Joskus kaljareissu voi venähtää pitkäksi (Karjalainen)

Karjalaisen kolumneja... Epämääräisestä kuvastani huolimatta se ei liity pakinan aiheeseen. Kiitos lukijoille ja hyvää uutta vuotta 2015!

 

Julkaistu: 22.12.2014 12:20

Janne Rantala

Kukapa ei olisi tavannut ukkomiestä, jonka vaimo lähetti hakemaan perunoita kuukauden päivät aikaisemmin ja joka nyt istuu ja hymyilee munkkikahveilla huoltoaseman baarissa perunapussi vieressään matkalla kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Joskus kaljareissu voi venähtää tätäkin pidemmäksi, kuten vuonna 1983 nuorella mosambikilaisella ravintolakokki Josélla.

Josén leski kertoi, että Radio Mosambikissa oli tuolloin jo jonkin aikaa toistettu, että jokaisen tulisi kantaa todistusta työpaikastaan.

José, supliikkimiehiä kun oli, ei moisista pikkumaisista byrokraattisista määräyksistä piitannut. Elettiinhän nyt itsenäisessä Mosambikissa, jossa valta kuului kansalle, jonka vasen käsi oli toveri presidentti Samora Machel.

Mosambikin nuori sosialismi eli nykymuistelujen mukaan kulta-aikaansa, vaikka talousviisaille valuviat olivat jo selvästi nähtävissä.

Monet mustat maputolaiset, heidän joukossaan José, olivat jättäneet laitakaupungin townshipmäiset ghetot, kun portugalilaisten hylkäämät keskustan kerrostaloasunnot kansallistettiin.

Oli siis mainio lauantai-iltapäivä vilvoitella alhaalla 24 do Julho -avenidalla akaasiapuiden varjossa ja hörpätä kavereiden kanssa bazooka pari olutta, kuten siihen aikaan sanottiin, amerikkalaisen aseen mukaan nimetystä korkeasta olutlasista, letkeän marrabentan tahdissa.

Noin kilometrin päässä Ponta Vermelhalla, presidentinpalatsissa, oli kehitetty suunnitelma, jonka seurauksia Josén perheelle ei tiennyt vielä kukaan. Kaupunkien ammattitaidotonta ja puoli- tai kokonaan juoppoa tai prostituoitua joutoväkeä oli päätetty siirtää pohjoisen Niassan maakunnan autioille mutta reheville viljelysmaille.

Maan elintarvikeomavaraisuus nousisi ja samalla kamppailtaisiin urbaania dekadenssia vastaan, joka kaaderien mukaan jo vaaransi Mosambikin vallankumouksen.

Operaatio Tuotannosta tuli sekä taloudellinen floppi että regiimin laajin ihmisoikeusrikos. Sen sai José-kokki kokea nahoissaan.

Bazooka lienee ollut vasta puolillaan, kun sotilaspoliisit tupsahtivat papereita kysellen ja keskeyttäen leppoisan hetken.

Josén dokumentit olivat pari kerrosta ylempänä, mutta ei hän sitä jaksanut mainita.

José uskoi vakaasti, että poliisit varmasti kuuntelisivat järkipuhetta, kunhan koittaisi keskustelun aika. Se ei koittanut kovin pian.

Sillä välin ylhäällä toisessa kerroksessa Josén vaimo alkoi ihmetellä, miksi puolisoa ei kuulu aterialle. Naapurit kertoivat, että poliisin lava-auto oli alhaalla juuri vienyt ukkoja ties minne.

Soitto Josén pomolle, hotellinjohtajalle, tuotti tulokseksi ripeän autokyydin lentokentälle, tarvittavat paperit käsilaukussa.

Perillä vaimo näki lentokoneen jo korkealle nousseena. Se oli matkalla Niassaan, noin 3 000 kilometrin päähän.

Ensimmäistä puhelinsoittoa saatiin odottaa viikkotolkulla, koska mies määrättiin keskelle pusikkoa rakentamaan tulevaa utopiakaupunkia.
Sähköt ja postitoimistot olivat kaukana.

Niinkin nopeasti José pääsi soittamaan vain, koska leirin johtajat määräsivät heti miestä kuunneltuaan tämän kuljetustehtäviin.

Huomattiin, että mies oli pistetty leirille väärin perustein.

Josén kaljareissu kesti lähes vuoden, ja vaimo oli ymmärrettävästi käärmeissään pääsyylliselle diktaattori Samora Machelille.

Päättikö José, ettei koskaan enää juo olutta?

No ei toki.

Pyysikö valtiovalta anteeksi?

No eipä toki.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja toimittaja www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

• Facebook
• Twitter
• Sähköposti

Eteläisen Afrikan vapaustaistelu ja ”Suomi” (Karjalainen)

Julkaistu: 08.12.2014 14:37

Janne Rantala

Yhtenä iltana parakkibaarissa Intian Valtameren rannalla tapasin skotlantilaissyntyisen puusepän. Patrick oli jo lapsena päätynyt Etelä-Afrikkaan ja asuu nyt Inhambanessa, Mosambikissa.

Hänen kertomuksensa ansiosta oivalsin, että maailmanhistorian merkittävin yhteiskunnallinen kamppailu, taistelu apartheidia vastaan, ei olisi ehkä lainkaan ollut voitettavissa ilman talvisotaa. Sen johdosta, välillisesti kylläkin, Mosambikin lipussa on yhä AK-47 -rynnäkkökivääri.

Ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka se meni.

Oli kevät tai kesä 1940 Kremlissä, kun generalissimus Josif Stalin laski kaksin käsin Suomi-konepistoolin jykevälle puupöydälle ja määräsi painokkaasti: ”Meiltä puuttuu tällainen, tehkää samanlainen.”

Toveri insinööri Mihail Kalashnikov tiesi, että Stalin oli tapattanut vain neljää vuotta aiemmin lähes koko kenraalikunnan, mutta totta oli, että sekään ei ollut riittävä syy niin sanottuun talvisodan ihmeeseen, jossa yksinkertaiset tsuhnat olivat torjuneet pariviikkoiseksi läpimarssiksi tarkoitetun hyökkäyksen.
Jos halusi välttää niskalaukauksen, oli tehtävä samanlainen. Siitä tuli kyllä aika erilainen. Rynnäkkökivääri AK-47 sai myöhemmin lempinimen Kalashnikov.

Koska Patrick ei halunnut muuttaa Eurooppaan, hänen oli 1980-luvun puolessa välissä mentävä armeijaan. Nuorena miehenä hän ei osannut sitä tuolloin kyseenalaistaa.

Etelä-Afrikka taisteli rotuerottelun ja muka ”vapaan maailman” puolesta kaikissa naapurimaissa. Apartheidin ja kolonialismin ytimessä oli rasismi eli usko valkoisen rodun ylivoimaisuuteen.

Muut rodut olivat opin mukaan väärässä kaikessa. Siksi heidät piti sivistää ja ”auttaa” samalla hyödyntämään näiden ylitsepursuavia luonnonrikkauksiaan.
Epätieteellinen oppi menetti ensin uskottavuutensa ja sitten pikkuhiljaa tukensa, mutta aivan eteläisin Afrikka pysyi valkoisen vähemmistövallan ikeessä aina 1990-luvun alkuun asti lähes käsittämättömän rikkaiden luonnonvarojensa ja maailman rasistien rahallisen avun turvin.

Moraalisesti koko maailma tuomitsi, mutta materiaalisesti touhua tuki muun muassa Ronald Reagan kommunismin pelossaan.

Patrickin joukko-osaston tehtävänä Namibiassa oli ampua niin monia mustia miehiä, Swapon sissejä, kuin vain pystyi israelilaisten sotilasasiantuntijoiden tarkkaillessa kiikareilla, kuinka tappaminen sujuu.

Patrickin kokemuksen mukaan apartheid kukistui lopulta vapaustaistelijoiden käytössä olevan edullisen ja käyttöominaisuuksiltaan ylivoimaisen Kalashnikovin vuoksi. Eikä ainoastaan Namibiassa vaan kaikkialla eteläisessä Afrikassa. 

Vapaustaistelijat pyysivät apua aivan kaikilta ja päättivät joka ikisen kokouksensakin ”Herra siunaa Afrikkaa” -virteen, jonka suomalaisversiossa muuten pyydetään siunaamaan koko maailmaa.

Mutta Yläkerran Väen lisäksi sissit eivät juuri saaneet kättä pitempää muilta kuin Neuvostoliitolta ja sen satelliittivaltioilta. Teknisesti merkittävin niistä oli Kalashnikov-rynnäkkökivääri, joka on itänaapurimme kehitelmä Suomi-konepistoolista.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja toimittaja http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

Aloita keskustelu aiheesta

Uneen Afrikan rytmein (Karjalainen, marraskuu)

Ketäpä ei kiinnostaisi kuulla kahdesta helposti opittavasta musiikillisesta rakenteesta, joiden vuoksi särkylääkkeet ja unilääkkeet voi palauttaa apteekin kierrätyspussiin. Jo 80-vuotias länsi-afrikkalainen muusikko ja etnomusikologi Meki Nzewi opetti rytmit minulle aivan ilmaiseksi ja minä aion puolestani jakaa ne nyt Karjalaisen lukijoille. Nzewi työskentelee nykyään lähes Maputon naapurissa, Pretoriassa, mutta häneen ystävystyäkseni minun piti nähtävästi matkustaa aina Tansaniaan, afrikkalaisen musiikin konferenssiin. Dar es Salaam, arabiaksi Rauhan Talo, on edelleen Tansanian kaupallinen keskus, vaikka virallinen pääkaupunkistatus siirrettiin vuosia sitten Dodomaan.

Ensimmäinen Nzewin opettama rakenne on toistava kehämäinen rakenne, jossa lyhyttä rytmimelodiaa toistetaan jatkuvasti. Kun tällaista toistaa jonkin aikaa ääneen tai omassa mielessään niin uni tulee vääjäämättä. Esimerkiksi sopii junnaava blues-riffi tai afrikkalaisen orkesterin lehmänkello, joka ei juurikaan varioi. Räpistä tutut sämplet ja loopit eivät kuitenkaan Nzewin mukaan kelpaa, koska ne ovat liiankin toistavia.

Toinen rakenne on samoin lineaarisen kehämäinen, mutta siihen kuuluu sisäistä vaihtelua, jazzareitten kielellä niin sanottua fraseerausta. Tämän pitäisi poistaa ahdistus, stressi ja pääkipu, ja yleisesti edistää luovuutta. Molemmat rytmit ovat Nzewin mukaan afrikkalaisen sivilisaation pehmeää tiedettä, jolla itsensä ja lähimmäisensä voi pitää psyko-fyysisesti terveenä. Ainoa pääkipu, jota ei tällä tavoin pysty parantamaan johtuu hyttysen tartuttamasta malariasta. Eikä siinä vielä kaikki. Rock&rollin, bluesin, jazzin ja sittemmin koko populaarimusiikin pohja löytyy näistä toisiaan täydentävistä afrikkalaisista rakenteista.

Perinteisen afrikkalaisen musiikin yleisimmät tahtilajit ovat 12/8 tai pop-musiikista tuttu 4/4. Virallisen ohjelman päätyttyä huomasin, että valssi, ainakin ”Setä Hermannin valssi”, mahtuu mainiosti afrikkalaiseen 12/8 tahtilajiin huolimatta siitä, että valssin tahtilaji on yksinkertaisempi 3/4. Ainakaan kukaan ei valittanut jammailusessiossa, kun minä, kuutonen musiikissa, täydensin sambialaista laulua valssin melodialla ja sanoilla, jotka alkavat: ”Samassa talossa Hermanni ja Miina yht'aikaa olivat palkollisina.” Vieressäni istunut Nzewi selitti myöhemmin teoreettisesti miksi se toimi.

