Länsimaiset arvot (Karjalainen)

Julkaistu Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...

Ihmettelin taannoin puhetta länsimaisista arvoista. Kolmannesta maailmasta katsottuna nämä eivät nimittäin vaikuta erityisen hohdokkailta.

Näitä arvoja oli Petteri Orpo kesäkuussa puolustavinaan tehdessään hajurakoa Jussi Halla-ahon johtoon siirtyneisiin perussuomalaisiin. Kuitenkin myös Halla-aho, Anders Breivik ja muut Islamin vastaiset jihadistit julistavat yhtä lailla olevansa länsimaisuuden asialla kuin tämä Orpo.

Arvopuhe on melkein aina tyhjää ja epämääräistä. Silloin ollaan jo hyvin lähellä kulttuurista rasismia ja syvää tietämättömyyttä, jos suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen kaltaisia ihanteita yhdistetään yhteen ainoaan kulttuuripiiriin.

Eivätkö ne olleet nimenomaan länsimaita, jotka käynnistivät Atlantin ylittävän orjakaupan, jossa miljoonia afrikkalaisia metsästettiin kuin riistaeläimiä ja vietiin toisiinsa kahlehdittuna Amerikkoihin? Laivat lastattiin ihmisillä kuin sardiinipurkeiksi ja arviolta jopa kolmannes kuoli nälkään, janoon, tauteihin ja raiskauksiin jo matkalla. Liiketoiminta oli kuitenkin niin kannattavaa, että se sieti moisen hävikin.

Ei tarvitse mennä orjanmetsästysaikaan saakka havaitakseen länsimaisten arvojen onttouden. Riittää kun katsoo eurooppalaisten diktatuurien vielä hiljattain kaikkialla maailmassa aiheuttamia kansanmurhia ja sotia. Myös siirtomaista kynsin ja hampain kiinni pitänyt Portugali ja apartheidilla hallittu Etelä-Afrikka olivat mielestään länsimaisen sivistyksen etuvartioita ja niin oli myös Francon Espanja. Laillistetussa rotuerottelussa musta nainen tai mies saattoi päästä hengestään, jos istui väärälle penkille. Yhdysvalloissa mustan miehen ampumiseen saattaa yhä riittää jo huppariin pukeutuminen.

Riittää kun katsoo nykyiselle Välimerelle, johon kaiken aikaa hukkuu pakolaisia ja Euroopan Unionin syvälle Pohjois- ja Länsi-Afrikkaan asti ulottuvaan militaristiseen rajavalvontaan. Riittää, kun katsoo mitä tapahtuu Helsinki-Vantaan lentoasemalla, josta jatkuvasti lähetetään ihmisiä kuolemaan muka turvallisiin maihin.

Guantanamon sotilaskohdassa ja muissa ympäri maailmaa pystytetyissä vankiloissa kidutetaan ja nöyryytetään yhä yksinomaan ei-länsimaalaisia ”vihollistaistelijoita”. Heistä monet eivät ole eläessään tehneet rikosta.

Ei kiitos Orpo ja muut länsimaisten arvojen ja ”sivilisaation” puolustajat. Yhtä paljon kuin jokin hyvä asia, länsimaita yhdistävät voitontavoittelu ja riisto keinoja kaihtamatta. Ihmisarvon kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus ovat puolestaan yleisinhimillisiä arvoja, joiden noudattamisessa länsimaat ja satavuotias Suomi eivät pärjää edelleenkään erityisen hyvin.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja viimeisiä päiviä Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelijana, janne.juhana@gmail.com .

Ohjaamisesta (Karjalainen)

Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Yhteiskuntatieteiden ehkäpä keskeisin käsite on rakenteen tai sosiaalisen rakenteen käsite. Rakenteen uskottiin aikoinaan määrittävän yksilöiden toimintaa niin pitkälle, että vapaata tahtoa pidettiin vain illuusiona, joka johtuu tiedon puutteesta. Tämän käsityksen mukaan yksilöt kuvitellessaan tekevänsä valintoja eivät vain tiedä niitä lainalaisuuksia, jotka heidän valintojaan tosiasiallisesti ohjaavat. Näin ajateltiin varsinkin 1900-luvun alussa jolloin ihmistieteiden laajalti uskottiin tulevat tieteellisemmiksi, jos niiden malli otetaan luonnontieteistä, kuten newtonilaisesta fysiikasta.

Nykyiselle ihmiskäsitykselle sopii paremminkin ajatus, että rakenne pikemminkin ohjaa kuin määrittää ja sitäpaitsi ohjaamistakin on kovin monentyyppistä. On esimerkiksi eri asia ohjata autoa kuin hevosta tai näytelmää. Hevosenkin ohjaamiseen vaikuttaa paitsi ratsastaja myös tämän käyttämät välineet, kuten ohjakset, satula, jalustimet, kannukset tai piiska, mutta myös hevosen koulutus, askellaji ja sen oppima ratsastustapa, joita on useita.

Lännenratsastuksen, brittiläisen kouluratsastuksen ja laukkaamisen lisäksi esimerkiksi mongoliarmeijoilla oli varmaankin oma ratsastustapansa.

Mahdolliset häiriötekijät ja ympäristö vaikuttavat varmasti ohjaukseen. Omakin vähäinen kokemukseni hevosista on opettanut, että varsinkin tottumattoman ratsastajan käsissä hevonen voi pillastua esimerkiksi liikenteen, kiimassa olevan tamman, petoeläinten tai käynnissä olevan taistelun vuoksi.

