Global.Finland: "Siellä minne Juudas hukkasi saappaansa"

Global.Finlandissa kerron minne ja miksi Juudas hukkasi saappaansa:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=264738&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Erinomaista joulua lukijoille. Joulun tienoille täällä sijoittuvan kesäpäivänseisauksen kunniaksi uskalsin myös julkaista runon. Säkeet tulivat mieleen, kun kävelin kampukselle aamupalatapaamisen jälkeen, jossa olimme puhuneet vallankumouksellisesta taiteesta sekä Mosambikin historiasta ja politiikasta. 

Runo: 
Keskipäivän hiki

Keskipäivän hiki

ajattelen taidetta ja vallankumousta
maassa lipuu variksen varjo
kotkan koko
suussa madon
minulla maitokahvin maku

Global.Finlandissa menomatkasta Pembaan: Oletteko "maningue nice"?

Pahoittelen kronologista sekavuutta, sillä kirjeitä Cabo Delgadosta ja Maputosta tulee nyt vuorotellen. Olin syys–lokakuussa Cabo Delgadossa aloittamassa varsinaista etnografista kenttätyöprojektiani ja palasin lokakuun lopussa Maputoon toimistohommiin. Tässä menomatkasta Pembaan: 

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=262400&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

P.S. Kuvan bussiyhtiön nimi on Maning Nice. Se on Mosambikissa puhuttua portugalia ja tarkoittaa: "erittäin hyvää". Lienee luovan väärinymmärryksen ja Etelä-Afrikan kaivospestien tulosta. Ortografisesti pätevämpi muoto olisi kyllä nähdäkseni "maningue nice". Tyypillinen vastaus kysyttäessä kuulumisia tai luonnehdittaessa hyvää musiikkia, ruokaa tms. 

Vielä torstain lakosta: yhtä suurta perhettä

Kuten 15.11. ja 16.11. kirjoitin, paikallisittain yksinkertaisesti lakoksi ristitty kansalaistoiminta pysäytti lähes kaiken Maputon ja Matolan taloudellisen toiminnan torstaiaamupäivästä lähtien. Myös perjantaina pääkaupunkiseutu toimi korkeintaan puolella teholla, koska monet eivät halunneet ottaa riskiä joutua sumppuun kaupunkiin, mikäli julkinen liikenne jälleen katkeaisi. Toiset kertoivat olevansa liian väsyneitä käveltyään torstaina kotiin, monet varsin pitkän matkan. Lisäksi jotkut käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja jäivät kotiin ilmoittaen Facebook- yms. päivityksissään statuksekseen "loma" (siis lainausmerkeissä).

Rauhallista

Tapahtumat tuskin ylittivät uutiskynnystä Mosambikin ulkopuolella, koska kaikki sujui aivan liian hyvin. Vaikka protestin seuraukset olivat mittavat ja Notícias-päivälehti luonnehti lauantain numerossaan mielenilmauksia väkivaltaisiksi, ei siinä oikeasti käytetty juurikaan väkivaltaa eikä myöskään omaisuutta tuhottu, päinvastoin kuin helmikuun 2008 "chapa-mellakoissa" ja vuoden 2010 "leipäkapinassa". Minibusseja ei tietenkään päästetty läpi barrikadeista, mutta yksityisautot kulkivat häiriöttä koko päivän. On kyseenalaista, että väkivallattomuuden takana olisi ollut vain poliisin ansiokas ennalta ehkäisevä toiminta, kuten päivälehdet O País (16.11.) ja Notícias (17.11.) uutisartikkeleissaan väittivät. En myöskään usko, että kännykkäliikenteen katkeaminen tai katkaisu olisi rauhoittanut protestia, kuten O País otaksui. On vähintään yhtä todennäköistä, että niin poliisi kuin mielenosoittajatkin välttelivät provokaatiota vuoden 2010 tapahtumista viisastuneina.

