustuslakijuristi Gilles Cistacin äskettäistä murhaa lasketa.

Kun vihollisuudet vuonna 1992 päättyneen sisällissodan osapuolien välillä alkoivat uudelleen huhtikuussa 2013, en vielä ymmärtänyt, että tilanne oli paljon vakavampi kuin edellisen vuoden satunnaisissa ammuskeluissa. En osannut määritellä, milloin pikku hiljaa lisääntyneet yksittäiset iskut ja taistelut taajamissa ja maanteillä tulisi määritellä sodaksi.

Paikallisen älymystön ja kansainvälisen yhteisön keskuudessa vajoaminen sisällissotaan oli tabu, eikä sen mahdollisuutta myönnetty julkisesti edes pohdittavan. Sittemmin loppuvuodesta 2013 mosambikilaiset filosofi Brazão Mazula ja konfliktintutkija, antropologi Victor Igreja sekä brittiläinen Mosambikin tuntija Joseph Hanlon vahvistivat sen, mitä konfliktialueen asukkaat olivat sanoneet jo pitkään: maa on sodassa.

Rajoitettua sisällissotaa

Pääkaupunki Maputossa etupäässä Sofalan lääniin rajoittuvan, hallituksen ja oppositiopuolue Renamon välisen konfliktin vaikutukset olivat enimmäkseen välillisiä. Poliisivoimien keskittyessä konfliktialueelle kaupunkikeskustojen varakkaat perheet alkoivat kärsiä kidnappauksista. Köyhemmissä lähiöissä yltyi rikosaalto.

Itse jouduin perumaan luento- ja seminaarimatkan Zambezian lääniin, koska Mosambikin armeija käytti maan etelä- ja pohjoisosia yhdistävää päätietä kulkevia siviilibusseja kuljetusvälineinä ja ne olivat Renamon keskeisiä iskukohteita.

Sofalan läänissä molempien osapuolien sotilaita ja siviilejä kuoli ja loukkaantui viikoittain lähes kahden vuoden ajan. Kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja peltonsa.

Uhreja tuli kuukausittain muutamia kymmeniä, mutta luvuista on vaikea tehdä tarkempaa arviota, sillä eri osapuolten ja tiedotusvälineiden luvut erosivat suuresti toisistaan.

Cistacin murha

Lakitieteen professori Cistac ammuttiin maaliskuun alussa tunnetun kahvilan edessä yhdellä pääkaupungin vilkkaimmista kaduista hänen noustessaan aamukahvin jälkeen yliopiston omistamaan taksiin. Mafiatyylisen teloituksen motiivina olivat aivan varmasti hänen julkiset kannanottonsa.

Vaikka kaksi henkilöä pidätettiin huhtikuussa murhan tiimoilta, on tapaus silti kaikkea muuta kuin ratkaistu. Ei esimerkiksi ole tiedossa, ketkä olivat murhan toimeksiantajia.

Frelimo on muuttunut vapautusliikkeestä korruptoituneeksi valtionhoitajapuolueeksi.

Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Cistac teki yleiselle syyttäjälle ilmoituksen saamastaan vihapostista ja uhkauksista. Etupäässä nimettöminä esiintyneiden arvostelijoiden mielestä Cistac tuki Renamon vaatimuksia maakuntahallinnosta, mutta ennen murhaa myös valtapuolue Frelimo pani lehdistöpäällikkönsä hyökkäämään poikkeuksellisen rajusti häntä vastaan.
Murha oli luultavasti yksi syy siihen, että entinen presidentti Armando Guebuza pakotettiin lopulta eroamaan myös Frelimo-puolueen puheenjohtajuudesta.

Lahjoittajien lempilapsi

Kaukaisen afrikkalaisen maan alueellisesti rajatulla sodalla ei muuten olisi juurikaan merkitystä Suomessa, ellei Mosambik olisi lahjoittajamaiden lempilapsi ja Suomen keskeinen avunsaajamaa. Sota myös paljastaa vakavia tiedonvälityksen ongelmia Suomessa ja luultavasti monessa muussakin lahjoittajamaassa.

Mosambikin tapahtumat eivät ylitä uutiskynnystä kovin helposti muutenkaan, paitsi melko marginaalisessa ja ulkoasianhallintoon kytkeytyvässä kehitysyhteistyöaiheisessa mediassa, jossa konfliktista vaiettiin lähes täysin.
Oli hämmentävää lukea ulkoministeriön verkkoviestinnästä rauhansopimuksen solmimisesta lokakuussa 2014, sillä sodan kestäessä oli hyvin ylimalkaisesti ja ohimennen mainittu ainoastaan ”rauhan rakoilusta” ja ”levottomuuksista”.
Kepan verkkosivuilla maajohtaja Minna Tuominen kirjoitti, että osapuolten jännite kärjistyi ”lähes aseelliseksi konfliktiksi” leppoisaksi luonnehtimassaan maassa.

Konfliktia ei mainita sanallakaan edes ulkoministeriön tuoreessa kehitysavun evaluointiraportissa. Suurlähettiläs Seija Toron mielipidekirjoituksessa (HS 2.4.) maalattiin kuva Mosambikista melko rauhallisena keitaana muuten levottoman Afrikan keskellä mainitsematta sanallakaan edellisen kahden vuoden aikana riehunutta konfliktia.

Kaukana menestystarinasta

Reilut kolme vuotta kenttätutkimusta Mosambikissa avaa varsin toisenlaisen näkymän. Mosambik ei valitettavasti ole se kehitysavun menestystarina, jota lahjoittajavaltiot julistavat yhteen ääneen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maan talous on kasvanut liki kymmenen prosentin vuosivauhtia, mutta absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä ei ole vähentynyt virallisten tilastojenkaan mukaan edes yhtä prosenttiyksikköä.

Vaikka ongelmista vaikeneminen ei ole hyväksyttävää, on se toki jossain määrin ymmärrettävää, sillä kaikki kehitysapukeskustelu ei ole rationaalista. Ja esimerkiksi budjettituen kategorinen jäädyttäminen sisällissotaan vajonneelta maalta voisi rohkaista pieniä aseellisia ryhmiä sotapolulle ja näin horjuttaa kokonaisten valtioiden taloutta.

On silti vaikea uskoa, että siinä olisi mitään hyvää, ettei mahdollisesti sotaa käyvän maan tilanteesta keskustella avoimesti eikä Mosambikin 18 länsimaalta saamaa budjettitukea kyseenalaisteta kertaakaan, ei ainakaan julkisesti.
Luultavasti Renamo onnistui saamaan sissisodalle tärkeää väestön tukea, koska monet muutkin kuin ”renamistit” tuntevat itsensä marginalisoiduiksi. Valtapuolue Frelimo on 40 vuoden valtakaudellaan muuttunut vapautusliikkeestä rikkaita suosivaksi korruptoituneeksi valtionhoitajapuolueeksi, jonka jäsenkirjaa ja ”frelimisteille” ominaista, yhteiskunnallisesta todellisuudesta kaukana leijailevaa korukieltä pidetään ehtona uralla etenemiselle.

”Ulkoiset äänestäjät”

Ulkomaisille lahjoittajavaltioille ja investoijille Frelimo silti edustaa pysyvyyttä ja sitä tuetaan niin kauan kuin se nähdään edulliseksi. Olisiko ollut juuri tästä kysymys EU:n vaalitarkkailijoiden ensimmäisessä yltiöpositiivisessa lausunnossa lokakuun 2014 todellisuudessa hyvin vilpillisten parlamenttivaalien jälkeen?
Paria päivää myöhemmin Mosambikin omien kansalaisjärjestöjen lausunto luetteli lukuisia virheitä ja vaalivilppejä asettaen EU:n vaalitarkkailun noloon valoon. Laaja vaalivilppi onkin yksi niistä syistä, miksi sotilaallinen konflikti ei edelleenkään ole ratkennut kestävällä tavalla.