Ainakin yhden asian opetin minäkin Nzewille, joka on igbo. Nimittäin hänen kansallislaulunsa säveltäjän. Juuri Nigerian ibot nimittäin perustivat kovaonnisen Biafran valtion, jonka kukistumisessa kuoli miljoona ihmistä, pääasiassa nälkään ja tauteihin. Biafran sodasta 1967–1970 kertoo Chimamanda Ngozi Adichien loistava romaani ”Puolikas keltaista aurinkoa”. Kaunokirjallisuuteen päästyämme Nzewi kertoi, että kirjailijan isä opetti hänen kanssaan samassa yliopistossa. Samainen Nigerian yliopisto esiintyy kirjassa yoruba-sotilaiden vihaamana toisinajattelijoiden tyyssijana. Ai niin, se kansallislaulu. Sen nimi on ”Land of the Rising Sun” ja säveleksi otettiin Jean Sibeliuksen "Finlandia".

Janne Rantala on joensuulainen kulttuuriantropologi, joka osallistui afrikkalaisen musiikin symposiumiin Dar es Salaamissa, Tansaniassa.

Rispektii,veljet! Afrikan räppärit kulkevat omia polkujaan (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani. Alkuperäinen otsikkoni oli "Rispektii veljet!" ilman kakkosotsikkoa. Afrikasta löytyy toki myös sovinistista räppiä, samoin kuin mantereen ulkopuolelta "tiedostavaa".

Tricia Rose 2008: The Hip Hop Wars: What We Talk About When We Talk About Hip Hop - and Why It Matters. Basic Civitas Books.

Tupac Amaru Shakur, levätköön rauhassa, oli pikkurikollisen elämän epätoivoisuudesta riimittelevä räppäri, joka kunnostautui myös toisten mustien nuorten miesten panettelussa. Mahdollisesti siksi hän kuoli ennen aikojaan vuonna 1997. En tuolloin juuri välittänyt 2pacista, mutta kun nykyisiä sutenöörityypin miehiä ja tyrkkyjä naisia viliseviä kaupallisia räpvideoita katsoo, runollisia laitapuolen tarinoita kertonutta artistia tulee ikävä. Enkä taida olla ainoa, sillä vainaasta kertova musikaali nähdään pian New Yorkin Broadwayllä.

Kulttuuritieteilijä Rose on Bronxin old school -aikojen kasvatti ja hip hop -tutkimuksen uranuurtajia 1994 julkaistulla kirjallaan Black Noise, joka kertoi hip hopista monikulttuurisena, positiivisena, yhteisöllisenä ja rasismin vastaisena työpajana. Uudemman kirjan sävy on toinen, sillä 1990-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneet muutokset räpissä ja nimenomaan sen kaupallisessa valtavirrassa ovat Rosen mukaan olleet hyvin kielteisiä, erityisesti mustille naisille. Kirjassaan Rose analysoi Yhdysvaltain monesti moralistisia julkisia keskusteluja räpistä, räpin nykytilaa ja tulevaisuutta. Löysin Tricia Rosen mainion kirjan gangsta-räpistä Durbanin yliopiston musiikkikirjastosta.

Miksi räpistä ylipäänsä tulisi olla kiinnostunut? Eikös se ole kovin marginaalinen genre? Väärin, Rose korjaa. Räp on historian suosituin mustan musiikin laji ja esimerkiksi Yhdysvaltain hittilistojen kappaleista suurin osa on yleensä räppiä. Räp vaikuttaa voimakkaasti paitsi mustien nuorten käsityksiin sukupuolisuudesta ja identiteettiin myös muiden ryhmien käsityksiin. Valkoiset nuoret ovat jo yli 15 vuotta olleet räpin suurin kuluttajaryhmä.

Ongelmana on, että nykyinen valtavirtaräp esittää mustat amerikkalaiset valkoisten kehittämien stereotyyppien mukaisesti. Miehet ovat väkivaltaisia sutenöörityyppejä, nilkkejä ja säätäjiä ja naiset huorahtavia, prostituoituja ja seksi-objekteja. Vaikka valtavirtaräp ei ole ainoa sukupuolisortoa uusintava ilmaisumuoto, nimenomaan mustiin naisiin kohdistuvassa leimaamisessa se on ylivoimaisesti merkittävin. Rose tyrmää niin konservatiivisen kritiikin siitä, että seksismi olisi räpin syytä kuin hurskaan liberaalit puolustelut, etteikö räp muka lainkaan olisi vastuussa seksismistä. Kukaan aikalaisemme ei luonut seksismiä, mutta voimme joko kamppailla sitä vastaan tai jäädä osaksi ongelmaa, Rose julistaa.

Entäpä muualla maailmassa? Vaikka useimmat räpiä käsittelevät tutkimukset ja jopa ulkoamerikkalaiseen räppiin keskittyvät antologiat mainitsevat Afrikan ainoastaan afro-amerikkalaisuuden merkityksessä, on räpistä tullut kaikkialla Afrikassa äärimmäisen suosittua ja vallanpitäjien monesti inhoamaa protestimusiikkia. Amerikkalaisia toki jäljitellään, mutta esikuvat löytyvät, yllättävää kyllä, ennemminkin hip hopin niin sanotun ensimmäisen kultakauden (n. 1985–1995) kriittisistä artisteista kuin naisia halventavista gangstoista. Ainakin eteläisimmässä Afrikassa räppärit ovat välttyneet amerikkalaisten virkaveljiensä pahimmilta rimanalituksilta. Lienevätkö gangsta-räppärit kuitenkin onnistuneet pilaamaan musiikkityylin maineen mosambikilaisnaisten keskuudessa, sillä naisia ei räp-keikoilla juuri näy. Myös artistien keskuudessakin korkkari- ja capulana-väki on toistaiseksi pahasti aliedustettuna.

Janne Rantala on joensuulainen kulttuuriantropologi, joka tutkii tällä hetkellä räppiä eteläisessä Afrikassa.

"Sosialimi meni, Frelimo jäi" (Kansanuutiset)

Teksti: Janne Rantala

Kuva: Jaakko Ruuska

Oscar Monteiro sanoo, ettei hän taistellut kymmentä vuotta vapautusliike Frelimossa voidakseen myöhemmin rikastua valtion avulla.

 

Sosialismi meni, Frelimo jäi

Janne Rantala

Maputo, Avenida Vladimir Lenine

 

Vasemmiston kriisillä on hyvin konkreettinen merkitys Mosambikissa.

”Eläköön Marx ja Engels – tieteellisen sosialismin perustajat”. Iskulause seisoi vielä äskettäin betonimuurissa kuin muistona menneiltä ajoilta. Ennen lokakuun puolivälin vaaleja se peittyi kokonaan valtapuolue Frelimon punaisiin vaalimainoksiin.

Näkyvämpiä kuin 1980-luvun seinäkirjoitukset ovat myös matkapuhelinoperaattoreiden kirkuvan keltaisiin, oransseihin ja punaisiin liiveihin pukeutuneet nuoret miehet. He ovat epävirallisia pienyrittäjiä, jotka myyvät prepaid-puheaikaa ehkä kymmenen prosentin katteella. Epävirallisen työvoiman osuudeksi arvioidaan Maputossa 85 prosenttia, ja myös ”oikeissa töissä” käyvät etsivät sivutuloja pikkubisneksestä.

Mercado Janet -torin edustalla viemäriputket ovat jälleen menneet rikki ja hyppelen likavesipurojen ylitse. Valtapuolueen julisteissa luvataan muutosta ja jatkuvuutta, oppositiopuolueet lupaavat hyvinvointia kaikille. Uusia teitä ja sairaaloita lupaavat aivan kaikki, mutta varsinainen poliittinen ohjelma puuttuu aivan kaikilta.

 

Alussa oli vallankumous

Kun Mosambik itsenäistyi vuonna 1975, vaihdettiin siirtomaa-ajan portugalilaiset kadunnimet muistuttamaan sosialismin merkkihenkilöistä ja Afrikan vapaustaistelijoista, siksi Lenin, Julius Nyerere ja Mao Tse Tung. Mosambikin johtoon otettiin kansanmies ja sissikomentaja Samora Machel. Vapautusrintama Frelimosta tuli talonpoikien ja työläisten ”marxilais-leniniläinen” etujoukkopuolue.

Frelimo määrittelee itsensä nykyään sosialidemokraattiseksi. Puolueen tunnukset ovat yhä punaisia, mutta sen politiikka suosii rikkaita. Muun muassa Ruotsin edellinen suurlähettiläs Ulla Andrén on suominut Mosambikin vallanpitäjien ylellistä elämäntapaa.

Machelin palopuheet ovat täällä yhä osa ääni- ja mielenmaisemaa, vaikka hän kuoli lähes 30 vuotta sitten. Taksiasemilla, rap-kappaleissa tai jopa kännykän soittoäänenä voi kuulla Machelin äänen pauhaavan: kansantasavalta syntyi kansan verestä ja taistelu imperialismia vastaan jatkuu, a luta continua.

Kansan ja räppäreiden mielessä Machel-vainaan syytökset kohdistuvat nykyisiin vallanpitäjiin, jotka ovat lähes poikkeuksetta suuryhtiöiden osakkaita. Machel itse yhdistetään useammin ”mosambikilaiseen unelmaan” eli kansalaisten tasavertaisuuteen, kuin hänen hallintonsa pimeisiin puoliin kuten autoritaarisuuteen tai uudelleenkoulutusleireihin.

Ranskalainen historioitsija Michael Cahen harmitteli hiljattain sitä, ettei Mosambikissa ole vasemmistolaisia vaihtoehtoja lukuisista puolueista huolimatta. Entinen vasemmistopuolue Frelimo on nykyään kapitalistin luonnollinen valinta.

Kansaa ainakin retoriikassaan puolustava populistinen Renamo taas ei kiinnosta bisneseliittiä, mutta on pohjimmiltaan oikeistolainen. Tuore tulokas, vuonna 2008 perustettu MDM määrittelee itsensä keskustaoikeistolaiseksi ja edustaa konservatiivista kristillisyyttä.

Parlamentin ulkopuolella on pieniä puolueita, joista osa on vasemmistolaisia, mutta niiltäkin puuttuu keinot vasemmistolaiseen politiikkaan. Mosambik, kuten valtaosa Afrikan maista, joutuu yhä noudattamaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980–1990-lukujen taitteessa määrittelemää talouspolitiikkaa.

Cahen saapui Mosambikiin pian emämaa Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen. Mosambikin itsenäistyminen oli ovella ja Frelimo oli kieltämässä muut poliittiset voimat. Tämä häiritsi marxilaiseksi itseään luonnehtivaa Cahenia, joka ei kannata yksipuoluejärjestelmää. Oliko yksipuoluejärjestelmässä itse asiassa opportunismin ja korruptoituneen hallinnon siemen?

 

Friedrich Engelsin kapitalistit

Kävelen kuvataiteilija Hamilton Membirin kanssa Avenida Friedrich Engelsillä, josta on Maputon kauneimmat merinäkymät.

– Täällä Engelsillä asuvat kaikki kapitalistit, Frelimon johtajat ja eliitti, presidentti Armindo Guebuza, Marcelino dos Santos, aivan kaikki, Membir julistaa kovaan ääneen.

Katselen ympärille, näkyykö turvallisuuspoliisin miehiä, mutta rauhalliselta näyttää. Tällä kadulla suurin osa vartijoistakin pysyttelee aidan takana ja loput kulkijat näyttävät lähinnä rakastavaisilta. Joukkoon mahtuu muutamia asunnottomia nuoria miehiä, joita poliisi ei tavallisesti kiusaa edes tällaisilla eliittialueilla, toisin kuin naapurimaassa Etelä-Afrikassa. Membir itse asuu kolmen kilometrin päässä, tavallisten ihmisten asuttaman Avenida Olof Palmen varrella.

