Tämä teksti julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...
Olin aina ajatellut, että Tove Janssonin Muumilaakso ja sitä ympäröivä merimaisema muistuttaisivat luonnoltaan karuja vahvaa ruotsin murretta puhuvia saaria Turun ja Tukholman välillä – ne, jotka kaihoisan matkustajan katseessa näyttävät vuoroin lähenevän ja loittonevan ruotsinlaivan edetessä. Luettuani Jukka Laajarinteen tutkielman ”Muumit ja olemisen arvoitus” tulin toisiin ajatuksiin. Muumilaakso sijaitsee täällä Mosambikissa.
”Muumit ja olemisen arvoitus” on erittäin luettavasti kirjoitettu filosofinen kirja niin sanotuista eksistentiaalisista ongelmista muumikirjojen läpi katsottuna. Kirjoittajan mukaan Tove Jansson käsittelee Heideggerin, Sartren ja Kierkegaardin muotoilemia ongelmia yhtä syvällisesti, mutta paljon kauniimmin kuin yksikään saksalainen filosofi. Aivan kuten Toven luomat Muumilaakson ötökät, olemme kirjoittajan mukaan maailmaan heitettyjä, vapautemme vankeja, kuolevaisia ja jatkuvien epävarmuuden ja merkityksettömyyden tunteiden vallassa.
Epävarmuuden tuovat niin Muumilaaksossa kuin Mosambikissa usein yllättävät luonnonkatastrofit, kuten tulvat ja hyökyaallot, jotka vievät kodit mennessään ja ajavat ihmiset pakolaisiksi jättömaille tai vieraalle maalle. Monen mielestä voi olla mautonta vertailla Toven fantasiamaailmaa tällä hetkelläkin Pohjois-Mosambikissa vallitseviin tulviin, jotka ovat tuhonneet tuhansien oikeiden ihmisten koteja ja peltoja. Etelässä on puolestaan kuivuus tappanut kymmenin tuhansin päin karjaa ja jättänyt maalaisväestön monin paikoin nälän valtaan. Mikä voisikaan olla ihmisen turvallisuudentunteen kannalta tärkeämpää kuin ruoka, koti ja lepo ja mikä ikävämpää kuin niiden menettäminen? Kuitenkin myös vähäisemmät vaarat, kuten kaoottinen liikenne, malariahyttyset, riittämättömät tulot, inflaatio, pikkurikollisuus ja kuopat kadulla estävät huutomerkkeinä elämän haurauden unohtamisen. Sota ja röyhkeät salamurhat saavat tässä yhteydessä jäädä käsittelemättä.
Kenties jokapäiväinen vaaran tuntu, samoin kuin yhä siirtomaa-ajan jälkeenkin jatkuva vahva kuoleman läsnäolo ja lakkaamaton hautajaisten vietto, saavat monen mosambikilaisen hakemaan turvaa Jumalasta tai esivanhempien jälkeensä jättämistä perinteistä. Kuitenkaan edes Jumalaan turvautuminen ei kokonaan poista elämän pohjimmaista epävarmuutta, sillä emme voi, Kierkegaardia mukaillen, uskossa hypätessämmekään tietää, ottaako joku todella vastaan. Jos tietäisimme, ei kyse olisi lainkaan uskosta.
Niin kaunista kuin Toven luonnonkuvaus onkin, ovat muumikirjojen maisemat Laajarinteen mukaan ennen kaikkea mielenmaisemia, kuten yksinäisyyttä, mukautuvaisuutta, kapinaa, rakastumista, surua, pelkoa, ahdistusta, vastuun pakoilua tai siihen tarttumista. Juuri siksi liitän Muumilaakson nykyään Saaristomeren sijaan Mosambikiin. Koen elämän pohjimmaisen epävarmuuden täällä paljon konkreettisemmin kuin niillä loittonevilla hyisillä saarilla, joita en oikeasti tunne. Silti samanlainen epävarmuus vallitsee Suomessakin, ainoastaan paremmin sullottuna alitajuntaan hyvinvointirakenteiden, turvallisuusmääräysten, henkivakuutuksen ja hiekoituksen avulla. Ehkäpä monia eurooppalaisia vaivaa siirtolaisten saapumisessa nimenomaan se, että se palauttaa mieleen ajatuksen omankin elämän pohjimmaisesta epävarmuudesta ja merkityksettömyydestä. On kuitenkin parempi hakea lohtua Jumalasta, perinteistä ja ystävyydestä kuin antautua järjettömien pelkojen ja vihan valtaan.
Kirjoittaja on muun muassa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija.
Mosambikin yhteiskuntaa ruohonjuuritasolta käsittelevä etnografinen uutisblogi, Janne Rantala
Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
perjantai 24. kesäkuuta 2016
Academics for Peace in Mozambique – rauhan vetoomuksesta
Viikko sitten lanseerasimme kansainvälisin, vahvasti suomalaistutkijoiden vahvistamin, voimin tutkijoiden vetoomuskampanjan rauhaan palaamiseksi Mosambikissa. Kampanjan tavoitteena on saattaa Mosambikin vaiettu sota tai konflikti yleisempään tietoisuuteen maailmalla, rikkoa vaivautunut hiljaisuus konfliktista Mosambikissa ja omalta vaatimattomalta osaltamme edistää konfliktin ratkaisemista, sovittelua ja poliittista ratkaisua.