Sosiologi José Manuel Purezan johtama tutkijaryhmä puhuu lahjoittajavaltioista ja ulkomaisista kansalaisjärjestöistä ”ulkoisina äänestäjinä”, joille hallitus on kuuliaisempi kuin omille kansalaisilleen. Harva mosambikilainen uskoo, että maassa vielä pärjättäisiin ilman kehitysapua, mutta avun ongelmattomuudesta ei kansankaan keskuudessa ole illuusioita.
Maputon lähiöissä konfliktin ollessa kuumimmillaan koteihin tunkeutui väkipakolla 20-päiseksi kuvattu väkivaltainen rikollisryhmä. Se nimettiin G20:ksi budjettitukimaiden nimitystä G18 mukaillen. Itsenäiselle lehdistölle vuotanut Frelimon lista ”isänmaallisista” hallitukselle myötämielisistä kommentoijista puolestaan nimettiin samaa periaatetta noudattaen G40:ksi.

Kun G40 esitti julkisuudessa konfliktin lähinnä Renamon harjoittamana rikollisuutena eikä sisällissotana vastoin sotatoimista kärsineiden asukkaiden kokemusta ja eturivin tutkijoiden kantaa, olisi G18:n viisasta miettiä, ketä asiassa kuunnella.j

Jokainen ihminen on muusikko, tanssija, säveltäjä ja parantaja (Karjalainen 2.3.)

Varoitan heti aluksi, että tämä kirjoitus saattaa ärsyttää joitakin muusikoita ja ammattitaiteilijoita. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole missään nimessä halveerata taitoa eikä kurinalaista harjoitusta, joita suuresti arvostan. Nigerialainen etnomusikologi, kansanmuusikko ja oopperasäveltäjä Meki Nzewi tarjosi nimittäin Dar es Salaamissa kohdatessamme varsin lohduttavan näkemyksen ihmiseen ja musiikkiin. Hänen mielestään jokainen ihminen on muusikko, tanssija, säveltäjä, psykologi ja parantaja.

Kun eräs kollega Ranskaan kuuluvalta Mayoten saarelta vähätteli rummutustaitoaan, Nzewi kivahti että miksi tämä oikein solvaa itseään. Tämä ei ehkä vain ole saanut tilaisuutta kehittää luonnonlahjaansa. Rytmiä ja melodiaa kun ei tarvitse kuulemma etsiä omaa sydämenlyöntiä eikä hengitystä kauempaa.

Saavuttuani ensimmäistä kertaa Mosambikin kesään Suomen talven kangistamalla ruumiillani löysin itseni jo toisena iltana erään ammattiliiton pikkujouluista tanssilattialta. Yritin ensin vastustella tanssiin kutsua sillä perusteella etten tunne paikallisia tansseja, mutta paikalliset eivät armoa antaneet. Tanssilattialla kaikkien tuijottaessa kyllä jännitti, mutta pian huomasin, että muut tanssijat kopioivat liikkeeni. Ajattelin silloin, että tanssini oli varmaan heidän mielestään huvittavaa. Nyt Nzewi kertoi minulle, että luultavasti onnistuin tuomaan paikalliseen tanssiin jotain omaperäistä ja luovaa, nimenomaan koska en tuntenut askeleita enkä paikallisia kaavoja.

Nzewi kertoi, että vuosia sitten, kun hän vielä asui Nigeriassa, ryhmä saksalaisia oli laillani painostettu tanssimaan paikallisessa kylässä, ibo-kansan perkussioiden tahtiin. Paikalliset olivat suunnattomasti ilahtuneet ja alkaneet kaivamaan taskuistaan kolikoita niitä saksalaisille antaakseen, josta nämä olivat ymmällään. Nzewi selitti tulijoille, että kyläläiset halusivat palkita suuren palveluksen, jonka saksalaisryhmä oli heidän mielestään tehnyt tanssin kehittämiseksi. Seuraavana iltana koko kylä puolestaan tulkitsi saksalaisten tanssia paikallisen liikekielen mukaisesti.

Ehkäpä Nzewin kuvailema rento asenne ei ole niin harvinainen länsimaissakaan edes ammattimuusikoiden keskuudessa. Vuosia sitten eräs Wanhan Jokelan kanta-asiakkaaksi tunnustautunut vanhempi mies kertoi, että ravintolassa keikkailevat muusikot ovat yleensä kuin ”ihminen ihmiselle”. Itse olen löytänyt Kaustisen kansanmusiikkifestivaalien parhaat bileet ohjelman jo päätyttyä nuotion ympäriltä, missä ammattimaiset ja ammattitaidottomat muusikot musisoivat yhdessä. Kuten Kumpulan musaklubilla konsanaan.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

"Särjetty Maa" -kirjan julkkarit ja esseeni Azagaista

Heipä pitkästä aikaa. Tässä alla kutsu runoilija JK Ihalaiselta toimittamansa Särjetty Maa -tarinakirjan julkaisutilaisuuteen 12.3.2015. Minäkin osallistuin kirjaan esseelläni räppäri Azagaista, josta täällä on ollut puhetta useaan otteeseen. Muutkin kirjat vaikuttavat tosi kiinnostavilta. Murhatulle aktivistille, companheiro Jyri Jaakkolalle, jonka esseitä nyt samoin julkaistaan: "Rest in peace!" Jos kuulet minua siellä, jonne meillä elävillä ei ole asiaa, niin myös räppäri Azagaian musiikkivideossaan "As Mentiras da Verdade" (Valheen totuudet) kiduttajille lausumat viimeiset sanat sopisivat Sinun kohtaloosi: "Voitte jopa tappaa minut, mutta ette voi vaientaa totuutta." 

Tervetuloa Siemenpuu-säätiön viidennen teemajulkaisun, SÄRJETTY MAA – TARINOITA ETELÄSTÄ JA POHJOISESTA -kirjan julkaisutilaisuuteen torstaina 12.3.2015 ravintola Dubrovnikiin. Samalla julkaistaan myös Jyri Jaakkolan esseekokoelma PIENIÄ VALLANKUMOUKSIA sekä Roberto Bolañon jättiromaani 2666. Kirjat on kustantanut Kustannusosakeyhtiö Sammakko. Kirjoja on myytävänä tilaisuudessa.

Tapahtumassa Särjetty maa -kirjan toimittanut runoilija J. K. Ihalainen kertoo tarinankeruumatkastaan, sekä kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme esittää otteita kirjan tarinoista. Jyri Jaakkolan kirjan toimittajat Toni Haapanen, Johan Ehrstedt ja Anastasia Lapintie kertovat Jyrin elämästä ja kirjoituksista. Kääntäjä Einari Aaltonen puhuu Bolañosta ja tämän teoksesta 2666. Musiikista vastaavat Paleface ja Hatara lautta. Illan ohjelma ja esiintyjät tarkentuvat lähiaikoina.

Aika: to 12.3.2015 klo 18.30 alkaen (huom. muuttunut aika)

Paikka: Ravintola Dubrovnik, Eerikinkatu 11, Helsinki

Ohjelma: ohjelma tarkentuu pian

Särjetty maa -kirjassa kuunnellaan tarinoita Brasiliasta, Kolumbiasta, Mosambikista, Malista, Keniasta, Intiasta, Thaimaasta, Kambodžasta, Indonesiasta, Suomesta ja Saamenmaasta. Tarinat kertovat kohtaamisista ja muun muassa maakysymyksiin liittyvistä kohtaloista nykyajassa. Kirjan toimittaja J. K. Ihalainen keräsi osan tarinoista Aasian-matkallaan kesällä 2014.