Katupoikien kapina

Protestin aktiivisista toimijoista pääosa lienee ollut lähiöissä asuvia informaaleja työntekijöitä ja katukauppiaita, joita oikeissa töissä oleva vähemmistö kutsuu toisinaan mulueneiksi, katupojiksi. Jos vertaa torstain tapahtumia edellisen päivän (14.11.) yleislakon tapahtumiin Espanjassa ja Portugalissa, on huomionarvoista, ettei täällä Mosambikissa käytetty banderolleja eikä lippuja eivätkä mielenosoittajat lähettäneet lehdistötiedotteita eivätkä muutenkaan artikuloineet viestiään kovin selkeästi etukäteen. Viestin selvittämiseksi toimittajat joutuivatkin haastattelemaan toimijoita ja niin valtion omistamissa kuin itsenäisissäkin viestimissä mielenosoittajien vaatimuksia tuotiin yllättävän hyvin esille. Ongelmaksi ei yllättäen osoittautunutkaan lipun hinnan maltillisena pidetty nosto vaan se yhdistettynä siihen, että voittoa maksimoidakseen chapeirot eli minibussi-yrittäjät ovat pätkineet linja-autoreitin palasiksi, joiden seurauksena kauempana asuvat ovat joutuneet maksamaan kolmen tai pahimmillaan neljän matkan verran esimerkiksi vain 12 kilometrin matkasta. Chapeirot puolestaan perustelivat tätä sillä, että muuten ei toiminta ole ollut kannattavaa.

Loppu hyvin

Lehtijutuissa niin minibussi-yrittäjät, kaupungin virkamiehet kuin poliisikin vakuuttelivat yhteistyötahtoaan ongelmien ratkaisemiseksi. Chapeirot lupasivat lopettaa reittien pilkkomisen. Virkamiehet määräsivät poliisin vahtimaan laitonta pilkkomista ja pyysivät matkustajien apua, että ilmiö saataisiin kuriin. Vaikka lakkopäivänä naapurikaupunki Matolaan saakka kävellyt kollegani päivitteli Mosambikin yhteiskunnan olevan epäjärjestyksessä niin minä olen päinvastoin jälleen kerran yllättynyt ja vaikuttunut. Vaikka uskottavia ammattiliittoja ei ole, niin rauhanomainen kansalaistoiminta ja julkinen keskustelu antoivat osansa arkisten ongelmien ratkaisuun ja niin mielenosoittajat kuin kaupunginvaltuusto kuin chapeirotkin saavuttivat ainakin osan tavoitteistaan päätyen konsensukseen. Jäämme odottelemaan ratkaisun toteutumista.
 

Maputo 15.11: Epävirallinen yleislakko Maputossa ja Matolassa

Päivitys 16.11. klo 11: Tiedotusvälineet antavat edelleen hyvin vähän tietoa, mutta vaikuttaa siltä, että suur-Maputo on palannut arkeen ja ihmiset töihin. Tiedon puutteesta johtuen on vaikea vielä tehdä suuremmin johtopäätöksiä, mutta eilinen protesti ei näyttäisi muuttuneen väkivaltaiseksi, päinvastoin kuin vuosina 2008 ja 2010, ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Myös raskaasti aseistettu nopean toiminnan poliisi FIR oli ilmeisesti ohjeistettu välttämään provokaatioita. Televisiossa (STV) muun muassa näytettiin eilen (n. klo 14) kuinka poliisi sammutti autonrengaspaloa.    


Maputo 15.11. klo 14.45. Chiquelenen, Magoaninen ja Malangan kaupunginosissa noin kello 10:ltä alkaneessa protestissa suljettiin kaupungin sisäänmenoteitä muun muassa palavin autonrenkain. Tapahtumat käynnisti linja-autolipun lokakuisen hinnannostopäätöksen tämänaamuinen toimeenpano. Sittemmin protesti on levinnyt myös muihin kaupunginosiin, mutta kaupungin varsinaisessa keskustassa on rauhallista. Suuri osa kaupunkilaisista on lähtenyt töistä kotiin viimeistään alkuiltapäivästä – monet kävellen, koska julkinen liikenne ei ole toiminnassa. Myös kaupat ovat enimmäkseen kiinni.