Santos ja Guebuza ovat entisiä vapaustaistelijoita. Ainakin Guebuzan perhe on sittemmin sotkeutunut lähes kaikkeen Mosambikin suurimuotoiseen liiketoimintaan. 85-vuotiaalla Santosilla sen sijaan on puolueen sisäisen kriitikon maine.

Oliko opportunismin ja korruption siemen yksipuoluejärjestelmässä?

Kumpikaan ei ole varsinainen teollisuuskapitalisti, sillä valtaosa teollisuudesta ajettiin alas valuuttalaitosten rakennesopeutusohjelmissa. Nyt Mosambik elää myymällä energiaa, raaka-aineita, maataloustuotteita ja yhä enemmän myös maata.

Guebuzan vuonna 2005 alkaneella, pian päättyvällä kaudella valtapuolueen asemaa on korostettu kaikessa, eikä uralla yleisen käsityksen mukaan pääse etenemään ilman puolueen punaista jäsenkirjaa. Kansalaisjärjestöjen mukaan lehdistönvapaus on taantunut valtapuolueen ja sitä lähellä olevien yhtiöiden ostaessa itsenäisiä tiedotusvälineitä.

 

Ei pessimismille

Lähdemme kansainväliselle lentokentälle kysymään Oscar Monteirolta, miten tässä näin kävi. 73-vuotias Monteiro on yksi kolonialismia vastaan taistelleista Frelimon alkuperäisistä jäsenistä. Sittemmin hän oli puolueen keskuskomitean jäsen ja yliopiston professori, nykyään veteraanijärjestön johtajia ja yrittäjä.

– Haluatte tietää, miksi olemme uusliberalisteja? Ensinnäkin maailma muuttui ja toiseksi muuttuivat ihmiset. Ne jotka muuttuivat, sanovat että en taistellut kymmentä vuotta pysyäkseni köyhänä. Se on varmasti totta, mutta ei kukaan myöskään silloin taistellut voidakseen myöhemmin rikastua valtion avulla.
Monteiron mukaan missään ei ole löydetty toimivaa sosialistista mallia. Eikä kukaan tuolloin tiennyt, että Mosambikin keskeinen tukija, sosialistinen blokki, oli niin pahasti epäonnistunut.

– Meillä oli kaksi suurta yhteiskunnallista taistelua, joista me voitimme apartheidia vastaan käydyn. Jos rotuerottelu olisi säilynyt, ei Mosambikin sosialismilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

Mosambik kuului 1980-luvulla niin sanottuihin etulinjamaihin, jotka joutuivat rasististen Rhodesian ja Etelä-Afrikan sabotaasin kohteeksi. Machel kuoli vuonna 1986 epäilyttävässä lento-onnettomuudessa Etelä-Afrikan rajalla juuri palatessaan etulinjamaiden kokouksesta.

Etelä-Afrikan, Zimbabwen, Namibian ja jopa Länsi-Saharan ja Itä-Timorin vapautusliikkeiden tukeminen tuli Mosambikille kalliiksi. Se johti osaltaan jättivelkaan, sisällissotaan ja lainaehtoihin, jotka yhä tekevät vasemmistolaisen politiikan vähintäänkin vaikeaksi.

Monteiro kertoo, että myöhemmin hänellä oli mahdollisuus saada kokemusta kapitalistisesta yhtiöstä. Nyt hän on vakuuttunut, että vasemmistolainen politiikka ei voi jättää huomiotta markkinoiden logiikkaa. Mutta yhtiöiden kanssa pitäisi neuvotella kansan, ei eliitin hyväksi.

Nykyään vasemmiston tulisi Monteiron mukaan puolustaa yhteistä hyvää yhdessä muiden siitä kiinnostuneiden kanssa.

– Vaikka vasemmistovoimat ovat tällä hetkellä alakynnessä niin myös vaikkapa konservatiivit ja uskonnolliset piirit kannattavat yhteishyvää.

Monteiroa pidetään Frelimon vasemmistosiiven edustajana, joka on Guebuzan kaudella hävinnyt monta puolueen sisäistä taistelua. Silti hänessä ei näy pettymystä tai pessimismiä. Mosambikin näkymät ovat hänen mukaansa ikäviä lyhyellä aikavälillä, mutta siirtomaavallan ja apartheidin kukistaminen opetti, että suuret edistysaskeleet ovat lopulta mahdollisia.
Mutta onko Mosambikissa puoluerakenteita, jotka kelpaavat vasemmistolaisen kamppailun työkaluiksi?

– Frelimon sisällä on paljon vasemmistolaisia, mutta me emme nyt pysty vaikuttamaan politiikkaan. Kun järjestäydymme ja uudistamme ajatteluamme, voimme päästä eteenpäin. Tärkeitä ovat konkreettiset ideat esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Emme halua valtaa vaan kansanvaltaa.

Ei riitä. On kysyttävä sosiologian professori Isabel Casimirolta. Oven avaa paikalliseen tyyliin kotiapulainen.

 

Kapitalismin vetovoima

59-vuotias Casimiro oli Frelimon kansanedustaja ensimmäisessä monipuolueparlamentissa 1995–1999. Hän on yhä puolueen jäsen, mutta suuntaa toimintansa nykyään naisjärjestöihin.

– On välttämätöntä perustaa uusi puolue, sillä Frelimo on muokattu edistämään nykyisen presidentin taloudellisia intressejä. Ei se ole varsinainen oikeistopuolue, koska vallanpitäjillä ei ole varsinaisia poliittisia tavoitteita. Mutta kapitalistien hallussa puolue on, ilman muuta.

Casimiro kuuluu niin sanottujen jatkajien sukupolveen, joiden tehtävänä oli Machelin sanoin varmistaa vallankumouksen voitto myös tulevaisuudessa. Hänet määrättiin aluksi portugalin perusopetuksen ja sitten korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kehittämiseen. Casimiro tunnustautuu samoralaiseksi kommunistiksi, feministiksi ja aktivistiksi.

– Sukupuoliteemat eivät aina saa riittävästi huomiota vasemmistopuolueissa, koska naisten kokemusta ei pidetä varsinaisena yhteiskunnallisena teemana. Esimerkiksi päiväkodit eivät yksin riitä, jos miehet eivät suostu jakamaan kotitöitä.

Mosambikissa kotiapulaisille ei usein makseta edes lakisääteistä minimipalkkaa eikä heillä ole eläkeoikeutta.

– Kapitalismissa on paljon voimaa. Päivittäin näemme kuvia sen uskomattomista aikaansaannoksista. Täysiä kauppoja, autoja, uima-altaita, matkoja, hienoja puhelimia ja self made -miehiä. Miten me voimme kilpailla näiden kuvien kanssa, kun sosialismi yhdistetään puutteeseen?

Casimiron mukaan on nuorten tehtävä keksiä, miten saada ajatus rikkauden tasapuolisemmasta jakamisesta houkuttelevaksi.

 

Toimintaa ja analyysiä

Filosofian opiskelija Regio Conrado on nuori stipendiaatti Teten maakunnasta. Hän asuu Eduardo Mondlane -yliopiston omistamassa opiskelija-asunnossa Avenida Mao Tse Tungilla. Antonio Gramsciin ja muihin teoreetikkoihin viittaileva Conrado ei usko, että mistään nykyisestä puolueesta olisi vasemmistolaisen politiikan ajajaksi. Hän panee toivonsa vasemmistolaisen ajattelun kehittämiseen ja kansalaisliikkeisiin.

– Viime vuoden lokakuussa järjestettiin maan historian suurin mielenosoitus, jossa sadat tuhannet osoittivat mieltään hallituksen politiikkaa vastaan.

Mielenosoituksen taustalla olivat perinteiset vasemmistolaiset tavoitteet.
Vasemmistolainen ajattelu on Conradon mukaan Mosambikissa yleisiä, mutta toiminnallinen jatkuvuus puuttuu. Kriisissä on hänen mukaansa kuitenkin myös hyvät puolensa, sillä oikeistokin on kriisissä eikä silläkään ole älykköjä tai edes poliittista ajattelua. Vasemmiston mahdollisuus on terävässä yhteiskunnallisessa analyysissä ja konkreettisissa kamppailuissa.

Menestyksekäs mielenosoitus osoitti, että kansalaisyhteiskunta on olemassa. Nyt täytyy työskennellä liikkeen jatkuvuuden eteen.

Hei,

 

Tunti sitten tuli tieto, että tässä blogissakin käsitelty #AutaAzagaiaa #HelpAzagaia -keräys on saatu päätökseen. 25000 dollaria eli 791547 meticalia on kasassa eikä rahankeräys enää jatku. Alla itsensä Azagaian (Edson da Luz) ja kampanjaryhmän tiedotteet portugaliksi ja englanniksi.

Kiitos kaikille suomenkielentaitoisille osallistujille. Jään odottamaan tietoa siitä mitä extra-rahalla tehdään.

    t. Janne

 

Edson da Luz

1 h · Editado ·

Manas e manos,
Tenho a alegria de vos anunciar que já conseguimos os 25 mil dólares para a minha operação na Índia, isso em apenas 11 dias de campanha. Estou sem palavras neste momento. Por agora só posso dizer muito obrigado a cada um de vocês e parabéns a todos nós!

Sisters and brothers,
I am pleased to announce that we have achieved the $ 25,000 for my operation in India, in only 11 days of campaign. I'm speechless right now. For now I can only say thanks to each one of you and congratulations to all of us!

Cubaliwa
Povo no poder

Ajuda O Mano Azagaia

É com enorme emoção que anunciamos que a campanha de angariação de fundos Ajuda o Mano Azagaia passou da meta definida!
A partir deste momento a campanha está encerrada.
Total recebido: 791,546.63 Meticais!
É impossível expressarmos plenamente em palavras a emoção e gratidão que sentimos!
Este resultado é fruto da contribuição de centenas de pessoas em Moçambique e outras partes do mundo em menos de 2 semanas!
MUITO, MUITO OBRIGADO a todos! Por cada Metical, por cada palavra encorajadora, por cada pequeno gesto de apoio! Somos grandes porque estamos todos juntos!
Esta página vai continuar aberta e será actualizada até ao final do tratamento a que o Edson será submetido.
CUBALIWA!!!

Auta Azagaiaa!

Täälläkin monesti käsitelty räppäri Azagaia ja itsenäinen levy-yhtiö Kongoloti Records keräävät rahaa artistin kiireelliseen aivoleikkaukseen.

Palattuani lomalta Suomesta (olin jonkin aikaa myös Tansaniassa konferenssissa ja tutkijavierailulla) huomasin, että täällä Mosambikissa jo jokin aika sitten aloitettiin kampanja rahan keräämiseksi räppäri Azagaian aivoleikkausta varten. Artisti on yksi Mosambikin suosituimmista ja arvostetuimmista nuorista muusikoista, mutta se ei missään tapauksessa merkitse, että hänellä olisi varaa kalliiseen leikkaukseen. Etenkään hänen musiikkityylinsä tapauksessa, joka on musiikillisesti ja lyyrisesti kunnianhimoista ja yhteiskunnallisesti tiedostavaa fuusioräppiä.

Kampanjaan osallistumisesta kiinnostuneet voivat löytää lisätietoa oheisista linkeistä. Epävirallista kimppakeräystä varten voitte myös ottaa yhteyttä minuun. 

Tuen kampanjaa täysin sydämin. Se myös nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä julkisesta terveydenhuollosta ja artistiemme kohtelusta, niin Mosambikissa kuin maailmanlaajuisesti. Suomalaiset tuntevat esimerkiksi Aleksis Kiven tapauksen.

Ilman taiteita ja musiikkia ei ole vapautta eikä ihmisarvoista elämää. Säästettäisiinkö tällä kertaa edes yhden artistin henki.