Särjetty maa -kirjan ja sen tarinoiden avulla Siemenpuu-säätiössä on haettu oppia siitä, miten pysähtyä kuulemaan tarinoita ja miten ymmärtää niiden sanomaa. Siemenpuun tukemiin hankkeisiin ja yhteistyöhön liittyy lukuisia tarinoita, joita emme aina ole osanneet kuunnella, saati hyödyntää, keskittyessämme tietojen keräämiseen ja vaihtoon.

Meidän on tarvinnut oppia uudelleen tarinoiden jakamista ymmärtääksemme paremmin itseämme ja toisiamme. Tarinoiden kuulemiseksi pitää pysähtyä, ja niiden ymmärtämiseksi auttaa jos jää myös hetkeksi paikalleen. Tarinat voivat auttaa kaiken keräämämme tiedon muuttamisessa toimiksi. Tavoittelemamme elämänmuoto voi löytyä yllättävästä suunnasta ja rikkaus näyttäytyä ratkaisua vaativana ongelmana siinä missä köyhyyskin.

Pieniä vallankumouksia –kirjan ovat toimittaneet Toni Haapanen, Johan Ehrstedt ja Anastasia Lapintie.

Meksikossa vuonna 2010 murhattu Jyri Jaakkola oli paitsi kansalaisvaikuttaja ja monen järjestön tukipilari, myös ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät nyky-yhteiskunnan ongelmia ja ruohonjuuritasolta lähteviä radikaalejakin vaihtoehtoja. Jaakkolan tekstejä julkaistiin kirjoissa, järjestöjen julkaisuissa, anarkistisissa lehdissä, sekä pamfletteina ja blogikirjoituksina. Tähän kirjaan on koottu näistä keskeisimpiä täydentäen niitä poiminnoilla haastatteluista ja sähköposteista, jotka valottavat hänen ajattelunsa ja toimintansa taustoja henkilökohtaisemmalla tasolla. Mukana on myös muutaman Jaakkolan hyvin tunteneen ihmisen muisteluita ystävästään.

Lukija pääsee aikamatkalle 2000-luvun alun Angolaan ja vuoden 2010 Meksikoon, suomalaisen kulutus- ja globalisaatiokriittisen liikkeen toimintaan ja kansainvälisen antikapitalistisen vastarinnan pyörteisiin. Toisaalta Jaakkolan tekstit ovat ajattomia ja hänen länsimaista elämäntapaa ja edustuksellista demokratiaa koskevat pohdintansa onnistuvat härnäämään lukijaa edelleenkin. Hän tahtoi enemmän kuin muuttaa poliittista järjestelmää tai protestoida suuryritysten totalitarismia vastaan. Hän halusi muuttaa kaiken, vaatia mahdotonta.

2666-romaani sisältää liki 1000 sivullaan inhimillisen elämän kirjon. Kirjan keskiössä on Meksikon silmitön väkivalta ja sen perimmäiset syyt. "Lukeminen on ajattelemista, kuin rukoilemista, kuin keskustelemista ystävän kanssa, kuin ajatusten järjestelemistä, kuin muiden ihmisten ajatusten kuuntelemista, kuin musiikin kuuntelemista, kuin maiseman katselemista, kuin kävelemistä rannalla." (R. Bolaño)

Ystävällisin terveisin
Jysky

Mosambikissa ihmetellään uskonnollista vihanpitoa ja terrorismia (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani. Julkaistu: 19.01.2015 10:03

Mosambikissa ihmetellään uskonnollista vihanpitoa ja terrorismia

Janne Rantala

Isku pilalehti Charlie Hebdonin toimitukseen, muut viime päivien jihadistiset iskut Euroopassa ja maailmalla ja uutiset suomalaisista ”jihad-ristiretkeläisistä” tuntuvat Mosambikista katsottuna epätodellisilta kuin painajaisuni. Ne toivat mieleeni nykyään 80 prosenttisesti katolisessa Portugalissa käytetyn sanan ”Oxalá”, joka tarkoittaa toivomista.

Mauriaikoina noin vuosina 700-1500 niin niemimaan muslimit, juutalaiset kuin kristityt käyttivät tältä kuulostavia versioita arabian Inshallah- eli Jos Jumala suo -tervehdyksestä.

Islamilaisittain kun on suotavaa, että tulevaisuudesta puhuttaessa muistettaisiin Jumala, ja löytyypä sille perusteet Raamatustakin, kuten Apostolien teoista ja Psalmeista.

Mosambik on yksi maailman köyhimmistä maista, eikä inhimillisen kehityksen indeksilläkään juuri kehuskella.

Täällä ei kuitenkaan ole jihadisteja, islam-fobisteja eikä uskonnollisten ryhmien välistä vihanpitoa. Nigeriasta, Pakistanista ja Euroopastakin tulevat uutiset terrori-iskuista, iskuista moskeijoihin ja synagogiin ja itsemurhapommittajista herättävät täällä suurta hämmästystä.

Mosambikilaisista on kristittyjä hieman alle puolet ja muslimeita noin neljännes. Etenkin kaupungeissa muslimit, kristityt ja perinteisen esivanhempien kunnioituksen kannattajat elävät naapureina ja työkavereina, tanssivat samaa musiikkia ja osallistuvat samoihin juhliin.

On vaikea sanoa, miksi Mosambikissa ei ole kiihkouskovaisten terrorismia ja miksi sitä on muun muassa Euroopassa.

Johtuisiko se siitä, että täkäläiset kristityt ja muslimit eivät sorra toisiaan?
He myös noudattavat paikallisia, eivät esimerkiksi Roomasta tai Arabian niemimaalta tuotuja, tapoja ja lukevat kirjoituksiaan kulttuuritaustastaan, toki monikulttuurisesta, käsin.

Esimerkiksi länsimaissa molempiin uskontoihin liitetty seksuaalikielteisyys on vierasta.

Pukeutumisella voi Mosambikissa viestittää uskontoaan, mutta ei se mitenkään pakollista ole. Niinpä yliopiston muslimitutkijoita ei erota heidän kristityistä kollegoistaan, ellei yhden kollegani ramadan-kuukauden pyhittämiseksi pitämää huivia lasketa.

Juuri kukaan ei kyseenalaista islamilaisen tutkijakollegani ottamia oluita tai muuta kohtuullista alkoholin käyttöä. Imaamin tyttären rantakadulla pitämää miniminihametta toki tietyissä piireissä paheksutaan, mutta ei siitä aseellista jihadia kukaan ole julistamassa.

Mosambikissa uskontojen sijaan toistensa kimpussa ovat pääoppositiopuolue Renamo ja valtapuolue Frelimo. Ne selvittelivät hiljattain välejään asein 17 kuukauden ajan, 20 vuotta kestäneen rauhan riskeeraten. Uskontojen välinen dialogi ei kuitenkaan tästä häiriintynyt vaan jopa lisääntyi.

Uskonnolliset johtajat tapasivat säännöllisesti konfliktin osapuolia ja vetosivat väsymättä rauhan puolesta.

Mosambikin mallilla ei valitettavasti ole elinikäistä takuuta.