Tiedotuksen säännöstelyä

Valtio pyrki aluksi hillitsemään protestia tiedonsaantia säännöstelemällä, vaikka varsinaista virallista sensuuria ei Mosambikissa ole. Yleisimmän matkapuhelinoperaattorin MCelin, joka on erityisesti lähiöiden köyhemmän väen käytössä, verkko ei toiminut, mutta käyttämäni Vodacom toimi miltei normaalisti. Tiedotusvälineet eivät aluksi kertoneet tapahtumista yhtä tai kahta itsenäistä radiokanavaa lukuun ottamatta, joihin kaupunkilaiset soittivat kertoen havainnoistaan. Oli lähes surkuhupaisaa, kun Portugalin yleisradioyhtiön televisiokanava RTP África kertoi tänään aamupäivällä Portugalin ja Espanjan eilisistä mielenosoituksista ja yleislakoista, ja uutiskuvissa kivet lensivät ja mellakkapoliisin pamppu heilui. Etelä-Euroopan levottomuudet mainittiin lyhyesti myös valtion omistaman televisiokanavan TVM:n uutisissa. Sen sijaan Mosambikin vastaavista meneillään olevista tapahtumista ei mainittu kotimaisilla kanavilla sanaakaan. Myös yksityiset televisiokanavat STV ja TV Miramar vaikenivat aina puolille päiville asti. STV:ssä esimerkiksi keskusteltiin suorassa lähetyksessä rintasyövästä. Puolen päivän jälkeen STV ja Miramar alkoivat kertoa tapahtumista, mutta TVM jatkoi vaikenemistaan. Uutissulun, jonka toimintamekanismeista ei ole tarkempaa tietoa, seurauksena varsin villitkin huhut alkoivat kiertää.

Tiedotusvälineet eivät varoittaneet riskeistä myöskään etukäteen, mutta siitäkään huolimatta lakon alkaminen tuskin oli juuri kenellekään yllätys. Erityisesti lähiöiden väki ehti puhua yleislakosta useita viikkoja, mutta yksityiskohdat, kuten alkamisaika olivat hämärän peitossa. Myöskään lakkoon kutsuvat tekstiviestit eivät kiertäneet enää, kuten edellisten vastaavien levottomuuksien jälkeen helmikuussa 2008 ja syyskuussa 2010. 

Hinnankorotus suututti

Kaupunkilaisia palaamassa kotiin puolilta päivin.

Kaupunginvaltuusto päätti lokakuussa korottaa Chapa-minibussin lipun hintaa 5:stä 7,5 meticaliin lyhyemmillä matkoilla ja 7,5 meticalista 9 meticaliin pidemmillä matkoilla. Hinnankorotuspäätös närkästytti erityisesti kaukana keskustasta asuvat pienipalkkaiset työntekijät tai epäviralliset katukaupustelijat, joiden tuloista bussiliput haukkaavat enimmillään yli tuhat meticalia minimipalkan jäädessä alimmillaan reiluun 2000 meticaliin. Toisaalta kustannusten säännöllisesti noustessa kaupungin on kallista tukea lipun hintaa. 

Vaikka tapahtumia kutsutaan yleisesti lakoksi, protestin takana ei ole yksikään ammattiliitto tai kansalaisjärjestö. Itsenäinen lehdistö on pitkään valittanut sitä, että Mosambikista puuttuu työntekijöiden luottamusta nauttiva ammattiyhdistysliike, jonka vuoksi tällaiset yhteiskunnalliset kamppailut eivät ole kenenkään hallinnassa.   

Agenteille käytöstapoja Pembassa

Valtiollisia seremonioita Pembassa syyskuussa 2012

Menomatkasta Pembaan kirjoitin Global.Finlandiin. Linkki tulee tähän, kun juttu julkaistaan.

Pemba 29.9.2012. Sama kärttyinen pyylevähkö mies, luultavasti Mosambikin salaisen palvelun poliisi, keskeyttää toimeni jo toisena päivänä itseään esittelemättä ja tervehtimättä ja alkaa kyseenalaistamaan toimintani oikeutuksen lupalappuja tivaten. Olen harjoittamassa kaupungissa osallistuvaa havainnointia, Frelimo-puolueen paikalliselle väestölle järjestämässä kongressin jäähyväistilaisuudessa. Teen siis muistiinpanoja julkisessa tapahtumassa, jonne jokaisella on vapaa pääsy. Juuri tällä hetkellä presidentti Armando Guebuza noin tunnin mittaisen puheensa kohdassa kertoo kuinka köyhyys kukistetaan. Valitettavasti tämä epäilemättä tärkeä näkökohta, puheen ainoa jossain määrin poliittinen sisältö, jää nyt kuulematta, kun joudun inttämään tämän jäärän kanssa noin kymmenen minuuttia. 