Ravirata, vuoristo- tai metsäreitti, preeria tai Little Big Hornin taistelu 1876. Ne olivat kaikki erilaisia ympäristöjä niin hevoselle kuin ratsastajalle.

Lajitoverien läsnäolokin vaikuttaa. Platonin mukaan huonostakin hevosesta olla hyötyä, jos se on kytketty samaan valjakkoon hyvän hevosen kanssa, ainakin mikäli ohjaaja on hyvä. Hevosen ohjaaminen on vaikkapa auton ohjaamista vähemmän mekaanista toimintaa. Sama voi päteä myös väitöskirjan ohjaamiseen, sillä ihmisten ohjaaminen on vielä ratsastamistakin monimutkaisempaa.

Kaikille ohjaamisen muodoille on yhteistä jonkinlainen vaikuttaminen. Se voi olla tehokasta tai tehotonta, autoritääristä tai demokraattista, kieroa tai läpinäkyvää ja hyvää tai huonoa.

Yhteiskunnallista toimintaa ohjaavat niin taiteen, politiikan kuin uskonnon kentät ja niihin vaikuttavat niin muistot kuin tulevaisuuden visiot. Vaikka enimmäkseen näyttää siltä, että rikkaat ja vallanpitäjät määräävät, voivat alistetutkin ryhmät tietyissä tilanteissa vaikuttaa merkittävästi. Esimerkiksi rotuerottelun vastaisessa kamppailussa Sharpevillen koululaiset ohjasivat lopulta historian kulkua kenties enemmän kuin heitä vuonna 1960 selkään ampunut buuripoliisien armeija.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija, joka väittelee 9.9. julkisesta muistista ja rakenteesta, janne.juhana@gmail.com

Väitöspainajainen (Karjalainen)

Tämä ajankohtainen kolumni on hiljattain julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Väitöskirjan editointiunet, joissa muotoilen yksittäisiä virkkeitä tai kokonaisia kappaleita ja joista joskus jopa muistan hyödyllisiä yksityiskohtia aamuisin, ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, mutta tänään näin unta itse tilaisuudesta, jossa stressiunelle tyypillisesti mokasin.

Asuin muka Joensuussa, vaikka oikeassa elämässä vakituisesta asumisesta on jo vuosikausia, mutta olin kyllä unessakin ollut pitkään poissa, kaipa juuri täällä Mosambikissa. Vaimoni oli minulle kertomatta vuokrannut suuren osan suuresta asunnostamme ryhmälle nuoria opiskelijoita, jotka kirjoineen lojuivat opinhaluisen näköisinä patjoilla, joita oli levitelty ympäriinsä lattioille. Uusien vuokralaisten vuoksi omat vaatteeni olivat sekaisin siellä täällä enkä löytänyt mistään mustaa pukuani, jollainen väitöstilaisuudessa kuuluu olla.

Nappasin kiireessä mukaan vaatesäkin, jossa puvunkin kuuluisi olla ja saavuin väitöspaikalle viime tipassa harmaa pikkutakki päälläni. Siksi menin takahuoneeseen penkomaan säkkiä, kun vastaväittäjä jo aloitti esitelmänsä, jostain syystä ennen minua. Olin juuri löytämäisilläni puvun, kun vastaväittäjä jo lopetti ja yleisö kokonaisuudessaan lähti tauolle.

Kun pidin oman Lectio Precursoria -esitelmäni, en muistanut siitä jälkeen päin mitään enkä toki ollut valmistautunut esitelmään millään tavoin. En luonnollisesti kyennyt huomioimaan myöskään vastaväittäjän huomautuksia, joihin unessa piti vastata jo ensimmäisessä puheenvuorossani, koska en ollut niitä lainkaan kuunnellut keskittyessäni säkin penkomiseen. Tästäkin huolimatta vastaväittäjäni, kaipa hyvää hyvyyttään, suositteli väitöskirjan hyväksymistä.

Myöhemmin humanistisen tiedekunnan kahvilassa sankka pohjahävetys mieleni taustakerroksissa vaanien istuessani ilmestyi väitöskirjaohjaajani paikalle ja sanoi puolihuolimattomasti, kuin kyse olisi jostain mitättömästä pikkuasiasta, että tiedekunta muuten päätti olla hyväksymättä väitöstäni, koska olin väitöstilaisuudessa ollut niin poissaoleva. Mielessäni käväisi, että onpa kai oikeastikin mahdollista hutiloida vuosien työ yhdessä päivässä. Uni ei kuitenkaan herätessäni tuntunut millään muotoa enneunelta. Silti olin väsynyt koko aamupäivän.

Toisena yönä näin unta hiirestä, joka liukasteli kynsillään lattialla. Oikeasti hiiri oli onnistunut pakenemaan tappoyrityksiämme jo yli viikon, vaikka yhden hiiren liiskasinkin harjan varrella kolmevuotiaan tyttäreni hurratessa vieressä. Aamulla herättyäni löysin toisen hiiren keittiön lattialta ja mietin, että liekö hiiri pitänyt oikeastikin ääntä ennen kuolemaansa myrkkymme vaikutuksesta.Olipa miten oli, ainakaan Maputossa ei kannattaisi asua katutasossa ilman kissaa, jos haluaa välttää unia jyrsijöistä.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee 9.9. rakenteesta, julkisesta muistista ja vastakulttuurista, janne.juhana@gmail.com .