Arabityyliin kaapuihin ja kasvot peittäviin huntuihin pukeutumista näkee jo silloin tällöin kaupungeissa. Se voi olla joko vain pakistanilaistaustaisten mosambikilaisten harmiton muoti-ilmiö tai pohjoisesta päin hiljattain tulleiden tai siellä koulutuksensa saaneiden saarnaajien vaikutusta.

Uskonnollinen mainonta on täällä yleistä ja luultavasti melko halpaa.

Parilla kirkolla ja yhdellä islamilaisella organisaatiolla on omat televisiokanavansa, joiden rahoitus ja sisältö tulevat osin ulkomailta.
Silti Mosambik on ainakin toistaiseksi välttynyt uskonnollisen kiihkoilulta.
Nyt on koputettava puuta ja sanottava oxalá! Eihän Somaliankaan aikoinaan uskottu joutuvan kärsimään jihadismista.

Uusin tässä noin vuosikymmenen takaisen ehdotukseni.
Islamilainen teologia pitäisi sisällyttää osaksi Itä-Suomen yliopiston oppiainevalikoimaa ja mahdollisesti liittää teologiseen osastoon.
Jo tällä hetkellä läntinen ja itäinen teologia ovat poikkeuksellisesti yhdessä. Tässä olisi mahdollisuus Mosambikin hyväksi koetun uskontojenvälisen dialogin toteuttamiseen Joensuussa ja Suomessa, maamme erinomaisilla opetus- ja tutkimusresursseilla.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.

Kolmannen maailman kulinaristeja (Karjalainen, tammikuu 2015)

Janne Rantala
Karjalainen: Kirjeitä Mosambikista

Suomessa eletään ruokabuumin vuosia, mikä ei taida tarkoittaa sitä, että roiskeläppäpitsoja tai einesmaksalaatikkoja myytäisiin aiempaa vähemmän. Pikemminkin sitä, että yhä useammat nykyään ”harrastavat” ruuanvalmistusta. Joka lehdessä on ruokapalstansa ja ruokablogeissa julkaistaan reseptejä ja valokuvia syödyistä aterioista. Lehtikaali on kuulemma noussut suureen maineeseen. Silti minusta tuntuu, että täällä Mosambikissa kulinarismi on paljon yleisempää eikä sanalla ole sellaista ylellisyyden vivahdetta kuin suomessa; vaikka luulisi että köyhässä maassa olisi tärkeämpiäkin ongelmia ratkottavana kuin herkuttelu, nauru ja musiikki.

Mosambikin perheessäni kaikki ovat kulinaristeja ilman että he itse ajattelisivat niin. Mainitsemani lehtikaali tunnetaan yhtenä niistä kymmenistä erilaisista lehtivihanneksista, joita pidetään täkäläisen ruuan perustana. Lehtivihannekset sekoitetaan perinteisesti isolla huhmareella hienonnetuista maapähkinöistä ja kookospähkinästä keitettyyn kastikkeeseen ja tarjoillaan kalan, mustekalan, katkarapujen tai lihan kanssa.

Tavallinen arkiruokakin on tavallisesti huolella valmistettua ja nautitaan vehreän salaatin ja usein jälkiruuan kera. Salaatti on maustettu limetillä, merisuolalla ja oliiviöljyllä. Kovaonnisemmissa perheissä joudutaan tyytymään ruokaöljyyn, mutta valmiit salaattikastikkeet eivät ole suosiossa. Läpikulinaristisen kulttuurin huonona puolena on, että jos itse pyöräytän lihapullat ja perunamuusin, on se sinällään kovin vaatimaton ateria.

Oma lukunsa ovat juhlat, joista on lisäksi eri vakavuusasteita. Kaikkein yksinkertaisimpia juhlia kutsutaan yksinkertaisesti lounaiksi. Vieraat, tyypillisesti parikymmentä, saapuvat tavallisesti illallisaikaan. Koska varsinainen ruoka ei välttämättä vielä edes ole valmista, tarjotaan alkuun erilaisia pasteijoita, kuten samusoja, ja virvoitusjuomaa, olutta ja viiniä. Lounasjuhlat eivät paikallisten mielestä edes ansaitse juhlan arvonimeä, sillä siirryttäessä varsinaiseen ateriointiin löytyy pöydästä vain kolmesta viiteen ruokalajia eikä juomiakaan ole aivan rajattomasti. Lisäksi ne ovat tyypillisesti yksipäiväisiä, päinvastoin kuin esimerkiksi häät, hautajaiset, joulu tai uusi vuosi. Lounasjuhliin löydetään aihetta elämän pienistä saavutuksista tai onnenpotkuista. Joskus sähkökatko ajaa kiireellä hyödyntämään pakastimen sisällön. Lauantaina alkavat lounasjuhlat kestävät naapurien kiusaksi usein pitkälle sunnuntaiaamuun.

Moni kuuluu niin sanottuun chitiki-rinkiin, jossa jokainen antaa kuukausittain rahaa yhdelle perheelle, jonka velvollisuutena on järjestää sen kuukauden pirskeet. Järjestelmä mahdollistaa paljon yltäkylläisemmät pidot kuin järjestäjäperheen omalla, useimmiten melko vaatimattomalla, ostovoimalla olisi mahdollista. Samaista järjestelmää käytetään muuten myös muiden isojen hankintojen rahoittamiseen.

Arkipäivällis- ja juhlapöytien ylellisyyden kääntöpuolena on arkiaamiaisten vaatimattomuus. Moni tyytyy pullaan tai pasteijaan, tahi pelkkään leipään teen kanssa. Maalaiset syövät yleensä edellispäivän jämät, etteivät ne jääkaapin puutteessa pilaantuisi.  

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija, joka on lihonut Mosambikissa janne.juhana@gmail.com .

Joskus kaljareissu voi venähtää pitkäksi (Karjalainen)

Karjalaisen kolumneja... Epämääräisestä kuvastani huolimatta se ei liity pakinan aiheeseen. Kiitos lukijoille ja hyvää uutta vuotta 2015!

 

Julkaistu: 22.12.2014 12:20

Janne Rantala

Kukapa ei olisi tavannut ukkomiestä, jonka vaimo lähetti hakemaan perunoita kuukauden päivät aikaisemmin ja joka nyt istuu ja hymyilee munkkikahveilla huoltoaseman baarissa perunapussi vieressään matkalla kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Joskus kaljareissu voi venähtää tätäkin pidemmäksi, kuten vuonna 1983 nuorella mosambikilaisella ravintolakokki Josélla.

Josén leski kertoi, että Radio Mosambikissa oli tuolloin jo jonkin aikaa toistettu, että jokaisen tulisi kantaa todistusta työpaikastaan.

José, supliikkimiehiä kun oli, ei moisista pikkumaisista byrokraattisista määräyksistä piitannut. Elettiinhän nyt itsenäisessä Mosambikissa, jossa valta kuului kansalle, jonka vasen käsi oli toveri presidentti Samora Machel.

Mosambikin nuori sosialismi eli nykymuistelujen mukaan kulta-aikaansa, vaikka talousviisaille valuviat olivat jo selvästi nähtävissä.

Monet mustat maputolaiset, heidän joukossaan José, olivat jättäneet laitakaupungin townshipmäiset ghetot, kun portugalilaisten hylkäämät keskustan kerrostaloasunnot kansallistettiin.

Oli siis mainio lauantai-iltapäivä vilvoitella alhaalla 24 do Julho -avenidalla akaasiapuiden varjossa ja hörpätä kavereiden kanssa bazooka pari olutta, kuten siihen aikaan sanottiin, amerikkalaisen aseen mukaan nimetystä korkeasta olutlasista, letkeän marrabentan tahdissa.