Youtube kampanjavideo täällä

Canal de Moçambiquen artikkeli portugaliksi täällä

Pagina oficial de campanha aqui

Ystävällisesti,

    Janne

P.S. Hastagit sosiaalisessa mediassa:
#HelpAzagaia
#AutaAzagaiaa

Maputon ääniin (Karjalainen)

Mietin jo Grahamstownissa Itä-Kapissa, että miltähän eloisa Maputo vaikuttaa kahden kuukauden ”loman” jälkeen. Grahamstown on Joensuun kokoinen ja tapainen hiljainen yliopistokaupunki ja sen opinahjo Rhodes University on samoin verrattain suuri. Kirjastot tulivat tutuiksi ja kylmä oli ja uudisraivaajakaupungin eurooppalaistyylinen rakennuskanta uusgoottilaisine kirkkoineen vain vahvisti tuttuuden tunnetta. Eksoottisinta kaupungissa olivat xhosien asuttamasta townshipistä keskustan kaduille karanneet lehmät ja aasit.

Grahamstownin hiljaisuus auttoi oivaltamaan kuinka keinuvan soiva ääni- ja mielenmaisema Maputossa oikeastaan onkaan. Alhaalla Mangopuiden työpajalla soi ensinnäkin pajavasaran pauke: etupäässä peltitöitä, joita Mosambikin kaoottisen liikenteen vuoksi riittää. Valitettavan yleinen ääni on siis sekin, kun pelti menee ruttuun. Yhtenä sunnuntaiaamuna todistin sitä, kun kaksi kaverusta ajoivat jo valmiiksi vararenkaalla olevalla kulkuneuvollaan suoraan parkkeeratun auton kylkeen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, sällit poistuivat välittömästi saatuaan autonsa uudestaan käyntiin.

Musiikki on Maputon työelämässä yhtä itsestäänselvää kuin yöelämässä. Kuka nyt haluaisi tehdä vaikkapa niitä peltitöitä ilman marrabentaa, afro-jazzia, räppiä, fuusiota, afro-beatia, housea, kwaitoa tai pandzaa. Yleisissä kulkuvälineissä musiikki on toisinaan niin kovalla että korvaan sattuu. Kaverit katsoivat epäuskoisena, kun kerroin että Suomessa sattuu sellaistakin, että bussissa ei ole lainkaan musiikkia – tai edes muita matkustajia.

Etelä-Afrikassa esitelmöin Samora Machelin äänen käytöstä Maputon räp-musiikissa. Mies yleni pikku hiljaa sairaanhoitajasta sissiarmeijan komentajaksi ja siitä vuonna 1975 itsenäisen Mosambikin ensimmäiseksi presidentiksi. Vasta Grahamstownissa tajusin, että Machelin puheiden käyttö räpissä on oikeastaan samanlaista äänimaiseman hyödyntämistä kuin vaikkapa poliisiauton pillit West Coast -räpissä. Taustamusiikin ohella olin jo ehtinyt tottumaan lähes 30 vuotta sitten kuolleen valtionpäämiehen palopuheiden soittamiseen autostereoissa, minibusseissa ja taksiasemilla, jopa kännyköiden soittoäänenä. Niissä Samora, kuten nimi kansan suussa kuuluu, pauhaa korruptoituneita poliitikkoja vastaan, ylistää runollisesti kansan kärsimyksiä ja lupaa niitä vielä lisää taistelussa hyvinvoinnin, rauhan ja rakkauden puolesta, joiden puolesta kansa kuulemma aina taisteli. Maputolaiset eivät tunnu Samoran profeetallisena pidettyyn ääneen hevin kyllästyvän. Sitä voisi verrata aivan yhtä mystiseen Edwin Laineen Tuntemattoman sotilaan kestosuosioon.

Mainitsemani poliisiauton pilli viittaa jenkkiräpissä rikollisuuteen, mutta Maputossa ääni kuuluisi luultavasti presidentin autosaattueeseen. Täällä tuskin kukaan kuvittelee poliisin rientävän pillit soiden rikospaikalle, sillä eihän hätänumerossa yleensä edes vastata. Jokapäiväiset saattueet liikenteen pysäyttämisineen, moottoripyöräpoliiseineen ja panssariajoneuvoineen ovat sen sijaan sitä luokkaa, että Helsingissä vastaavaan tarvittaisiin supervaltojen huippukokous, ja Joensuussa – Herra ties mitä.

Jos taas sattuu keskiviikkona lounasaikaan Eduardo Mondlane -avenidalle ja kuulee väkijoukon huutavan esimerkiksi ”Chissano tappoi Samoran” voi olla varma, että pian ilmestyvät Saksan liput. Kyseessä ovat entiset siirtotyöläiset madsermaanit (magermanies), joille aikoinaan luvattiin taloudellista tukea, kun monikymmentuhantinen joukko palasi lakkautetusta Itä-Saksasta. Joaquiem Chissano puolestaan oli vuonna 1986 kuolleen Machelin seuraaja. Saksa antoi kyllä rahat valtiolle, mutta itse madsermaanit jäivät rahatta. Siksi noin parin sadan hengen aktivistijoukko marssii joka keskiviikko kaupungin halki. Muina päivinä he päivystävät madsermaanipuistossa.

Kirjoittaja tutkii ja kirjoittaa eteläisessä Afrikassa http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

Sarvia torilta (Kansanuutiset)

Mosambik on norsunluun ja sarvikuononsarven tärkein kauttakulkumaa. Monelle kuitenkin lienee yllätys, että Maputon alakaupungilla myydään tavaraa avoimesti aivan poliisin nenän alla. Sarvet ovat kokonaan tuontikauppaa, sillä maan viimeiset 15 sarvikuonoa salametsästettiin viime vuonna.  

Eläinveistoksia torilla, mutta sarvistakin kyllä pääsee hieromaan kauppaa.

Teksti: Janne Rantala
Kuva: Jaakko Ruuska

Mosambikin pääkaupungin, Maputon, kahdesta käsityötorista pienempi, Feira do Pao, on reilun hehtaarin kokoinen neliö portugalilaisten vanhan linnoituksen, rantakadun ja poliisiaseman välissä. Lauantaisin se on turistien ja käsityön, pähkinöiden, karamellin, hedelmänmyyjien ja vapaa-aikaa viettävien paikallisten suosima vehreä levähdyspaikka.

Torin erikoisuus ovat mustasta puusta valmistetut käsityöt. Tuottavinta lienee kuitenkin laiton norsunluu- ja sarvikuononsarvikauppa. Liekö se myös poliisin tiedossa.

Seisomme nyt poliisiaseman seinustalla kahden poliisin kanssa.

–Me näimme, että juttelitte noiden myyjien kanssa. Siksi epäilemme, että teillä on laukuissanne norsunluuta. Tiedätte epäilemättä, että sitä myydään tällä torilla.

Kiellämme jyrkästi, että olisimme tietoisia tästä, saati sitten että olisimme sekaantuneet asiaan. Poliisin täytyy kuitenkin tutkia asia, he inttävät. Tällöin joudumme menemään sisälle poliisiasemalle.

Vaihtoehdoksi tarjotaan, ettei tutkintaa tarvitakaan, kun kerta olemme ystäviä. Tämä on kiertoilmaisu juomarahan pyytämiseksi, jonka jätän tahallaan ymmärtämättä. Toiveissa voi olla 200 meticalia, noin viisi euroa, koska olemme valkoihoisia ulkomaalaisia, mutta luultavasti 50 meticaliakin kelpaisi.

Kokonaisen sarvikuononsarven hinta Aasian markkinoilla voi nousta satoihin tuhansiin dollareihin. Jos olisimme oikeita ostajia, emme varmasti epäröisi antaa lahjusta.

Kiusaus edetä lahjusten kinuamisesta järjestäytyneeseen rikollisuuteen on monelle suuri. Esimerkiksi poliisin minimipalkka on täysin riittämätön 2700 meticalia kuukaudessa eli reilut 60 euroa.

Ei lahjuskaan tosin ole täysin idioottivarma keino. Kiinalainen salakuljettaja, luultavasti niin sanottu muuli, tarjosi 500 meticalin lahjusta Maputon lentokentällä marraskuussa 2012, mutta jäi nolosti kiinni paitsi lahjonnasta myös uhanalaisia mereneläviä sisältävästä arvolastista.

Koskapa emme ole oikeita ostajia, jätämme lahjuksen maksamatta. Helpotukseksemme poliisit päästävät menemään, vaikka oikeasti päädyimme heidän käsiinsä juuri sarvikuonon sarvia etsien.

Lehmänsarvirasioita kaupanneet naiset olivat vastanneet uteluihimme, ettei heillä ole sarvikuononsarvitöitä. He huusivat paikalle nuoren miehen, Antonion.

Sarvikuonominiatyyrejä ja lehmänsarvea

Antonio saapuu sarvikuonominiatyyrien, naamareiden ja muun turistitaiteen takaa, juuri sieltä, missä nelisen kuukautta aiemmin olin nähnyt useita sarvia avoimesti esillä pahvilaatikossa. Myyntipiste sijaitsee turistien suosiman Cafe Continentalin puoleisessa nurkassa, josta päin useimmat torille tulevat. Lienevätkö sarvikuonominiatyyrit esillä tarkoituksellisesti, että ne veisivät ajatukset päätuotteeseen.

Nyt ei Antonio kuitenkaan vie laatikoille vaan tahtoo puhua sisemmällä puistossa akaasiapuun varjossa. Onhan kuuma päivä. Antonio menee suoraan asiaan eivätkä häntä häiritse edes paikalle rientäneet rihkamakauppiaat, jotka epäilemättä kuulevat kaiken.

–En pidä materiaalia torilla, koska sen myyminen on laitonta ja liikkeellä on ilmiantajia. Voin näyttää sarvet, kunhan ensin sovitaan hinnoista ja määristä.

Sarvet ovat kuulemma työstämättömässä muodossa, näin siitä saa parhaan hinnan.

Antonio katsoo tiukasti silmiin. Minä puolestani yritän vaikuttaa luotettavalta ostajalta.

Mies puhuu luultavasti totta, sillä ainakaan viikko sitten laatikoissa ei enää ollut sarvia. Liekö syynä Global Finlandiin kirjoittamani blogiteksti ”Sarvikuono kainalossa” tai mahdollinen muu kansainvälinen mediahuomio. Maan lehdet eivät ole alakaupungin kaupasta raportoineet vaan ne ovat kirjoittaneet yksinomaan metsästyksestä ja pidätyksistä lentokentillä ja satamissa.

Pääsemme tilanteesta sillä verukkeella, että minun pitää puhua hotellilla muka kielitaidottoman liikekumppanini, oikeasti reportaasin kuvaajan, kanssa. Minullahan ei ole rahaa. Antonio antaa puhelinnumeronsa ja pyytää soittamaan pian.

Menemme katseilta suojaan nurkan taakse, mutta pikapalaverimme keskeyttävät oitis alussa mainitut poliisit, jotka pyytävät mukanaan asemalle torin toiselle puolelle.

Poliiseista ei täällä ole ainakaan pulaa. Puolen tunnin juttukeikan aikana tämä on jo toinen kerta, kun papereitamme kysytään.

Poliisin suojeluksessa

Poliisiasema numero 1 on torin nurkalla. Siitä alkaa Rua de Araujoksi kutsuttu katu, oikeasti nykyään Rua do Bagamoyo, jossa naisten helmat näyttävät olevan erittäin lyhyitä. Se on sivukatuineen katuprostituution, yökerhojen, baarien ja strippi-klubien keskittymä, paikallisittain Zona Quente eli ”Kuuma Vyöhyke”. Näkyvä bisnes, mutta tuskin tuotoiltaan kovinkaan merkittävää sarvikauppaan verrattuna. Sen verran alhaisia palveluiden hinnat ovat.