Vetoomukseen tuli muutamassa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana myös monia kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Vetoomuksesta ja kansainvälisestä ryhmästä voi lukea enemmän portugalinkielisestä sisarblogista ja sieltä löytyy myös linkki itse vetoomukseen.
Facebook-ryhmässä "Academics for Peace in Mozambique" voi samoin lukea lisää ja sinne päivitetään jatkuvasti uutisia Mosambikin tilanteesta ja kampanjasta.
Vetoomukseen tuli muutamassa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana myös monia kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Vetoomuksesta ja kansainvälisestä ryhmästä voi lukea enemmän portugalinkielisestä sisarblogista ja sieltä löytyy myös linkki itse vetoomukseen.
Facebook-ryhmässä "Academics for Peace in Mozambique" voi samoin lukea lisää ja sinne päivitetään jatkuvasti uutisia Mosambikin tilanteesta ja kampanjasta.
tiistai 14. kesäkuuta 2016
Vapaustaistelijan väitöskirja (Karjalainen)
Julkaistu tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani Kirjeitä Mosambikista...
Sorron vastustaminen ja totuuden
tavoittelu ovat minulle äärimmäisen tärkeitä arvoja. Voisi siksi
kuvitella, että innostuisin aivan erityisesti kuuluisan
vapaustaistelijan väitöskirjasta. Siinä yhdistyisivät tiede ja
aktivismi; yhteiskunnallisen todellisuuden terävä havainnointi ja
sen muuttaminen; analyysi ja historian tekeminen. Siksipä odotukseni
olivat korkealla, kun sain käsiini Eduardo Mondlanen
väitöskirjan vuodelta 1960.
Antropologi Eduardo Mondlanesta
(1920–1969) ei ole edelleenkään kirjoitettu kunnollista
elämänkertaa, mutta jo se vähä mikä hänestä tiedetään,
herätti kiinnostukseni. Hän oli kotoisin karjankasvattajaperheestä
Gazan läänistä ja oppi lukemaan sveitsiläisessä lähetyskoulussa.
Hän oli ensimmäinen mosambikilainen, joka onnistui mustia
syrjivästä siirtomaajärjestelmästä huolimatta väittelemään
tohtoriksi, toki jouduttuaan ensin pakenemaan Portugalin poliittista
poliisia PIDE:ä, vieläpä useasta maasta.
Hänestä on sanottu, että hän oli
professori, joka näytti pikemminkin sissiltä ja sissi, joka näytti
enemmänkin yliopiston professorilta. Niin Maputon keskeinen avenida
kuin yliopisto, joka otti minut hellään huomaansa Mosambikissa, on
nimetty Mondlanen mukaan, koska hän uhrasi akateemisen uransa
Yhdysvalloissa liittyäkseen Mosambikin itsenäisyystaisteluun. Hän
oli vapautusrintama Frelimon perustajajäsen, ensimmäinen
puheenjohtaja ja keulakuva.
Mondlanen väitöskirjaohjaaja oli
kuuluisa kulttuuriantropologi ja afrosentrisen tieteen puolestapuhuja
Melville Herskovits.
Herskovits kuului siihen kunniakkaaseen ”boasilaiseen”
koulukuntaan, joka todisti kallonmittaaja-antropologien käsitykset
joidenkin ihmisrotujen vähäisemmästä älykkyydestä lopullisesti
epätieteellisiksi. Voisi siis odottaa että Mondlanen vuonna
1960 hyväksytty väitöskirja olisi juuri minulle äärimmäisen
kiinnostavaa luettavaa paitsi hänen tieteellisestä myös
kolonialismin vastaisesta poliittisesta ajattelustaan.
Valitettavasti rotujen välisiä
suhteita Yhdysvaltain etelä- ja pohjoisvaltioissa käsittelevä
tutkimus oli odotuksiini nähden jonkinmoinen pettymys. Toki se
näyttää jo ensi silmäyksellä kattavasti aikansa eturivin
yhteiskuntatieteellistä tutkimusta hyödyntäneeltä laatutyöltä.
Jotkut aikansa uunituoreet lähteet tulivat minulle tutuiksi
klassikkoina Joensuun yliopiston sosiaalipsykologian kursseilta.
Mondlanen väitöskirjassaan
käsittelemä rasismi oli ja on yhä edelleenkin äärimmäisen
ajankohtainen aihe. En silti tuntenut väitöskirjassa samaa
äärimmäisen intensiivistä kosketusta meneillään olleeseen
maailmanhistoriaan ja rotusorron vastaiseen taisteluun kuin hänen
vuonna 1969 julkaistussa kirjassaaan Taistelu Mosambikista.
Vaikka väitöskirja on Mondlanen murhan jälkeen kirjoittajan
jättämistä palasista toimitettua postuumia työtä enemmän
nimenomaan Mondlanen työ, sikäli kuin näin voidaan opinnäytteestä
sanoa.
Eduardo Mondlane ei suinkaan ollut
ainoa Afrikan vapaustaistelija, joka väitteli tohtoriksi. Olisi
siksi kiinnostavaa selvittää, että ovatko muutkin
vapaustaistelijoiden väitöskirjat yhtä kuivia. Vapaustaistelijat
nimittäin ovat kiinnostavia historiallisia henkilöitä,
väitöskirjan tekijät yleensä eivät – eivät välttämättä
edes, vaikka kyse olisi samasta henkilöstä.
Kirjoittaja on Itä-Suomen
yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja, vieraana Eduardo
Mondlane -yliopistossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)