Noin kilometrin päässä Ponta Vermelhalla, presidentinpalatsissa, oli kehitetty suunnitelma, jonka seurauksia Josén perheelle ei tiennyt vielä kukaan. Kaupunkien ammattitaidotonta ja puoli- tai kokonaan juoppoa tai prostituoitua joutoväkeä oli päätetty siirtää pohjoisen Niassan maakunnan autioille mutta reheville viljelysmaille.

Maan elintarvikeomavaraisuus nousisi ja samalla kamppailtaisiin urbaania dekadenssia vastaan, joka kaaderien mukaan jo vaaransi Mosambikin vallankumouksen.

Operaatio Tuotannosta tuli sekä taloudellinen floppi että regiimin laajin ihmisoikeusrikos. Sen sai José-kokki kokea nahoissaan.

Bazooka lienee ollut vasta puolillaan, kun sotilaspoliisit tupsahtivat papereita kysellen ja keskeyttäen leppoisan hetken.

Josén dokumentit olivat pari kerrosta ylempänä, mutta ei hän sitä jaksanut mainita.

José uskoi vakaasti, että poliisit varmasti kuuntelisivat järkipuhetta, kunhan koittaisi keskustelun aika. Se ei koittanut kovin pian.

Sillä välin ylhäällä toisessa kerroksessa Josén vaimo alkoi ihmetellä, miksi puolisoa ei kuulu aterialle. Naapurit kertoivat, että poliisin lava-auto oli alhaalla juuri vienyt ukkoja ties minne.

Soitto Josén pomolle, hotellinjohtajalle, tuotti tulokseksi ripeän autokyydin lentokentälle, tarvittavat paperit käsilaukussa.

Perillä vaimo näki lentokoneen jo korkealle nousseena. Se oli matkalla Niassaan, noin 3 000 kilometrin päähän.

Ensimmäistä puhelinsoittoa saatiin odottaa viikkotolkulla, koska mies määrättiin keskelle pusikkoa rakentamaan tulevaa utopiakaupunkia.
Sähköt ja postitoimistot olivat kaukana.

Niinkin nopeasti José pääsi soittamaan vain, koska leirin johtajat määräsivät heti miestä kuunneltuaan tämän kuljetustehtäviin.

Huomattiin, että mies oli pistetty leirille väärin perustein.

Josén kaljareissu kesti lähes vuoden, ja vaimo oli ymmärrettävästi käärmeissään pääsyylliselle diktaattori Samora Machelille.

Päättikö José, ettei koskaan enää juo olutta?

No ei toki.

Pyysikö valtiovalta anteeksi?

No eipä toki.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja toimittaja www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

• Facebook
• Twitter
• Sähköposti

Eteläisen Afrikan vapaustaistelu ja ”Suomi” (Karjalainen)

Julkaistu: 08.12.2014 14:37

Janne Rantala

Yhtenä iltana parakkibaarissa Intian Valtameren rannalla tapasin skotlantilaissyntyisen puusepän. Patrick oli jo lapsena päätynyt Etelä-Afrikkaan ja asuu nyt Inhambanessa, Mosambikissa.

Hänen kertomuksensa ansiosta oivalsin, että maailmanhistorian merkittävin yhteiskunnallinen kamppailu, taistelu apartheidia vastaan, ei olisi ehkä lainkaan ollut voitettavissa ilman talvisotaa. Sen johdosta, välillisesti kylläkin, Mosambikin lipussa on yhä AK-47 -rynnäkkökivääri.

Ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka se meni.

Oli kevät tai kesä 1940 Kremlissä, kun generalissimus Josif Stalin laski kaksin käsin Suomi-konepistoolin jykevälle puupöydälle ja määräsi painokkaasti: ”Meiltä puuttuu tällainen, tehkää samanlainen.”

Toveri insinööri Mihail Kalashnikov tiesi, että Stalin oli tapattanut vain neljää vuotta aiemmin lähes koko kenraalikunnan, mutta totta oli, että sekään ei ollut riittävä syy niin sanottuun talvisodan ihmeeseen, jossa yksinkertaiset tsuhnat olivat torjuneet pariviikkoiseksi läpimarssiksi tarkoitetun hyökkäyksen.
Jos halusi välttää niskalaukauksen, oli tehtävä samanlainen. Siitä tuli kyllä aika erilainen. Rynnäkkökivääri AK-47 sai myöhemmin lempinimen Kalashnikov.

Koska Patrick ei halunnut muuttaa Eurooppaan, hänen oli 1980-luvun puolessa välissä mentävä armeijaan. Nuorena miehenä hän ei osannut sitä tuolloin kyseenalaistaa.

Etelä-Afrikka taisteli rotuerottelun ja muka ”vapaan maailman” puolesta kaikissa naapurimaissa. Apartheidin ja kolonialismin ytimessä oli rasismi eli usko valkoisen rodun ylivoimaisuuteen.

Muut rodut olivat opin mukaan väärässä kaikessa. Siksi heidät piti sivistää ja ”auttaa” samalla hyödyntämään näiden ylitsepursuavia luonnonrikkauksiaan.
Epätieteellinen oppi menetti ensin uskottavuutensa ja sitten pikkuhiljaa tukensa, mutta aivan eteläisin Afrikka pysyi valkoisen vähemmistövallan ikeessä aina 1990-luvun alkuun asti lähes käsittämättömän rikkaiden luonnonvarojensa ja maailman rasistien rahallisen avun turvin.

Moraalisesti koko maailma tuomitsi, mutta materiaalisesti touhua tuki muun muassa Ronald Reagan kommunismin pelossaan.

Patrickin joukko-osaston tehtävänä Namibiassa oli ampua niin monia mustia miehiä, Swapon sissejä, kuin vain pystyi israelilaisten sotilasasiantuntijoiden tarkkaillessa kiikareilla, kuinka tappaminen sujuu.

Patrickin kokemuksen mukaan apartheid kukistui lopulta vapaustaistelijoiden käytössä olevan edullisen ja käyttöominaisuuksiltaan ylivoimaisen Kalashnikovin vuoksi. Eikä ainoastaan Namibiassa vaan kaikkialla eteläisessä Afrikassa. 

Vapaustaistelijat pyysivät apua aivan kaikilta ja päättivät joka ikisen kokouksensakin ”Herra siunaa Afrikkaa” -virteen, jonka suomalaisversiossa muuten pyydetään siunaamaan koko maailmaa.

Mutta Yläkerran Väen lisäksi sissit eivät juuri saaneet kättä pitempää muilta kuin Neuvostoliitolta ja sen satelliittivaltioilta. Teknisesti merkittävin niistä oli Kalashnikov-rynnäkkökivääri, joka on itänaapurimme kehitelmä Suomi-konepistoolista.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja toimittaja http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

Aloita keskustelu aiheesta

Uneen Afrikan rytmein (Karjalainen, marraskuu)

Ketäpä ei kiinnostaisi kuulla kahdesta helposti opittavasta musiikillisesta rakenteesta, joiden vuoksi särkylääkkeet ja unilääkkeet voi palauttaa apteekin kierrätyspussiin. Jo 80-vuotias länsi-afrikkalainen muusikko ja etnomusikologi Meki Nzewi opetti rytmit minulle aivan ilmaiseksi ja minä aion puolestani jakaa ne nyt Karjalaisen lukijoille. Nzewi työskentelee nykyään lähes Maputon naapurissa, Pretoriassa, mutta häneen ystävystyäkseni minun piti nähtävästi matkustaa aina Tansaniaan, afrikkalaisen musiikin konferenssiin. Dar es Salaam, arabiaksi Rauhan Talo, on edelleen Tansanian kaupallinen keskus, vaikka virallinen pääkaupunkistatus siirrettiin vuosia sitten Dodomaan.