Tuskin missään koko Mosambikissa partioi niin paljon poliiseja kuin aseman ympäristössä, ellei sitten Sofalan maakunnassa aseistettua oppositiopuolue Renamoa vahtimassa. Vaikuttaa siltä, että ainakin rivipoliisit tietävät torin sarvi- tai ainakin norsunluukaupasta. Poliisijohtajien tiedoista ei ole todisteita, mutta olisi kai melkoinen ihme, jos he eivät tietäisi. Eipä ihmetyttäisi, jos jokusen poliisijohtajan autotallista löytyisi tästä syystä palkkaan nähden ylellinen auto.

Parin free-journalistin hyvinvointi lienee vähäpätöinen asia sarvikaupan arvoon verrattuna. Poliisijohtajien ja maatalousministeriön johtajien kannan kuulemiseksi olisi syytä etsiä leveämpiä hartioita. Mutta kuinka leveät riittäisivät? Minne asti laittoman kaupan lonkerot johtavat?

Kallis ihmelääke

Sarvikuonon sarvi on erityisesti vietnamilaisten ja kiinalaisten havittelemaa arvomateriaalia, mutta eivät valkoihoiset valeostajatkaan näytä herättävän suuria epäilyksiä.

Suuri osa Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa kiinnijääneistä salakuljettajista on ollut vietnamilaisia. Salametsästyksessä sen sijaan ovat kunnostautuneet erityisesti mosambikilaiset. Vuosien 2008–2012 välillä Etelä-Afrikan poliisi tappoi 279 mosambikilaista salametsästäjää ja pidätti 300. Kaikkiaan pidätetyistä lähes puolet on mosambikilaisia, monet heistä rajavartijoita, metsänvartijoita ja poliiseja.

Yksin vuonna 2013 Etelä-Afrikassa tapettiin laittomasti 1004 sarvikuonoa ja kaadot ovat kasvaneet viime vuosina nopeasti. Myös laillisesti kaadettujen sarvikuonojen sarvia kuljetetaan maasta metsästysmuistona ja myydään kokonaisesta päästä laittomasti irrotettuna Aasian markkinoilla.

Mosambikin oma sarvikuonokanta, viimeiset 15 yksilöä, tapettiin sukupuuttoon huhtikuussa 2013 Suur-Limpopon luonnonpuistossa. Tämän jutun tiimoilta oli syytettynä 30 viranomaista, puiston omaa henkilökuntaa. Maailmanluonnonjärjestön kenttätyöntekijä Roberto Zolho, kertoo, että tiettävästi miehet eivät saaneet vankeusrangaistuksia vaan heidät ainoastaan pidätettiin virasta.

Mosambikissa sarvikuonoja ei siis enää kannata metsästää, mutta Mosambik on yhä laittoman norsunluun ja sarvikuononsarvien tärkein kauttakulkumaa. Zolho kertoo, että se johtunee etupäässä rajavalvonnan tehottomuudesta. Tästä kielii se, että valtaosa kaikista Mosambikin kautta kulkeneista sarvista on löydetty ulkomailta, kuten Vietnamista ja Filippiineiltä.

Sarvien viime vuosina räjähdysmäisesti kasvaneen menekin syynä on nopeasti levinnyt uskomus sarveisaineen parantavista vaikutuksista Aasiassa, erityisesti Vietnamissa. Nykyään kultaakin kalliimman lääkeaineen väitetään auttavan päänsärkyyn, krapulaan, potenssiongelmiin ja jopa syöpään ja malariaan. Tehon väitetään perustuvan kiinalaiseen perinteiseen lääketieteeseen.

Materialistisesta näkökulmasta katsottuna sarveisaine on kuitenkin juuri samaa ainetta kuin ihmisen kynnet, keratiinia.

Tiedonpimitystä

Ympäristöaktivisti Carlos Serra jr. ei ole kuullut sarvien välittämisestä linnakkeen edessä, mutta ei ylläty uutisesta. Hän kertoo että perinteisesti alakaupunki on kaikenlaisen kaupallisen toiminnan, myös laittoman kaupan keskus.

–Varsinainen maastavienti tapahtuu satamien ja lentokenttien kautta. Kiinnijääneet viranomaiset ovat todennäköisesti vain jäävuorenhuippu.

Maailman luonnonsäätiön Zolho on tiennyt norsunluun avoimesta kauppaamisesta alakaupungilla, mutta röyhkeä sarvikauppa on hänellekin uutinen.

–Hyvän jutun ainekset tosiaan. Olemme raportoineet torin norsunluukaupasta maatalousministeriölle ja sisäministeriölle jo kauan sitten, mutta he eivät ole tehneet asialle mitään.

Maailmanluonnonsäätiöllä on Zolhon mukaan valmius ja rahoitus tukea hallitusta salakuljetuksen vastaisessa kamppailussa, mutta nimenomaan tässä asiassa apua ei ole aidosti vastaanotettu.

–Hyötyjinä on ilmeisesti niin vaikutusvaltaisia henkilöitä, että ohjelmia ja jo olemassa olevia lakeja on vaikeaa panna toimeen. Paikallisella tasolla kamppailua vaikeuttaa periaate, että naapurin elinkeinoa ei saa vaikeuttaa. Ei vaikka se olisi laitonta.

Zolhon mukaan järjestöjen on vaikeaa saada tarvitsemaansa tietoa. Poliisi tiedottaa silloin tällöin takavarikoista, mutta muun muassa se mitä sarville sen jälkeen tapahtuu jää hämärän peittoon. Zolho epäilee, että samat sarvet saattavat lähteä uudelleen markkinoille.

Helmikuussa 2013 maatalousministeriön varastoista varastettiin tuntematon määrä norsun syöksyhampaita ja sarvikuonon sarvia. Missä ne ovat ja ketkä kaikki ryöstöstä hyötyivät, on toistaiseksi säilynyt arvoituksena.

IESE - Tutkimusinstituutilla kymmenen paivaa muuttaa

Hei. Tassa oli vahingossa bloggaus portugalinkielisesta versiosta, mutta koska kyse on vakavasta asiasta briiffaan sen lyhyesti tahankin (pahoittelen skandittomuutta).

Maanantaina yhdelle arvostetuimmista ja harvoista itsenaisista tutkimusinstituuteista IESE:lle (Instituto dos Estudos Sociais e Economicos) annettiin 15 paivaa muuttaa toimitiloistaan. Ilmoitettu syy liittyy epaselvyyteen toimitiloja vuokranneen kiinteistoyhtion omistusoikeudesta, mutta todelliset syyt ovat mita todennakoisimmin poliittisia. Kiinteistoyhtio on valtapuoluetta lahella. Jotkut instituutin tutkijat ovat arvostelleet presidentti Armando Guebuzaa ja nykyhallitusta varsin voimakkain aanenpainoin. Hanlonin raportti aiheesta taalla.

Suomi on tukenut IESE:a kehitysyhteistyovaroista.

Portugalinkielisessa versiossa vetoan mosambikilaisten tutkijoiden solidaarisuuteen valiaikaisratkaisun keksimiseksi.

Suvaitsevaisuuden ja heterohurskauden harhat (Uusi Suomi)

 Aloitin Uuden Suomen puheenvuoroissa, koska en ole onnistunut luomaan keskustelua tähän omaan blogiini. Jatkan toki myös täällä. Tässä ensimmäinen US-kirjoitukseni, joka käsittelee Suomen muuttunutta keskusteluilmapiiriä täältä eteläisestä Afrikasta käsin katsottuna.

9.5.2014, Uusi Suomi.
 

Ilmoittaudun syylliseksi siihen, että nyt tuijotetaan homopostimerkkien natsihattuja. Ei keskustelussa sinänsä olisi mitään vikaa. Mutta kun kyse ilmiselvästi on toisaalta moralistisesta kauhistelusta ja toisaalta ylimielisestä olkienkohauttelusta niin vasta kolmatta vuotta maan ulkopuolella ja jo tuntuu, että suomalainen yhteiskunta ei ole enää aikuista varten.

Kirjoitin pian Itellan taannoisen tiedotteen jälkeen bloggauksen henkilökohtaiseen blogiini nimellä "Uudet homopostimerkit ja Mosambikin muoti". Siihen pääsee täältä. Kirjoituksessa toivotin merkit sinänsä tervetulleeksi, mutta vanhana antifasistina reflektoin myös faktaa, että joissakin merkeistä esiintyy toisen maailmansodan aikainen natsihattu; Sama hattu josta on tullut Mosambikin pääkaupungissa Maputossa, josta käsin maailmaa tällä hetkellä tarkkailen, varsinainen muoti-ilmiö. Tässä lainaus bloggauksestani 14.4.

En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella natsihatun käytöstä fetissinä. Natsihattu liittyy herruuteen ja sikäli se toki teknisesti ajateltuna sopii roolileikkeihin, joissa leikitään vallalla. Mutta tulisiko natsismin symboleihin suhtautua (siis ainakin makuuhuoneen ulkopuolella) yksinomaan vakavasti eikä unohtaa, että ne liittyvät kansanmurhaan ja ihmisyyden vastaisiin rikoksiin?

Yksikään populistipoliitikko tai konservatiivikristitty ei ollut älähtänyt hatuista ennen bloggaustani vaan he joutuivat tukeutumaan silkkaan homokammoisuuteensa. Muutaman päivän päästä hattuja käytettiin kuitenkin jo keppihevosina merkkejä vastustavassa perussuomalaisten eduskuntakyselyssä ja keskustelupalstainttämisessä, jossa niitä paheksuttiin antisemitismistä. Myös poliittisesti korrektit eli urbaani sivistyneistö havahtui, mutta vaikeni saman tien. Ylen Kultakuumeessa humanistikollegat Annamari Vänskä ja Pia Livia Hekanaho suitsuttivat merkkien suunnittelijaa osuvasta valinnasta ja samaan hengenvetoon paheksuivat natsihatuista puhumista pelkkänä hurskasteluna. Sitähän se toki syntyneessä päivittelyssä olikin. Syynä on, että sivistyneistö itse vaikeni hatun symboliikasta. Ja onnistui välttämään kaikkein mielenkiintoisimmat kysymykset

On todennäköistä, että monetkaan koppalakkien kantajista Maputossa eivät tiedä hattujen historiasta. Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä maa on inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna toiseksi viimeisenä eikä toinen maailmansota sitäpaitsi juuri Mosambikia koskettanut. Huolestuttavampaa on, mikäli merkin suunnittelijatkaan eivät tiedä. Onhan kyse transatlanttisesta tiimistä, johon kuului jäseniä myös maailman parhaiden peruskoulujen maasta.

Tompan omat intentiot natsihattujen piirtelyyn kyllä tunnetaan eivätkä ne kiinnosta tässä yhteydessä. Hän ei ollut ignorantti eikä suunnitellut postimerkkejä vaan homopornoa, korkeintaan taidetta. Sen sijaan on yhä epäselvää oliko natsihattujen valinta Itellan tiimille vahinko, jota sivistynyt suvaitsevaisto nyt hyssyttelee ja jolla persut ja homoutta syntinä erheellisesti pitävät kristilliset konservatiivit hekumoivat, myös Uuden Suomen puheenvuoroissa.

Suomesta loppuvuodesta 2011 lähtiessäni luulin, että meillä voi edelleen keskustella, mutta viimeistään nyt kävi ilmi, että maassamme taistellaan, ei suinkaan vapauden puolesta vaan erimielisiä vastaan. Ja kaikki mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan. Tulee mieleen Eppu Normaalin klassikkosäkeet: "Kaikki pikkurunkkarit huutaa poteroistaan/ jos et ole puolellamme/ olet meitä vastaan." Suomalainen keskustelukulttuuri on nykyään kuin neukkulassa, jossa laulettiin kansainvälistä, mutta rahvas oli rasistista, tai kuten Yhdysvalloissa jossa on ne demokraatit ja republikaanit.

Luoja Suomea keskustelun polarisoitumiselta varjelkoon ja antakoon kaikille, joilla nyt on vielä mielipide, viisautta. Aamen.