Mies ei osaa päättää, haluaako nähdä tutkimuslupani vai ei, mutta ei oikein anna myöskään jatkaa työskentelyä. Kun hän nähtävästi vakuuttuu siitä, että minulla on lupa, jättää hän minut rauhaan. Jos kysymyksessä oli tosiaan SISE:n (Serviço de Informações e Segurança do Estado) agentti, kuten paikalliset kollegani otaksuvat, toivoisin että agenttien koulutuksessa otettaisiin aiempaa perusteellisemmin esille a) käytöstavat b) tilannetaju ja c) toisen työn kunnioittaminen. Eiköhän lupa-asiat ehditä hoitamaan sitten, kun akuutti tilanne on jo ohi. On toki kieltämättä imartelevaa, jos joku ajattelee, että minun vaatimattoman ja kovin satunnaisesti rahoitetun työskentelyni jatkuminen vielä vartin verran saattaa välittömästi saattaa vaaraan suurehkon valtion turvallisuuden.

Global.Finland: Miten päin kannattaa nukkua Maputossa?

Kierrätyskukkia ja nukkumasuuntia pohditaan Global.finland-kirjoituksessani 27.9.:

Täällä Pembassa olen saanut selville, että länttä vältellään täälläkin. Lisäksi useimmat muslimit pyrkivät nukkumaan Mekkaa kohti eli suunnilleen pohjoiseen päin. Nukkuminen siis samaistetaan rukoukseen.

Adeus Maputo, osa 2

Huom.4.10: Matka Cabo Delgadoon kesti oikeasti neljä päivää.

Sain tänään hankittua lipun Maputosta Pembaan. Linja-autoyhtiöiden nimet vaihtuvat tiuhaan eikä niitä juuri löydä netistä, joten piti irrottaa aikaa keskellä päivää tiedon hankkimiseen. No nyt on muutamat aikataulut plakkarissa sellaisia varten, jotka niitä sattuisivat kaipaamaan. Bussi lähtee perjantaiaamuyöstä 4.30 Juntasta, joka on semmoinen harvinaisen epämääräinen mutta vilkas risteyspaikka varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella. Hautausmaan takana. Perillä Cabo Delgadossa ollaan reilun kahden päivän kuluttua eli sunnuntaiaamuna. Teen tutkimusta tällä hetkellä nappi-budjetilla, joten lentolippuihin ei ollut varaa.

Alkuvaiheessa päämääränäni on havainnoida valtapuolue Frelimon kymmenennen puoluekokouksen ohessa pidettäviä muisteluseremonioita, joissa tyypillisesti muistellaan kuolleita usein alkuaan tuntemattomia sankareita, ja itsenäisyyssotaa 1964–1974. Tänä vuonna muistellaan erityisesti Frelimon perustamista 50 vuotta sitten Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelevaksi vapautusrintamaksi. Kyseessä on harvinaislaatuinen tilaisuus havainnoida kansakunnan ja "virallisen menneisyyden kuvailun" tuottamista elävänä suuressa sosiaalisessa tapahtumassa, josta ei puutu rituaalinkaan piirteitä. Myös kaupungin koristelua ja designia lipuin, banderollein, seinälehtisin ja puoluetunnuksin on tarkoitus dokumentoida. Varsinkin jälkikäteen aion haastatella seremonioihin paikan päällä tai tiedotusvälineiden kautta osallistuneita Pembassa ja pohjoisempana Mocímboa da Praissa. Kerron lisää ensi viikolla, jos ehdin.

Global.finland: Mosambikilainen lehtikatsaus

Mosambikilaisen lehdistön parasta antia, jollaista on Suomen sanomalehdistä turha etsiä, ovat älykköjen suurhaastattelut kysymys-vastausmalliin. Ne herättävät paljon keskustelua kaduilla, yleisönosastoissa ja seuraavissa lehtihaastatteluissa. Linkki lehtikatsaukseen täällä!

Parabens para Você!

Onnittelut Mosambik! Eilen kaatui Machavan stadionilla Marokko lukemin 2–0. Maaleista toinen saatiin aivan viimeisellä minuutilla. Mosambikilaiskaverit sanoivat, että synkän historian päätteeksi saatiin pitkästä aikaa puhtaasti hyviä uutisia. Stadiolla seuraaminen kannatti, sillä toinen maaleista oli luultavasti ainakin osaksi seurueemme kannustuksen ansiota.

Estádio da Machava, Matola. Kannattajien iloa tilanteessa 1–0.

Lukisivat kirjoja!