Ensimmäinen Nzewin opettama rakenne on toistava kehämäinen rakenne, jossa lyhyttä rytmimelodiaa toistetaan jatkuvasti. Kun tällaista toistaa jonkin aikaa ääneen tai omassa mielessään niin uni tulee vääjäämättä. Esimerkiksi sopii junnaava blues-riffi tai afrikkalaisen orkesterin lehmänkello, joka ei juurikaan varioi. Räpistä tutut sämplet ja loopit eivät kuitenkaan Nzewin mukaan kelpaa, koska ne ovat liiankin toistavia.

Toinen rakenne on samoin lineaarisen kehämäinen, mutta siihen kuuluu sisäistä vaihtelua, jazzareitten kielellä niin sanottua fraseerausta. Tämän pitäisi poistaa ahdistus, stressi ja pääkipu, ja yleisesti edistää luovuutta. Molemmat rytmit ovat Nzewin mukaan afrikkalaisen sivilisaation pehmeää tiedettä, jolla itsensä ja lähimmäisensä voi pitää psyko-fyysisesti terveenä. Ainoa pääkipu, jota ei tällä tavoin pysty parantamaan johtuu hyttysen tartuttamasta malariasta. Eikä siinä vielä kaikki. Rock&rollin, bluesin, jazzin ja sittemmin koko populaarimusiikin pohja löytyy näistä toisiaan täydentävistä afrikkalaisista rakenteista.

Perinteisen afrikkalaisen musiikin yleisimmät tahtilajit ovat 12/8 tai pop-musiikista tuttu 4/4. Virallisen ohjelman päätyttyä huomasin, että valssi, ainakin ”Setä Hermannin valssi”, mahtuu mainiosti afrikkalaiseen 12/8 tahtilajiin huolimatta siitä, että valssin tahtilaji on yksinkertaisempi 3/4. Ainakaan kukaan ei valittanut jammailusessiossa, kun minä, kuutonen musiikissa, täydensin sambialaista laulua valssin melodialla ja sanoilla, jotka alkavat: ”Samassa talossa Hermanni ja Miina yht'aikaa olivat palkollisina.” Vieressäni istunut Nzewi selitti myöhemmin teoreettisesti miksi se toimi.

Ainakin yhden asian opetin minäkin Nzewille, joka on igbo. Nimittäin hänen kansallislaulunsa säveltäjän. Juuri Nigerian ibot nimittäin perustivat kovaonnisen Biafran valtion, jonka kukistumisessa kuoli miljoona ihmistä, pääasiassa nälkään ja tauteihin. Biafran sodasta 1967–1970 kertoo Chimamanda Ngozi Adichien loistava romaani ”Puolikas keltaista aurinkoa”. Kaunokirjallisuuteen päästyämme Nzewi kertoi, että kirjailijan isä opetti hänen kanssaan samassa yliopistossa. Samainen Nigerian yliopisto esiintyy kirjassa yoruba-sotilaiden vihaamana toisinajattelijoiden tyyssijana. Ai niin, se kansallislaulu. Sen nimi on ”Land of the Rising Sun” ja säveleksi otettiin Jean Sibeliuksen "Finlandia".

Janne Rantala on joensuulainen kulttuuriantropologi, joka osallistui afrikkalaisen musiikin symposiumiin Dar es Salaamissa, Tansaniassa.

Rispektii,veljet! Afrikan räppärit kulkevat omia polkujaan (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani. Alkuperäinen otsikkoni oli "Rispektii veljet!" ilman kakkosotsikkoa. Afrikasta löytyy toki myös sovinistista räppiä, samoin kuin mantereen ulkopuolelta "tiedostavaa".

Tricia Rose 2008: The Hip Hop Wars: What We Talk About When We Talk About Hip Hop - and Why It Matters. Basic Civitas Books.

Tupac Amaru Shakur, levätköön rauhassa, oli pikkurikollisen elämän epätoivoisuudesta riimittelevä räppäri, joka kunnostautui myös toisten mustien nuorten miesten panettelussa. Mahdollisesti siksi hän kuoli ennen aikojaan vuonna 1997. En tuolloin juuri välittänyt 2pacista, mutta kun nykyisiä sutenöörityypin miehiä ja tyrkkyjä naisia viliseviä kaupallisia räpvideoita katsoo, runollisia laitapuolen tarinoita kertonutta artistia tulee ikävä. Enkä taida olla ainoa, sillä vainaasta kertova musikaali nähdään pian New Yorkin Broadwayllä.

Kulttuuritieteilijä Rose on Bronxin old school -aikojen kasvatti ja hip hop -tutkimuksen uranuurtajia 1994 julkaistulla kirjallaan Black Noise, joka kertoi hip hopista monikulttuurisena, positiivisena, yhteisöllisenä ja rasismin vastaisena työpajana. Uudemman kirjan sävy on toinen, sillä 1990-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneet muutokset räpissä ja nimenomaan sen kaupallisessa valtavirrassa ovat Rosen mukaan olleet hyvin kielteisiä, erityisesti mustille naisille. Kirjassaan Rose analysoi Yhdysvaltain monesti moralistisia julkisia keskusteluja räpistä, räpin nykytilaa ja tulevaisuutta. Löysin Tricia Rosen mainion kirjan gangsta-räpistä Durbanin yliopiston musiikkikirjastosta.

Miksi räpistä ylipäänsä tulisi olla kiinnostunut? Eikös se ole kovin marginaalinen genre? Väärin, Rose korjaa. Räp on historian suosituin mustan musiikin laji ja esimerkiksi Yhdysvaltain hittilistojen kappaleista suurin osa on yleensä räppiä. Räp vaikuttaa voimakkaasti paitsi mustien nuorten käsityksiin sukupuolisuudesta ja identiteettiin myös muiden ryhmien käsityksiin. Valkoiset nuoret ovat jo yli 15 vuotta olleet räpin suurin kuluttajaryhmä.

Ongelmana on, että nykyinen valtavirtaräp esittää mustat amerikkalaiset valkoisten kehittämien stereotyyppien mukaisesti. Miehet ovat väkivaltaisia sutenöörityyppejä, nilkkejä ja säätäjiä ja naiset huorahtavia, prostituoituja ja seksi-objekteja. Vaikka valtavirtaräp ei ole ainoa sukupuolisortoa uusintava ilmaisumuoto, nimenomaan mustiin naisiin kohdistuvassa leimaamisessa se on ylivoimaisesti merkittävin. Rose tyrmää niin konservatiivisen kritiikin siitä, että seksismi olisi räpin syytä kuin hurskaan liberaalit puolustelut, etteikö räp muka lainkaan olisi vastuussa seksismistä. Kukaan aikalaisemme ei luonut seksismiä, mutta voimme joko kamppailla sitä vastaan tai jäädä osaksi ongelmaa, Rose julistaa.