Kirjoittaja on antropologi ja vapaa kirjeenvaihtaja, joka tarkastelee maailmaa tällä hetkellä eteläisestä Afrikasta käsin.

Freshly Ground käännytettiin Mugaben Zimbabwesta

Freshly Ground -uusfolk-bändi käännytettiin hiljattain Zimbabwesta takaisin Etelä-Afrikkaan heti Hararen lentokentältä, koska he pilkkaavat kappaleessaan ja sen videossa ylellisyydessä elävää presidentti Robert Mugabea. Chicken-sanan avulla video löytyy Youtubesta. Yhtyeen jäsenet ovat ympäri eteläistä Afrikkaa, myös Mosambikista.Myös aiemmin täällä käsitelty mosambikilais-MC Azagaia on saanut "innoitusta" Mugaben Zimbabwesta, eniten kappaleeseen "Combatentes da Fortuna" (Omaisuuden taistelija), joka alkaa omistuksella Afrikan johtajille.

Mosambikin fennomaniaa (Global FInland)

Global Finland -blogini, 30.4.2014

Herätessäni mieleeni tulivat äidinpuoleiset juureni ja niiden myötä kuvitteellinen Mosambikin siirtokarjalaisten yhdistys. Nyt en kuitenkaan kirjoita mistään varsinaisesti suomalaisuuteen liittyvästä vaan Mosambikin kielikamppailusta, jonka yksi rintama on koulutuksessa.


Afrikan-tutkimuksen instituutin johtaja ja lingvisti Armindo Ngunga julisti hiljattain seminaariesitelmässään, että Mosambikin virallinen yksikielisyys marginalisoi kansan enemmistön.

Kun suurin osa väestöstä ei osaa kouluun mennessä sanaakaan portugalia, ovat oppimistulokset heikkoja ja yhteiskunnallinen liikkuvuus laimeaa.
Kuitenkin vain 6,7 prosenttia mosambikilaisista puhuu portugalia ensimmäisenä kielenään. Esimerkiksi pohjoista makuaa ja eteläistä shanganaa lähikielineen puhutaan enemmän.

Asenteissa on Ngungan mukaan korjaamisen varaa. Poliittinen eliitti käyttää väheksymiään kansankieliä lähinnä ennen vaaleja eikä rahvaskaan osaa yhdistää paikallisia kieliä taloudelliseen menestykseen.

Tästä syystä monet asettavat lapsilleen rajoituksia äidinkielensä käyttöön luullen näin edistävän heidän portugalintaitoaan.

Oikeus tietoon

Ratkaisuksi ei Ngungan mukaan käy portugalin tuputtaminen koteihin ja asuma-alueille vaan maanlaajuinen kansankielinen opetus vähintäänkin ensimmäisillä luokilla naapurimaiden tapaan. Tällä hetkellä kokeilukouluja on vain 400.

On tärkeää, että oppilaat opettelisivat lukemaan ja laskemaan äidinkielellään. Paikallisilla kielillä opiskeltaisiin myöhemmin valtakunnalliseksi yleiskieleksi sopivaa portugalia.

Mosambikin laki lupaa kansalaisille oikeuden tietoon. Maan 619 julkisesta viestimestä kuitenkin vain kourallinen käyttää paikallisia kieliä eikä näiden joukossa ole yhtään sanomalehteä.

Ngungan laskujen mukaan 80 prosenttia väestöstä jää näin tiedotukselliseen paitsioon.

Kyynikot pettyivät

Euroopassa kansankielet ottivat niskaotteen latinasta aluksi romaanitaiteen merkeissä ja sitten uskonpuhdistuksen vuoksi. Lopulliseen selätykseen meni vuosisatoja.

Sanoin Ngungalle, että Suomessa kansankielet puolustajat saivat noin 150 vuotta sitten haukkumanimekseen fennomaanit, “suomeen seonneet”. Niin kaukana on Mosambikin nykytodellisuus Ngungan tavoitteista, että niihin suhtaudutaan joskus samoin kuin silloiset väheksyjät fennomaniaan.

Lohdutin kollegoja, että Suomessa fennomania lopulta voitti ja kyynikot saivat pitkän nenän. Näin voi ennen pitkää käydä myös Mosambikin tukahdutetussa kielitaistelussa.

Kirjoittaja on tutkijavieraana Eduardo Mondlane -yliopiston Afrikan-tutkimuksen instituutissa http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi.


JANNE RANTALA 30.4.2014

Paskareissu (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani yläotsikolla  Kirjeitä Mosambikista. Tämä on muistelua, pääasiassa lokakuusta 2012. Samasta reissusta kerroin muun muassa muualla julkaisemattomassa jutussa Agenteille käytöstapoja Pembassa.

Joensuussa käydessäni kummilapset kyselivät, että olenko nähnyt siellä Afrikassa leijonia. Oli ikävä tuottaa pettymys. Maputon asfalttiviidakossa, jossa olen suuren osan kenttäjaksostani viettänyt, ei leijonia eikä muitakaan luonto-ohjelmista tuttuja eläimiä näe. Eikä satunnaisista kirjoituspalkkioista ja apurahoista riitä safarimatkoihin.

Maputon film noir -luonne johtuu historiasta. 16-vuotisen sisällissodan aikana kaupunki oli lähes kuin Länsi-Berliini. Ulos kaupungista pääsi vain sotilasajoneuvojen saattamana eikä läheskään joka päivä. Eikä tienvarresta huvittanut juuri savannille poiketa, sillä siellä saattoi olla miinoja, tai aseistettuja bandiitteja. Sotaa pakoon lähteneitä tulvi sähköttömiin ja rahattomiin lähiöihin ja vielä jäljellä oleva puusto hupeni grillatessa.

Maputolaisten esivanhemmat olivat harjoittaneet puutarhanviljelyä ja tunteneet lääkeyrttejä ehkä vain sukupolvi pari sitten, mutta muun muassa sodan vuoksi he vieraantuivat pahasti luonnosta ja osasta kulttuuriperintöään. Vaikka rauha koitti 1992 eivät suurkaupungin asukkaat vieläkään, toisin kuin suomalaiset, juuri tunne lintujaan, kasvejaan, tai edes puitaan, jos niissä ei roiku tuttuja hedelmiä.

Naapurimaan puolella Durbanissa katselin musiikkitieteen kirjastosta kuinka apinat leikkivät vastapäisen rakennuksen katolla vehreästä kampuksesta nauttien. Moista ei Maputossa voisi kuvitellakaan apinoiden ja metsiköiden kokonaan puuttuessa.

Vastasin utelijoille, että eksoottisimpia eläimiä, mitä olen Maputossa nähnyt ovat torakat. Rotathan tunnetaan Suomessakin, mutta Mosambikissa rotat vaikuttavat joskus jättiläismäisiltä, varsinkin jos ne kohtaa omalta parvekkeelta, rappukäytävästä tai keittiöstä.

Oli minulla sentään lasten lohdutukseksi kertoa eräästä väärästä illallisvalinnasta tienvarsiparakilla palatessani bussilla kaukaa Cabo Delgadon maakunnasta. Kun aamulla, nyt jo Maputon maakunnan puolella, pyysin kuskia pysähtymään välittömästi, ”sillä muuten kohta kenelläkään ei ole kivaa”, purskahti tämä nauruun. En kuulemma ollut ainoa, jolla oli tänään vatsavaivoja ja he kaikki olivat syöneet gasellin lihaa!

Nyt en sentään käyttänyt tarvitsemastani toimituksesta Portugalissa oppimaani nimitystä, kuten menomatkalla. Oli nimittäin jo tiedossa, että täällä ei ainakaan vanhojen naisten läsnä ollessa moista kieltä käytetä. Mutta kyllä valkonaaman vatsavaivat näyttivät hienostuneestikin kuvattuna naurattavan.

Pusikossa olin jo kerennyt vetää housut nilkkoihin, kun huomasin metrin päässä luikertelevan kyyn mittaisen vihreän mamban. Hätä oli kuitenkin niin kova, että en ollenkaan pelännyt tuota maailman myrkyllisimpiin lukeutuvaa käärmettä. Mieleeni juolahti, että kaipa mamboillakin on kylkiviiva-aistinsa ja tömistin maata kahdesti juuri ennen nopeaa kyykistymistä. Helpotus oli välitön ja suunnaton, mutta ei ollenkaan siksi että otus alkoi nyt luikerrella poispäin. Tarpeilla on näemmä arvoituksellinen hierarkiansa. Bussissa ylenin äkkiä sankariksi. Nuoremmille tiedoksi, että teidän iässänne olisin bussia näin seisottaessani varmasti hävennyt suunnattomasti, mutta enää ei hävettänyt yhtään.

P.S. Helpottuneena voin todeta, että enää ei tässä jutussa mainittuja ongelmia ole. Tulin juuri bussilla Pretoriasta Grahamstowniin ja lähinnä nukuin sen 14 tuntia.

Kirjeitä Etelä-Afrikasta (Global Finland)

Tässä ensimmäinen (avoin)  kirjeeni (äidilleni) Etelä-Afrikasta, jossa vietän kaksi kuukautta tutkijavieraana Rhodes-yliopistossa kirjoittamassa ja luennoimassa.

Global Finland -blogi, 24.4.2014

Hei, äiti.

Bussimatka meluisasta, rähjäisestä, kaoottisesta, mutta keinuvan soivasta suurkaupungista Maputosta hiljaiseen Grahamstowniin kesti vuorokauden. Eikä ihme.

Vajaan 70 000 asukkaan yliopistokaupunki sijaitsee Hyväntoivonniemen itäpuolella Afrikan hyisessä eteläpäässä.

Apartheidin perintö

Kirjoitan kirjettäni kahvilassa, jossa olisi apartheidin vielä vallitessa epäilemättä ollut kyltti: whites only! (vain valkoisille). Ei täällä vieläkään silti mustia ole, vaikka valkoisia kaupungin asukkaista on vain 8,4 prosenttia.

Tämä ei ole varsinainen opiskelijakahvila eikä paikallinen xhosa-kansa perinteisesti juo oikeaa kahvia vaan sikuri-kahvisekoitetta.

Valkoisten asuma-alueelle on jäänyt kadunnimi "Whites". Kuva: Janne Rantala.

Muita lähinnä valkoisten kansoittamia tiloja ovat vaikkapa klassisen musiikin konsertit. Toisaalta eipä kansanomaisessa fish and chips -ravintolassa eikä pikkukaupungin pitkissä käteislainajonoissa näkynyt valkoisia, vaikka Johannesburgin Park Stationilla ehkä tapasitkin valkoisia kerjäläisiä.

Kaupungin sisääntulotiellä näin afrikkalaisväestön asuinalueita peltikattoineen ja ulkotulineen, mutta keskusta tuo mieleen Länsi-Euroopan pikkukaupungit, joissa matalien kivitalojen yli kurkottavat goottilaiset kirkot.

Kaduilla ei soi Mosambikin humppa, marrabenta, eikä nuorten miesten kaljoittelumusiikki pandza, joita Maputossa kuulit, ei edes apartheidin lakkauttamisen soundtrackina reilut pari vuosikymmentä soinut kevytmielinen kwaito.

 

Lehmiä ja metroasemia

Kaupunki on hiljainen kuin syntymäkaupunkisi Joensuu, vaikka suurehkon yliopiston ansiosta molemmissa on toki kulttuurielämää kokoaan enemmän. Taloudellista valtaa kaupungeissa pitävät valkoiset rikkaat heteromiehet, kuten aikoinaan siirtomaajärjestelmässä.

Siitä merkkinä eräät kaupalliset tilat Joensuussa muistuttavat metroasemia ilman metroa.

Grahamstownissa maaseudun läheisyyttä ei samalla tavoin peitellä. Jo bussin ikkunasta näin ensimmäiset, ilmeisesti townshipistä karanneet lehmät. Seuraavana päivänä jouduin tunkeutumaan viiden sarvipään muodostaman katusulun lävitse.