Maputon talvi on ohi. Kylmä aika olisi kai ollut kaikkein helpoin aika aloittaa kenttätyö trooppisessa Cabo Delgadossa, mutta tiederahoituksesta päättävät instituutiot päättivät toisin. Nyt on sellainen tunne, että pian Maputon jaksoni päättyy ja jo pääsen kenttätyöhön Cabo Delgadon rannikolle, siksihän tänne alkuaan tulin. Siispä mielessäni hyvästelen jo rakkaaksi tullut kaupunkia ja Eduardo Mondlanen yliopiston pääkampusta. Muistan, että koskaan ei ole oikeasti niin kiire, etteikö ehtisi pysähtyä tervehtimään puutarhakampuksen lumoavia puita ja kuulemaan keväistä linnunlaulua. Vähän väliä pysähtyessäni huomaan kyllä opiskelijoiden kummeksuvat katseet, mutta en välitä, enhän ole täältä.

Mutta asiaan: onneksi jo lämpenee, sillä Maputon talvi yllätti minut kylmyydellään. Enpä edes tiedä olisinko selvinnyt siitä ilman Swazi-maasta löytynyttä villapaitaa. Olen aiemmin ihmetellyt, että miksi aivan tavallinen influenssa tappaa maailmanlaajuisesti kuin malaria tai AIDS, mutta kolmen sitkeän flunssan jälkeen en enää ihmettele. Mosambikilainen ystäväni selitti, että lämpötilan muuttuessa myös virus muuttuu ja näin ollen on mahdollista saada ”sama” influenssa monta kertaa yhden vuoden aikana. Näin minulle taisi käydä. Antibiootteja saa apteekista kyllä ilman reseptiä, mutta jos mahakaan ei oikein pelaa kunnolla niin ei sekään vaihtoehto juuri houkuttele. Kuka sitä paitsi haluaa nauttia kolme antibioottikuuria puolessa vuodessa.

Suomalainen ystäväni muuten kysyi tannoin skaipatessamme, että olenko oppinut mitään Mosambikissa. En ollut tullut ajatelleeksi tätä lainkaan, enkä siksi osannut vastata mitään. Myöhemmin mietin, että olen toki oppinut aivan valtavasti tiedollisesti, koska olen lukenut ja tehnyt kaiken aikaa tutkimusta, opetellut valokuvausta, portugalia ja Cabo Delgadon rannikolla puhuttua bantu-kieltä (ki)mwania sekä keskustellut ihmisten kanssa, joilla on aivan erilaisia elämänkokemuksia kuin itselläni. Mutta tätä hän tuskin tarkoitti. Hän tarkoitti varmastikin, että olenko oppinut jotain ihmisenä, johon on jo paljon vaikeampi vastata. Yleisesti ottaen uskon, että matkat eivät mitenkään pääsääntöisesti opeta, ainakaan meitä hyvinvoivan pohjoisen asukkaita. Tahtomatta mitenkään kuulostaa kellariroukulta väitän. että vaikka monet matkustelevat paljon, etsivät itseään ja haluavat nähdä joka kulman taakse, he näyttävät pysyvän aivan yhtä tietämättömänä ja lapsellisena kuin ennen matkojaan. Lukisivat kirjoja, ajattelen joskus.

Työvoima tai henki

Huom: Tätä on päivitetty 27.8. erityisesti uhriluvun suhteen.

Marikanan Kaivostyöläiset vaativat 10.8. alkaen hiukkasen paksumpaa siivua tietoyhteiskunnan rikkaudesta, jolloin poliisi hajotti kaivoksen läheisyyteen kokoontuneet lakkolaiset tuliasein. Tulos: 44 kuollutta ja ainakin 74 loukkaantunutta.

Kuvat tämän päivän @Verdade-viikkolehdessä masentavat: kone- ja automaattipistoolein varustautuneita poliiseita vilisee ruumiskasan keskellä kuin taistelu – tai pikemminkin teurastustantereella konsanaan. Kuvat liittyvät siihen, että perjantaina elokuun 10. päivä 3000 Marikanan kaivostyöläistä meni lakkoon naapurimaa Etelä-Afrikan puolella vaatiakseen palkkansa (n. 400 e/kk) kolminkertaistamista. Kaivosyhtiö Lonmin ignoroi vaatimuksen pitäen lakkoa laittomana, ja uhkasi potkuilla, jos lakkolaiset eivät pian palaa töihin. Elokuun 11. ja 16. päivinä tuli sitten ruumiita, kaksi poliisiakin, mutta toki pääasiassa nikkeliluoteihin kuolleita kaivostyöläisiä. Maan lehdet tietävät kertoa, että yksikään uhreista ei, yllättävää kyllä, ollut mosambikilainen.    