Entäpä muualla maailmassa? Vaikka useimmat räpiä käsittelevät tutkimukset ja jopa ulkoamerikkalaiseen räppiin keskittyvät antologiat mainitsevat Afrikan ainoastaan afro-amerikkalaisuuden merkityksessä, on räpistä tullut kaikkialla Afrikassa äärimmäisen suosittua ja vallanpitäjien monesti inhoamaa protestimusiikkia. Amerikkalaisia toki jäljitellään, mutta esikuvat löytyvät, yllättävää kyllä, ennemminkin hip hopin niin sanotun ensimmäisen kultakauden (n. 1985–1995) kriittisistä artisteista kuin naisia halventavista gangstoista. Ainakin eteläisimmässä Afrikassa räppärit ovat välttyneet amerikkalaisten virkaveljiensä pahimmilta rimanalituksilta. Lienevätkö gangsta-räppärit kuitenkin onnistuneet pilaamaan musiikkityylin maineen mosambikilaisnaisten keskuudessa, sillä naisia ei räp-keikoilla juuri näy. Myös artistien keskuudessakin korkkari- ja capulana-väki on toistaiseksi pahasti aliedustettuna.

Janne Rantala on joensuulainen kulttuuriantropologi, joka tutkii tällä hetkellä räppiä eteläisessä Afrikassa.

"Sosialimi meni, Frelimo jäi" (Kansanuutiset)

Teksti: Janne Rantala

Kuva: Jaakko Ruuska

Oscar Monteiro sanoo, ettei hän taistellut kymmentä vuotta vapautusliike Frelimossa voidakseen myöhemmin rikastua valtion avulla.

 

Sosialismi meni, Frelimo jäi

Janne Rantala

Maputo, Avenida Vladimir Lenine

 

Vasemmiston kriisillä on hyvin konkreettinen merkitys Mosambikissa.

”Eläköön Marx ja Engels – tieteellisen sosialismin perustajat”. Iskulause seisoi vielä äskettäin betonimuurissa kuin muistona menneiltä ajoilta. Ennen lokakuun puolivälin vaaleja se peittyi kokonaan valtapuolue Frelimon punaisiin vaalimainoksiin.

Näkyvämpiä kuin 1980-luvun seinäkirjoitukset ovat myös matkapuhelinoperaattoreiden kirkuvan keltaisiin, oransseihin ja punaisiin liiveihin pukeutuneet nuoret miehet. He ovat epävirallisia pienyrittäjiä, jotka myyvät prepaid-puheaikaa ehkä kymmenen prosentin katteella. Epävirallisen työvoiman osuudeksi arvioidaan Maputossa 85 prosenttia, ja myös ”oikeissa töissä” käyvät etsivät sivutuloja pikkubisneksestä.

Mercado Janet -torin edustalla viemäriputket ovat jälleen menneet rikki ja hyppelen likavesipurojen ylitse. Valtapuolueen julisteissa luvataan muutosta ja jatkuvuutta, oppositiopuolueet lupaavat hyvinvointia kaikille. Uusia teitä ja sairaaloita lupaavat aivan kaikki, mutta varsinainen poliittinen ohjelma puuttuu aivan kaikilta.

 

Alussa oli vallankumous

Kun Mosambik itsenäistyi vuonna 1975, vaihdettiin siirtomaa-ajan portugalilaiset kadunnimet muistuttamaan sosialismin merkkihenkilöistä ja Afrikan vapaustaistelijoista, siksi Lenin, Julius Nyerere ja Mao Tse Tung. Mosambikin johtoon otettiin kansanmies ja sissikomentaja Samora Machel. Vapautusrintama Frelimosta tuli talonpoikien ja työläisten ”marxilais-leniniläinen” etujoukkopuolue.

Frelimo määrittelee itsensä nykyään sosialidemokraattiseksi. Puolueen tunnukset ovat yhä punaisia, mutta sen politiikka suosii rikkaita. Muun muassa Ruotsin edellinen suurlähettiläs Ulla Andrén on suominut Mosambikin vallanpitäjien ylellistä elämäntapaa.

Machelin palopuheet ovat täällä yhä osa ääni- ja mielenmaisemaa, vaikka hän kuoli lähes 30 vuotta sitten. Taksiasemilla, rap-kappaleissa tai jopa kännykän soittoäänenä voi kuulla Machelin äänen pauhaavan: kansantasavalta syntyi kansan verestä ja taistelu imperialismia vastaan jatkuu, a luta continua.

Kansan ja räppäreiden mielessä Machel-vainaan syytökset kohdistuvat nykyisiin vallanpitäjiin, jotka ovat lähes poikkeuksetta suuryhtiöiden osakkaita. Machel itse yhdistetään useammin ”mosambikilaiseen unelmaan” eli kansalaisten tasavertaisuuteen, kuin hänen hallintonsa pimeisiin puoliin kuten autoritaarisuuteen tai uudelleenkoulutusleireihin.

Ranskalainen historioitsija Michael Cahen harmitteli hiljattain sitä, ettei Mosambikissa ole vasemmistolaisia vaihtoehtoja lukuisista puolueista huolimatta. Entinen vasemmistopuolue Frelimo on nykyään kapitalistin luonnollinen valinta.

Kansaa ainakin retoriikassaan puolustava populistinen Renamo taas ei kiinnosta bisneseliittiä, mutta on pohjimmiltaan oikeistolainen. Tuore tulokas, vuonna 2008 perustettu MDM määrittelee itsensä keskustaoikeistolaiseksi ja edustaa konservatiivista kristillisyyttä.

Parlamentin ulkopuolella on pieniä puolueita, joista osa on vasemmistolaisia, mutta niiltäkin puuttuu keinot vasemmistolaiseen politiikkaan. Mosambik, kuten valtaosa Afrikan maista, joutuu yhä noudattamaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980–1990-lukujen taitteessa määrittelemää talouspolitiikkaa.

Cahen saapui Mosambikiin pian emämaa Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen. Mosambikin itsenäistyminen oli ovella ja Frelimo oli kieltämässä muut poliittiset voimat. Tämä häiritsi marxilaiseksi itseään luonnehtivaa Cahenia, joka ei kannata yksipuoluejärjestelmää. Oliko yksipuoluejärjestelmässä itse asiassa opportunismin ja korruptoituneen hallinnon siemen?

 

Friedrich Engelsin kapitalistit

Kävelen kuvataiteilija Hamilton Membirin kanssa Avenida Friedrich Engelsillä, josta on Maputon kauneimmat merinäkymät.

– Täällä Engelsillä asuvat kaikki kapitalistit, Frelimon johtajat ja eliitti, presidentti Armindo Guebuza, Marcelino dos Santos, aivan kaikki, Membir julistaa kovaan ääneen.

Katselen ympärille, näkyykö turvallisuuspoliisin miehiä, mutta rauhalliselta näyttää. Tällä kadulla suurin osa vartijoistakin pysyttelee aidan takana ja loput kulkijat näyttävät lähinnä rakastavaisilta. Joukkoon mahtuu muutamia asunnottomia nuoria miehiä, joita poliisi ei tavallisesti kiusaa edes tällaisilla eliittialueilla, toisin kuin naapurimaassa Etelä-Afrikassa. Membir itse asuu kolmen kilometrin päässä, tavallisten ihmisten asuttaman Avenida Olof Palmen varrella.

Santos ja Guebuza ovat entisiä vapaustaistelijoita. Ainakin Guebuzan perhe on sittemmin sotkeutunut lähes kaikkeen Mosambikin suurimuotoiseen liiketoimintaan. 85-vuotiaalla Santosilla sen sijaan on puolueen sisäisen kriitikon maine.

Oliko opportunismin ja korruption siemen yksipuoluejärjestelmässä?

Kumpikaan ei ole varsinainen teollisuuskapitalisti, sillä valtaosa teollisuudesta ajettiin alas valuuttalaitosten rakennesopeutusohjelmissa. Nyt Mosambik elää myymällä energiaa, raaka-aineita, maataloustuotteita ja yhä enemmän myös maata.