 

 Kirjeitä kotiin

Maputossa viimeisenä päivänä kahlasin trooppisen sateen valtaamilla kaduilla ja sain ikävän nuhan, jonka paranemista tuskin edistää Itä-Kapin syksyn kolea, sateinen ja tuulinen sää.

Muuten kaikki on hyvin ja pidän musiikkilaitoksen kollegoista. Kaipa siksi epäonnistuin yrityksessäni mukailla kolonialismin aikaisten kaivosmiesmuusikoiden sinisävyisiä kappaleita.

Ne olivat monesti kuin paikallisyhteisöä ikävöivien miesten kitaralla säestettyjä kirjeitä kotiin Johannesburgin vankilamaisista asuntoloista. Kotoväki kuuli kirjeet useimmiten radiosta.

Kirjoittaja tutkii Mosambikin kantaa ottavaa populaarimusiikkia, tällä hetkellä Rhodes-yliopiston vieraana Grahamstownissa.


JANNE RANTALA 24.4.2014

Päädyin räppivideolle (Karjalainen)

Tässä lisää sanomalehti Karjalaisen kolumneja. Mainittuun videoon, jota sattumalta tähditän pääsee täältä, karaokeversioon puolestaan täältä.

Kerroin aiemmin tällä palstalla räppäri Azagaian uuden levyn lanseeraustapahtumasta, mutta en tullut maininneeksi, että osallistuin siellä uuden videon kuvauksiin. Video Homem Bomba, joka muuten löytyy youtubesta, on yhteiskuntakriittinen kappale, jossa reilut sata räpin ystävää esiintyy mustavalkoisina mustaa taustaa vasten. Mukana on underground-henkisesti sekä kokeneita räppäreitä että meitä tavallisia musiikin ystäviä (Miialle kiitos törkeän kirjoitusvirheen huomioimisesta).

Kuva räppäri Azagaian videosta Homem Bomba.

En kyllä haluaisi liioitella playback-keikasta syntynyttä mainetta. Jos ei henkilökohtaisesti tunne niin noin sekunnin pätkästä minua tuskin edes tunnistaa. Vuokraemäntä tyttärineen kyllä bongasivat minut, kun videota esitettiin Mosambikin televisiokanavilla, samoin naapurihuoneessa kirjoittava folkloristiikan professori. Viime perjantaina haastattelemani nuori filosofi-muusikko kehui esiintymistäni jopa komeaksi.

Azagaian edellinen albumi Babalaze kertoi itsenäisyyden nostattamien odotusten luhistumisesta, kurjuudesta ja taloudellisesta epätasa-arvosta. Albumi ja sen jälkeen tapahtunut kansannousu toi nuorelle miehelle vallankumouksellisen viitan, josta oli rutkasti myös haittaa. Hänestä tuli tietyissä piireissä persona non grata. Sosiologit kritisoivat artistia pitkissä poleemisissa blogeissaan ja valtion omistamassa sanomalehdessä. Yleinen syyttäjä kutsui artistin kuulusteluun muka epäiltynä väkivaltaan yllyttämisestä. Hyökkäyksen mittakaavasta kertoo, että olen koostanut kritiikeistä ja lyhyemmistä myönteisistä kommenteista yli 70-sivuisen mapin.

Uutuuslevyn nimi Cubaliwa tarkoittaa shonan kielellä uudelleensyntymää. Albumin ja myös uuden videon keskeisenä ideana on kansalaisten, myös meidän maailmankansalaisten, osallistaminen. Ei enää riitä, että räppärit tai tutkivat journalistit paljastavat epäkohtia vaan pallo on koko kansalla. Video onkin kuin rytmikäs adressi, johon kutsuttiin monenikäisiä ja näköisiä allekirjoittajia. Mustavalkoisuus, taustattomuus ja kaupallisesta räpistä tutun tuotesijoittelun puuttuminen alleviivaa sanomaa ja kollektiivista toimijuutta.

Itse osallistuin kahden pätkän nauhoitukseen, joista ensimmäisessä kysytään, että miten maa, joka ei tuota mitään voi muka selvitä: ”Jopa tomaatit kansan täytyy tuoda, sillä sikäli jos tomaatteja on, tyytyvät poliitikot raapimaan niitä.” Sanoitus viittaa maan teollisuustuotannon alasajoon 1980–1990-lukujen rakennesopeutusohjelmissa. Kunnollisen jakelujärjestelmän puuttuessa tuhannet mukherista-mammat, joihin Azagaian ja monen muunkin nuoren muusikon äiti muuten lukeutui, tuovat tomaatteja ja lähes mitä tahansa Etelä-Afrikasta laatikko kerrallaan päänsä päällä, ja pakkaavat sitten tavaran muutenkin täpötäysiin chapa-minibusseihin. Ne on kyhätty ikälopuista Toyota Hiace -pakettiautoista. Vaikka Mosambikissa on valtavasti hedelmällistä maata niin kotimaiset tomaatit löytyvät kappaleen mukaan lähinnä poliitikkojen navan alta. Sarkastinen kohta oli minusta vaikea räpätä muutaman toisiaan nopeasti seuranneen vaikean äänteen vuoksi. Lieneekö tästä johtuen jäin videon dramaattiseen kuoro-osuuteen, jossa puolestani laulan: ”Kaikilla on rajansa/ jonka ylityttyä sydän ei enää siedä/ täytyy taistella elääkseen/ ja etsiäkseen ulospääsy.”

Kirjoittaja tuottaa ja tiedottaa kaduilla ja kampuksilla, tällä haavaa Maputossa www.unissakavelijamaasta.blogspot.com

Vastentahtoinen oppitunti Zimbabwesta (Kanava)

Tässä Kanavassa syyskuussa 2013 julkaistu esseeni eteläisen Afrikan maaongelmasta alkuperäisversiona...

Zimbabwen kauhisteltu maauudistus onkin uusimman tutkimuksen mukaan ollut menestys. Uudisviljelijöiden pientilat tuottavat yhtä paljon ja työllistävät moninkertaisesti verrattuna valkoisten viljelijöiden suurtiloihin 1990-luvulla.

Jo roomalaiset palkitsivat sotilaita suurilla maatiloilla ja niin tekivät myöhemmin myös aikoinaan osin roomalaisvallan alle jääneiden brittien jälkeläiset. Toisen maailmansodan jälkeen valkoisille brittisotilaille annettiin valtavia maa-alueita eteläisen Afrikan vilja-aitaksi kutsutusta Etelä-Rhodesiasta. Silloiset bantu-kansoihin kuuluneet viljelijät perheineen kuljetettiin rekoilla mailtaan ja heidän talojaan poltettiin. Tapahtumat eivät olleet Zimbabwen 1800-luvun lopussa alkaneen kolonisoinnin alku, mutta ne pahensivat maaongelmaa dramaattisesti johtaen mustien vastarintaan ja itsenäisyyssotaan vuosina 1966–1980. Siinä kuoli 40000 ihmistä. Vapaustaistelijat, joista moni oli myös taistellut Britannian joukoissa saamatta kuitenkaan maata, kuten valkoiset sotasankarit, taistelivat paitsi maansa, myös hyvin konkreettisesti viljelysmaan puolesta.

Itsenäisyys saavutettiin vuonna 1980 nykyisen presidentin Robert Mugaben johtaman Zanu-vapautusliikeen johdolla. Rhodesiasta tuli Zimbabwe. Vapaustaistelijat luonnollisesti olettivat saavansa isiensä menettämiä maita takaisin. Olihan heille kerrottu, että itsenäisyyskamppailun keskeisiä tavoitteita on maan palauttaminen mustille viljelijöille. Vaikka heitä oli 700000 heidän annettiin viljellä vain reilua puolta maasta. Vielä kaksikymmentä vuotta itsenäistymisen jälkeen 4000 valkoista suurtilallista omisti yhä neljänneksen kaikesta maatalousmaasta ja lähes kaiken parhaan maan. Erityisesti hedelmällisin maa keskittyi yhä harvempiin valkoisiin käsiin.1980-luvun ensimmäisessä maauudistuksessa 75000 zimbabwelaista oli saanut maata valtion ja valkoisten suurtilallisten vapaaehtoisten kauppojen ansiosta. Se oli suuri maauudistus, mutta kaukana tarpeesta ja vapaustaistelijoiden odotuksista.

Maailmanpankin painostama rakennesopeutusohjelma vei 1990-luvun alussa teollisuudesta ja palveluista noin 75 000 työpaikkaa. Kurjuus kasvoi samaan aikaan, kun valkoisten omistamat suurtilat rikastuivat ruusuja viemällä ja monet omistajat elivät julkisesti jetset-elämää. Valtaosa sotaveteraaneista ei ollut saanut maata. Näin kuvailevat Zimbabwen maanvaltauksia edeltänyttä tilannetta Zimbabwe Takes Back its Land -kirjan kirjoittajat Joseph Hanlon, Teresa Smart ja Jeanette Manjengwa.

Zimbabwen maaongelma syntyi yli sata vuotta sitten, mutta pitkään uudisasukkaiden määrä oli niin vähäinen, että monet afrikkalaiset pystyivät käytännössä jatkamaan viljelyä aina vuoteen 1945 saakka. Sen jälkeen valkoiset sotaveteraanit ajoivat ainakin 100000 zimbabwelaista kotiseuduiltaan, jonka siirtomaavalta oli aikoinaan määritellyt eurooppalaiseksi. Kukaan ei tiedä kuinka monta ihmistä kuoli näissä jahtauksissa. Yksi tunkeutujista oli toisen maailmansodan Spitfire-pilotti Ian Smith, josta myöhemmin vuonna 1964 tuli Rhodesian apartheid-hallituksen pääministeri. On surkuhupaisaa, että maan väkivalloin anastaneet uudisasukkaat nimittivät häätämiään viljelijöitä maanvaltaajiksi. Shonat olivat sentään viljelleet maita jo lähes kaksi vuosituhatta.

Parjatun maauudistuksen hedelmät

Pitkään on ollut yleinen käsitys, että Zimbabwen nopea maauudistus 2000-luvun alussa oli kaikin puolin katastrofi. Tuotanto romahti, taitaviksi ja ahkeriksi kuvatut valkoiset viljelijät menettivät maansa ja mustat maatyöläiset työnsä. Koko Zimbabwen talouden romahdus ja vuosien 2007–2008 ennätyksellinen hyperinflaatio liitettiin valtauksiin. Tutkijat puhuvat kansainvälisestä mediakampanjasta Zimbabwea vastaan, jossa toistettiin virheellisesti, että jopa 40 prosenttia maasta olisi päätynyt presidentin lähipiirille ja että Mugabe olisi muka ollut veteraanijärjestöjen organisoimien valtausten takana. Väärin, sanovat Zimbabwe Takes Back its Land -kirjan kirjoittajat. Talouslama ei heidän mukaansa johtunut valtauksista vaan setelirahoituksesta ja kansainvälisestä taloussaarrosta. Tutkijoiden mukaan viisi prosenttia vallatuista tiloista ja kymmenen prosenttia maasta päätyi kylläkin lopulta Mugaben eliitin käsin. Maataloustuotanto kuitenkin kasvaa nyt nopeaa vauhtia ja talouden dollarisaatiota vuonna 2009 seuranneen nousun johdosta maataloustuotteet menevät hyvin kaupaksi.  Uudisviljelijät investoivat nyt tiloihinsa sekä muun muassa lastensa koulutukseen.

Tutkijaryhmä vahvistaa ja päivittää tuorrehkojen tutkimusten tuloksia. Tärkeimpien viljelykasvien, kuten maissin ja soijan tuotanto on jo palannut lähes valtauksia edeltävälle tasolle ja esimerkiksi maapähkinää tuotetaan jo yli kaksi kertaa enemmän. Aiempaa pienemmät tilat työllistävät nyt miljoona ihmistä, neljä kertaa enemmän kuin 1990-luvulla, jolla on tutkijoiden mukaan merkittävä köyhyyttä vähentävä vaikutus.