Etelä-Afrikassa tuotetaan valtaosa maailman tietotekniikassa tarvittavasta platinasta ja Lonmin -yhtiö on yksi suurimmista. Onko siis ihme, että kovalevyjen pyörimisen ja tuottavan niin sanotun älytyön pohjimmiltaan mahdollistavat mainarit vaativat pientä kompensaatiota. Lakkojen ja protestien väkivaltainen tukahduttaminen eteläisessä Afrikassa ei rajoitu platinaan vaan koskee kaikenlaista strategisten luonnonvarojen hyödyntämistä. On lisäksi huomautettava, että työ on terveydelle vaarallista, raskasta, sosiaalisesti eristävää ja useimmissa tapauksissa vailla minkäänlaista sosiaaliturvaa esimerkiksi hyvin todennäköisen sairaustapauksen varalle.

Muista luonnoresurssikonflikteista mainitsen viime tammikuussa Mosambikin puolella kaivoksen johdosta kotinsa menettäneiden kyläläisten tempauksen. He pysäyttivät brasilialaisjätti Valen hiilikuljetukset Teten maakunnasta Pohjois-Mosambikin satamiin ja vaativat Valen antamien lupausten ja kompensaatioiden lunastamista. Heidät vaiennettiin brutaalisti.

Väkisinkin tulee mieleen, että erilaisista perustuslaeista ja vapauden ihanteista huolimatta perussääntönä on, että resurssien hyödyntämistä ja taukoamatonta virtaa muille mantereille ei saa pysäyttää ja että etelän työläisillä ei ole oikeutta edes elää, jos he eivät tee työtään mukisematta. Satavuotista taivaltaan juhlivalla ANC:llä, Etelä-Afrikan nykyisellä valtapuolueella, riittää työtä osoittaa, että näin ei ole ja että aivan kaikilla ihmisillä on oikeus ihmisarvoiseen elämään ihonväristä, tulotasosta, kaivosyhtiöiden osakkeiden omistuksesta ynnä muista seikoista riippumatta. Sehän oli täkäläisten "kansakunnan isien", jotka osittain edelleen ovat vallassa, julki lausuma päämäärä taistelussa apartheidia ja kolonialismia vastaan. Makaaberiuden uhallakin: A luta continua! (taistelu jatkukoon!) 

P.S. Eteläisessä Afrikassa on viitattu viime aikoina ja erityisesti nyt tämän tapauksen yhteydessä taloudelliseen apartheidiin, mikä tarkoittaa sitä että eri ihmisryhmillä on aivan eri oikeudet, aivan kuten apartheidin aikana, vaikka sorto ei enää ainakaan kokonaan perustuisikaan ihonväriin.
  

Post-sosialistinen Mosambik

Tarkoittaako post-sosialistinen yhteiskunta sitä, että parhaiten tienaavat tuovat työpaikalle oman vedenkeittimen ja loput lämmittävät teeveden mikrossa.

Tutkimusinstituuttimme sosiaalitilassa, joka on etenkin sinikaulustyöläisten käytössä, ei ole enää vedenkeitintä vaan työläiset keittävät teensä yksitellen mikroaaltouunissa samalla kansankielellä (shanganaksi) keskustellen. Joku voi halutessaan laskea mitä tämä maksaa menetettynä työaikana, jos esimerkiksi seitsemän työläistä pitää teehetkensä samanaikaisesti. Puhumattakaan sosiaalisista kustannuksista. Liekö kyseessä sattuma vai onko kyse yhteiskunnallisesta muutoksesta kertovasta "hiljaisesta signaalista"?

Varsinaisista työläisistä poiketen on monilla valkokaulustyöläisillä kuten tutkijoilla sen sijaan oma vedenkeittimensä ja vain hallintotiloissa on yhteinen vedenkeitin. Joku spesialisti onkin saattanut laskea uusliberalistisessa hengessä, että minimipalkkaa nauttivien työläisten työajalla ei ole niin väliä.