Guebuzan vuonna 2005 alkaneella, pian päättyvällä kaudella valtapuolueen asemaa on korostettu kaikessa, eikä uralla yleisen käsityksen mukaan pääse etenemään ilman puolueen punaista jäsenkirjaa. Kansalaisjärjestöjen mukaan lehdistönvapaus on taantunut valtapuolueen ja sitä lähellä olevien yhtiöiden ostaessa itsenäisiä tiedotusvälineitä.

 

Ei pessimismille

Lähdemme kansainväliselle lentokentälle kysymään Oscar Monteirolta, miten tässä näin kävi. 73-vuotias Monteiro on yksi kolonialismia vastaan taistelleista Frelimon alkuperäisistä jäsenistä. Sittemmin hän oli puolueen keskuskomitean jäsen ja yliopiston professori, nykyään veteraanijärjestön johtajia ja yrittäjä.

– Haluatte tietää, miksi olemme uusliberalisteja? Ensinnäkin maailma muuttui ja toiseksi muuttuivat ihmiset. Ne jotka muuttuivat, sanovat että en taistellut kymmentä vuotta pysyäkseni köyhänä. Se on varmasti totta, mutta ei kukaan myöskään silloin taistellut voidakseen myöhemmin rikastua valtion avulla.
Monteiron mukaan missään ei ole löydetty toimivaa sosialistista mallia. Eikä kukaan tuolloin tiennyt, että Mosambikin keskeinen tukija, sosialistinen blokki, oli niin pahasti epäonnistunut.

– Meillä oli kaksi suurta yhteiskunnallista taistelua, joista me voitimme apartheidia vastaan käydyn. Jos rotuerottelu olisi säilynyt, ei Mosambikin sosialismilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

Mosambik kuului 1980-luvulla niin sanottuihin etulinjamaihin, jotka joutuivat rasististen Rhodesian ja Etelä-Afrikan sabotaasin kohteeksi. Machel kuoli vuonna 1986 epäilyttävässä lento-onnettomuudessa Etelä-Afrikan rajalla juuri palatessaan etulinjamaiden kokouksesta.

Etelä-Afrikan, Zimbabwen, Namibian ja jopa Länsi-Saharan ja Itä-Timorin vapautusliikkeiden tukeminen tuli Mosambikille kalliiksi. Se johti osaltaan jättivelkaan, sisällissotaan ja lainaehtoihin, jotka yhä tekevät vasemmistolaisen politiikan vähintäänkin vaikeaksi.

Monteiro kertoo, että myöhemmin hänellä oli mahdollisuus saada kokemusta kapitalistisesta yhtiöstä. Nyt hän on vakuuttunut, että vasemmistolainen politiikka ei voi jättää huomiotta markkinoiden logiikkaa. Mutta yhtiöiden kanssa pitäisi neuvotella kansan, ei eliitin hyväksi.

Nykyään vasemmiston tulisi Monteiron mukaan puolustaa yhteistä hyvää yhdessä muiden siitä kiinnostuneiden kanssa.

– Vaikka vasemmistovoimat ovat tällä hetkellä alakynnessä niin myös vaikkapa konservatiivit ja uskonnolliset piirit kannattavat yhteishyvää.

Monteiroa pidetään Frelimon vasemmistosiiven edustajana, joka on Guebuzan kaudella hävinnyt monta puolueen sisäistä taistelua. Silti hänessä ei näy pettymystä tai pessimismiä. Mosambikin näkymät ovat hänen mukaansa ikäviä lyhyellä aikavälillä, mutta siirtomaavallan ja apartheidin kukistaminen opetti, että suuret edistysaskeleet ovat lopulta mahdollisia.
Mutta onko Mosambikissa puoluerakenteita, jotka kelpaavat vasemmistolaisen kamppailun työkaluiksi?

– Frelimon sisällä on paljon vasemmistolaisia, mutta me emme nyt pysty vaikuttamaan politiikkaan. Kun järjestäydymme ja uudistamme ajatteluamme, voimme päästä eteenpäin. Tärkeitä ovat konkreettiset ideat esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Emme halua valtaa vaan kansanvaltaa.

Ei riitä. On kysyttävä sosiologian professori Isabel Casimirolta. Oven avaa paikalliseen tyyliin kotiapulainen.

 

Kapitalismin vetovoima

59-vuotias Casimiro oli Frelimon kansanedustaja ensimmäisessä monipuolueparlamentissa 1995–1999. Hän on yhä puolueen jäsen, mutta suuntaa toimintansa nykyään naisjärjestöihin.

– On välttämätöntä perustaa uusi puolue, sillä Frelimo on muokattu edistämään nykyisen presidentin taloudellisia intressejä. Ei se ole varsinainen oikeistopuolue, koska vallanpitäjillä ei ole varsinaisia poliittisia tavoitteita. Mutta kapitalistien hallussa puolue on, ilman muuta.

Casimiro kuuluu niin sanottujen jatkajien sukupolveen, joiden tehtävänä oli Machelin sanoin varmistaa vallankumouksen voitto myös tulevaisuudessa. Hänet määrättiin aluksi portugalin perusopetuksen ja sitten korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kehittämiseen. Casimiro tunnustautuu samoralaiseksi kommunistiksi, feministiksi ja aktivistiksi.

– Sukupuoliteemat eivät aina saa riittävästi huomiota vasemmistopuolueissa, koska naisten kokemusta ei pidetä varsinaisena yhteiskunnallisena teemana. Esimerkiksi päiväkodit eivät yksin riitä, jos miehet eivät suostu jakamaan kotitöitä.

Mosambikissa kotiapulaisille ei usein makseta edes lakisääteistä minimipalkkaa eikä heillä ole eläkeoikeutta.

– Kapitalismissa on paljon voimaa. Päivittäin näemme kuvia sen uskomattomista aikaansaannoksista. Täysiä kauppoja, autoja, uima-altaita, matkoja, hienoja puhelimia ja self made -miehiä. Miten me voimme kilpailla näiden kuvien kanssa, kun sosialismi yhdistetään puutteeseen?

Casimiron mukaan on nuorten tehtävä keksiä, miten saada ajatus rikkauden tasapuolisemmasta jakamisesta houkuttelevaksi.

 

Toimintaa ja analyysiä

Filosofian opiskelija Regio Conrado on nuori stipendiaatti Teten maakunnasta. Hän asuu Eduardo Mondlane -yliopiston omistamassa opiskelija-asunnossa Avenida Mao Tse Tungilla. Antonio Gramsciin ja muihin teoreetikkoihin viittaileva Conrado ei usko, että mistään nykyisestä puolueesta olisi vasemmistolaisen politiikan ajajaksi. Hän panee toivonsa vasemmistolaisen ajattelun kehittämiseen ja kansalaisliikkeisiin.

– Viime vuoden lokakuussa järjestettiin maan historian suurin mielenosoitus, jossa sadat tuhannet osoittivat mieltään hallituksen politiikkaa vastaan.

Mielenosoituksen taustalla olivat perinteiset vasemmistolaiset tavoitteet.
Vasemmistolainen ajattelu on Conradon mukaan Mosambikissa yleisiä, mutta toiminnallinen jatkuvuus puuttuu. Kriisissä on hänen mukaansa kuitenkin myös hyvät puolensa, sillä oikeistokin on kriisissä eikä silläkään ole älykköjä tai edes poliittista ajattelua. Vasemmiston mahdollisuus on terävässä yhteiskunnallisessa analyysissä ja konkreettisissa kamppailuissa.

Menestyksekäs mielenosoitus osoitti, että kansalaisyhteiskunta on olemassa. Nyt täytyy työskennellä liikkeen jatkuvuuden eteen.