Tutkijoiden esittämän varsin vakuuttavan aineiston perusteella Zimbabwen nopea maauudistus vuosituhannen vaihteessa olikin itseasiassa menestys, joka loi aivan uudenlaisen maatalouden rakenteen ja myös korjasi vuosisataiseen rotuerotteluun perustuvia vääryyksiä. 1980-luvun pienempi maauudistus mukaan lukien 6000 valkoisten tilaa, jotka käsittivät maan itsenäistyessä lähes puolet maasta, on nyt korvattu 245000 maatilalla. Niistä suurin osa on pieniä tai keskisuuria kaupallisia maatiloja. “Zimbabwe on nyt ottanut maansa takaisin eivätkä sen uudet haltijat suostu maauudistuksen peruuttamiseen.”, kirjoittajat kiteyttävät.   

Suuriko kaunista?

Maatalouden tilakoko on yksi kehitysyhteistyön tai miksei yleisimminkin maatalouspolitiikan pitkäaikaisista kansainvälisistä kiistakysymyksistä. Maaseudulle jalkautuneet antropologit ja kehitystutkijat yleensä havaitsevat pienten tilojen edut. Taloutta uusklassisen markkinateorian lintuperspektiivistä tarkastelevat taloustieteilijät puolestaan pitävät pientiloja tehottomina, koska ne tuottavat vain vähän ylimäärää myytäväksi eikä pienten tuotantomäärien jakelu ole kustannustehokasta. Heidän kannattamansa vapaakauppasäädökset estävät suosimasta kotimaista tuotantoa ulkomaisten bulkki-elintarvikkeiden kustannuksella.

Zimbabwen naapurimaassa Mosambikissa hallitus vuokraa suuria maa-alueita monikansallisille agro-liikeyrityksille jopa 50-vuotisin sopimuksin. Tämän uusliberalistisen käytännön taustalla on kiinalaisen kommunismin vaikutus ja viljelijöiden pakkosiirrot yhteiskyliin itsenäisyyden alkuvuosina. Mosambikissa kaikki maa on valtion omistuksessa ja hallitus pitää oikeutenaan siirtää viljelijät mailtaan plantaasien, kaivosten ynnä muiden mega-investointien tieltä. Mosambikin pientilallisten, joita sentään on maan väkiluvusta yli 70 prosenttia, ei odoteta merkittävästi kontribuoivan maan talouskasvuun, vaikka he sentään nykyiselläänkin tuottavat valtaosan maan kuluttamasta ruuasta. Vaikutus bruttokansantuotteeseen on kuitenkin nykyisellään mitätön niin sanottuun resurssiralliin verrattuna, jossa suuryhtiöt investoivat maan infrastruktuuriin miljardeja euroja muunmuassa kivihiiltä ja maakaasua muille mantereille kuljettaakseen. Tutkijaryhmän havainnot Zimbabwessa ovat kuitenkin myös naapurimaissa vahva argumentti pienten ja keskisuurten tilojen hyväksi, sillä ne ovat viime vuosina parantaneet tuotantoaan kaikkein parhaiten. Ne myös kartuttavat valtion katovuosien kannalta tärkeitä viljavarastoja enemmän kuin suurtilat.  

Mosambikin pienviljelijöiden hauras asema

Mosambikin pienviljelijöillä on zimbabwen virkaveljiäkin enemmän vaikeuksia. Muistan kuinka helmikuussa 2012 Mosambikin eteläisessä Maputon maakunnassa oli sadekausi ja pellot puskivat kassavan lehtiä, maissia, bataatin lehtiä, salaattia ja vihanneksia. Istuin viikunapuun varjossa jo neljättä tuntia odottelemassa kuljetusta lähimpään kaupunkiin, Boaneen. Maalaisista useimmilla oli iso säkillinen jotain myytävää, pellon antimia. Säälin salaatteja ja helposti nahistuvia lehtivihanneksia ja ihmettelin, että miksi kukaan ei osoita hermostuneisuutta siitä, että lava-auto ei tule ja osa pellon antimista jää ehkä myymättä. Päinvastoin he yrittivät viihtyä vitsaillen, flirttaillen ja vaihtaen kuulumisia. Lava-auto tuli vasta myöhään iltapäivällä, jolloin minä ja isäntäperheeni, entisiä kaupunkilaisia, olimme luovuttaneet jo tunteja sitten.

Sadekaudella maanviljelijät heräävät aamuvarhaisella kitkemään rikkaruohoja, kylvämään, istuttamaan ja korjaamaan satoa sekä tarpeen mukaan kastelemaan, sikäli kun muuta kuin sadevettä on saatavilla. Lähtö kaupunkiin merkitsee sitä, että pellolle sinä tai seuraavana päivänä tuskin ehtii. Viljelijät myyvät usein satonsa itse Boanen markkinoiden kaltaisissa paikoissa tai kaupunkien kaduille levitettyjen peitteiden päällä. Säilytysmahdollisuutta ei yleensä ole, joten viljelijät joutuvat palaamaan kotiinsa jo samana iltana tai yön ensin kadulla nukuttuaan.

Informaalien myyjien asema on lähes lainsuojaton, olivat he itse viljelijöitä tai ei. Yleensä he ovat maksaneet myyntioikeudestaan, mutta ajoittain kaupungit pyrkivät sulkemaan tiettyjä katuja informaalilta kaupalta. Mosambikin pääkaupungin Maputon pormestarin alkuvuodesta 2012 julistama sota katumyyntiä vastaan kaatui nopeasti omaan mahdottomuuteensa, koska toisaalta asukkaat ovat riippuvaisia katumyyjien työstä ja toisaalta arviolta 70 000 kaupunkilaista perheineen elää katumyynnillä. Varsinaisen kampanjan loputtuakin olen viime viikkoina nähnyt useasti kuinka poliisi on tehnyt mielivaltaisia rynnäkköjä myyntipisteisiin ja vienyt sadon ja muovilaatikot mennessään. Myyjät ovat poliisit nähtyään paenneet kaiken sen kanssa, minkä ovat ehtineet ottaa mukaansa.

Vaikka pienviljelijöiden parin–kolmen hehtaarin pellot tuottavat usein aivan kohtuullisesti hehtaaria kohden, ovat nykyisenkaltainen hajautettu jakelu, huonot tiet ja maatalouspalvelujen puute myrkkyä tilojen kehitykselle. Sopimukset agro-liikeyrityksien kanssa saattavat toki tuoda dollareita valtion kassaan, mutta monesti ne vaarantavat mosambikilaisten sentään laissa turvattuja oikeuksia maahan. Lisäksi valtion ja suuryritysten väliset sopimukset ovat salaisia, joten kansalaisten on vaikeaa arvioida niiden hyödyllisyyttä. Toivoa sopisi, että Mosambik ja sen kansainväliset ystävät, sikäli kuin kehitysyhteistyösuhteessa voidaan varsinaisesta ystävyydestä puhua, heräisivät näkemään pientilojen edut maan kehityksen, ruokaturvan ja köyhyyden vähentämisen kannalta. Vaurauden edistämiseksi tarvittaisiin toki myös ylipaikallisia tukirakenteita, kuten viljapankkeja, kastelujärjestelmiä, jakelujärjestelmiä ja maatalousneuvontaa. Viime vuosina yleistyneen maankahmimisen jatkuminen merkitsisi paluuta kolonialismiin ja vaarantaisi maan yhteiskuntarauhan.

Vastentahtoinen oppitunti

Vuosien 1997–2002 maanvaltaukset eivät millään muotoa olleet kontrolloitu prosessi eikä niistä puuttunut väkivaltaakaan, vaikka sitä on kenties liioiteltu. Maanvaltauksissa kuoli yhdeksän tilallista ja kymmeniä maatyöläisiä. Jokainen ihmisuhri on tietenkin liikaa, mutta harvoinpa kansainvälisen yhteisön ja väkivaltaisen hallinnon tahtoa vastaan on täysin uhreittakaan noustu. Tuntuu siltä kuin moraalinen tuohtumus yhä kohdistuisi helpommin ja voimakkaammin mustien afrikkalaisten vastarintaan kuin vaikkapa poliisin koviin otteisiin. Missä olivat länsimaisten media-yhtiöitten televisiokamerat syyskuussa 2010, kun Maputossa kuoli 13 leipää vaativaa mielenosoittajaa poliisin luoteihin.

Elokuun parlamentti- ja presidentinvaalit olivat muistutus siitä miksi Zimbabwesta ei juuri tekisi mieli ottaa oppia. Ilmaisunvapaus on surkealla tolalla: tapaamani zimbabwelainen bantu-kielten tutkija ei uskalla viedä Etelä-Afrikasta kotiinsa Zimbabwen maauudistusta käsitteleviä kirjoja, vaikka niiden luulisi olevan vaarallisempia Etelä-Afrikan vallanpitäjille. Etelä-Afrikassa kun aivan valtaosan maasta omistavat edelleen buurit. Tässä mielessä Zimbabwe on pysynyt ilottomana, jollaiseksi Bob Marley -vainaa nimitti eteläisen Afrikan silloisia apartheid-maita laulussaan War viitaten Etiopian keisari Haile Selassien YK-puheeseen. Tämä ei kuitenkaan saisi estää näkemästä, kun Zimbabwessa tapahtuu jotain myönteistä, kuten maauudistuksen vakiintuminen ja tuotannon paraneminen.
      
Zimbabwelaisten maanvaltauksia ei voi tarkastella kokonaan irrallaan mustien afrikkalaisten yhä jatkuvasta vapaustaistelusta, jonka edellisiä huipentumia olivat siirtomaavallan purkaminen Afrikassa ja rotuerottelun lopettaminen Yhdysvalloissa. Etelä-Afrikan soisi silti siirtyvän oikeudenmukaiseen maanomistukseen naapurimaataan rauhallisemmin. Suurista vapaustaistelijoista, mosambikilaisen räp-muusikko Azagaian sanoin, “omaisuuden taistelijoiksi” muuttuneiden korruptoituneiden poliittisten johtajien siirtäminen sivuun ja luonnonresurssien uuskolonialistisen riiston lopettaminen olisivat samanlaisia edistysaskeleita. Kamppailu atlanttista orjakauppaa vastaan kesti 400 vuotta. Toivottavasti ei mene niin kauaa, että Martin Luther Kingin kuuluisa unelma vapaudesta toteutuu eteläisessä Afrikassa.  

Uudet homopostimerkit ja Mosambikin muoti

Suomen uudet homopostimerkit täältä. Ne perustuvat taiteilija Tom of Finlandin toisen maailmansodan aikaisiin piirroksiin. Sinänsä pidin ideasta, mutta joidenkin merkkien natsihatut jäivät mietityttämään.

Viime aikoina siitä natsihatusta, joka löytyy osasta postimerkkejä, on tullut oikea muotivillitys Mosambikissa tai ainakin Maputossa. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella natsihatun käytöstä fetissinä. Natsihattu liittyy herruuteen ja sikäli se toki teknisesti ajateltuna sopii roolileikkeihin, joissa leikitään vallalla. Mutta tulisiko natsismin symboleihin suhtautua – ainakin makuuhuoneen ulkopuolella – yksinomaan vakavasti eikä unohtaa, että ne liittyvät kansanmurhaan ja ihmisyyden vastaisiin rikoksiin.

Monesti hatun Maputon kaduilla tai maan televisiossa nähdessäni ihmettelen, että tietävätkö hatun pitäjät ollenkaan sen historiaa. Nyt mietin, että ymmärsivätkö postimerkkejä suunnitelleet suomalaisetkaan kuulemma maailman parhaiden peruskoulujen maasta. Oliko provokaatio tietoinen? Mutta ehkäpä vielä saamme kuulla tästä lisää.