Tässä trans-nationaalisten voimakeskittymien ajassa on näemmä valtiososialismista ja kapitalismista otettu niiden huonot puolet. Kehitystä johtaa Kiina, mutta yhtälailla myös EU:ssa ja Mosambikin donor-vetoisessa taloudessa on ylin valta ei-demokraattisesti valituilla virkamiehillä – kuten valtiososialismissa. Tällainen autoritaarisuus yhdistyy kapitalistiseen oman edun tavoitteluun makro- ja mikrotasolla, jossa esimerkiksi joka toisella valkokaulustyöläisellä on oma vedenkeitin sen sijaan, että ostettaisiin yksi tai kaksi yhteistä, joita sinikaulustyöläinenkin voisi käyttää (lähes puolet hänen kuukausipalkastaan menisi yhteen vedenkeittimeen!).

Kaikki maailman työläiset yhtykää, kauluksenväristä riippumatta, ja hankkikaa yhteinen vedenkeitin! Siltä varalta ettei se päätyisi ennen pitkää hallintotiloihin, kirjoittajaa siihen kissan kokoisin kirjaimin: "työläisille – para operários".  

Jälkisosialistisessa Mosambikissa punalipuilla on yhä käyttöä, mutta jokaisella kynnellä kykenevällä on oma vedenkeitin. Kaupungin kustantamassa banderollissa lukee "Presidentti Guebuza. Tervetuloa Maputon kaupunkiin." *


*Presidentti asuu Maputossa, Ponto Vermelholla, mutta toukokuussa hän pysähtyi poikkeuksellisesti kuuntelemaan kaupunkilaisia osana avointa presidenttiyttä. 

Kannabikseen kallistunut kylä

Vaikka "vakaviakin" juttuja olisi Mosambikin laatulehdistössä tarjolla isompaankin lehtikatsaukseen niin kerronpa kuin perjantaikevennyksenä (Savana 3.8) että Manican hallintoalueen maanviljelijät Keski-Mosambikissa suunnittelevat nyt paluuta kannabiksen, täkäläisittäin suruman, viljelyyn.

Vuonna 2011 poliisi tuhosi 18 tonnia kannabista ja lähes 200 hehtaaria hamppupeltoa. Ketään ei varsinaisesti rangaistu, sillä käytännössä kasvatukseen osallistui koko väestö. Nyt viljelijöiden pellot pukkaavat maissia ja puutarhakasveja, joille ei kuitenkaan löydy riittävästi ostajia. Turhautuneet kyläläiset ovat uhanneet palata hampun viljelyyn.

Global.Finland: Merkityksellisiä kohtaamisia huhtikuulta

Vaihteeksi tunteista:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=254833&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Heja Sverige!

(Huom. 16.8. Muutin otsikon jälkikäteen koska omassa blogissa saa antaa tunnustusta naapurin ulkopolitiikalle) 

Pahoittelen, että viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoittaa muita kuin "pakollisia" blogi-kirjeitä. Tässä lohdutukseksi linkki Global.Finland -blogiin, joka tällä kertaa kertoo siitä kuinka naapurimaan ulkopolitiikka saa näkyvyyttä Mosambikissa:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=253663&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

P.S. Kirjoituksen jälkeen luin Canal de Moçambiquesta, että Ruotsin valtio pyytää Nampulan maakunnan kehittämiseen annettuja avustuksia takaisin, koska niitä ei oltu käytetty luvattuun tarkoitukseen. Tilanne on sikäli kiusallinen, että rahoista vastasi Nampulan maaherrana tuolloin toiminut maan nykyinen kulttuuriministeri.

Rangaistuspotku Afrikan puolesta

Kaksi syytä miksi entisten siirtomaavaltojen pääkaupunkien varakkaat jalkapalloseurat ovat niin suosittuja Afrikassa...
 
Global.Finlandissa julkaistiin eilen kirjoitukseni taannoisesta Chelsea-taiturista Didier Drogbasta.

Ohessa yksi ylimääräinen kuva pelistämme Costa do Solin rannalla.

P.S. Tapasin sattumalta jo toistamiseen 1960–1970-lukujen Benfica-legendan Mário Colunan joka – näin meidän kesken – nauttii viskinsä tyylikkäästi ilman jäitä...

P.P.S. ...toisin kuin useimmat maputolaiset, jotka kauhukseni pilaavat laadukkaatkin viskit viilentämällä ja vesittämällä ne jääpaloin. On niin epätavallista nauttia viskin mausta sellaisenaan, että tarjoilijat tuppaavat kuulemaan pyynnön "Ouisque SEM gelo" (viski ilman jäitä) "Ouisque COM gelo" (viski jäiden kanssa) ja luulevat, että asiakas haluaa nimenomaan pääasiassa jäitä, ja vain tilkan viskiä.

Kenen laariin sataa itsenäisyyspäivänä?

Ketä pitäisi onnitella? Mosambikin nykyisen valtapuolueen Frelimon edeltäjä, vapautusliike Frente de Libertacão de Moçambique, perustettiin 25.4.1962 Dar Es Salaamissa Tansaniassa, lähes päivälleen 50 vuotta sitten, sosialistisen presidentti Julius Nyereren suojeluksessa. Itsenäisyysjulistuksen aika koitti 13 vuotta myöhemmin eli 1975 samaisena päivämääränä. Muut puolueet eivät tuolloin olleet sallittuja.

Mutta takaisin nykypäivään. Eilen juhlapuhein ja ilmaisin megakonsertein ruuditettu ja valtavasti mainostettu Frelimon 50-vuotisjuhla jätti varjoonsa vapaapäivän varsinaisen syyn eli 37. itsenäisyyspäivän. Valtion TV- ja radiokanavat lähettivät Frelimon juhlia suorana lähetyksenä. Oppositio, riippumaton lehdistö ja älyköt olivat ymmärrettävästi käärmeissään. Sen sijaan kansan lukutaidoton massa ei välttämättä edes muista itsenäisyyspäivää eikä ylipäänsä erota valtiota ja valtapuoluetta toisistaan. Osaan kansasta varmaan upposi tasavallan presidentin ja Frelimon puheenjohtajan Armando Guebuzan toistamat solvaukset kriitikkoja kohtaan. Frelimoa karsastavat saavat varmasti vastaisuudessakin niellä katkeraa kalkkia, sillä kansallisten juhlapäivien vietto satanee valtapuolueen laariin vähintään 50 v.-juhlavuoden loppuun.

Myös maan ensimmäinen presidentti Samora Machel (k. 1986) oli tavan mukaan myös Frelimon puheenjohtaja.

Arabikevät – Aito kansannousu vai CIA:n lavastus?

Pikkuparanoidit juhannusterveiset Suomeen

Olen aiemmin* maininnut ainakin Mosambikissa yleisestä narratiivista, jonka mukaan kapitalistiset suurvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, sen valtioita ja maanosan yhtenäisyyttä kahmiakseen luonnonresurssit itselleen ja pitääkseen kansalaisensa tyytyväisenä. Tämä ajatus on osoittautunut vielä vahvemmaksi kuin alkuaan luulin.

Kuulen usein Maputon kaduilla, seminaarihuoneissa ja viestimistä, että entiset siirtomaavallat – tai vielä useammin Yhdysvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, joista varsinkaan Yhdysvallat ei pysy pystyssä ilman sitä että kansalaiset voivat kuluttaa kohtuuttomasti. Yleensä narratiivi paljastuu kiertoreittiä, kun joku esimerkiksi mainitsee että Mosambikin on maakaasulöydösten yhä jatkuessa pidettävä huolta puolustuskyvystään, etteivät kapitalistiset suurvallat (tai kadulla yksinkertaisesti "amerikkalaiset") kahmi mosambikilaisten rikkautta omakseen; tai kun joku harmittelee sitä, että CIA-provosoi sisällissodan Libyaan kaataakseen Gaddafin, ja nyt me afrikkalaiset emme näe televisiosta omia jalkapallokisojamme. Hämmästyttävintä on, että juuri kukaan täällä ei näyttäisi uskovan, että niin sanottu arabikevät olisi ollut sarja aitoja kansannousuja vaan ihmiset olettavat "amerikkalaisten" olleen provosoimassa jo Tunisian kapinaa, Egyptin ja Libyan vallankeikauksista puhumattakaan.

Ensin ajattelin, että moiset salaliittoteoriat olisivat etupäässä vähemmän kouluja käyneiden suosiossa, kuten ne esimerkiksi Suomessa ovat koulutusyhteiskuntaan etäisyyttä ottavien vaihtoehtoihmisten keskuudessa, kunnes luin varsin suorasukaisen kannanoton tuntemaltani päivälehden päätoimittajalta. Viime viikkoina jututettuani pari kourallista tutkijakollegoitani olen huomannut, että heistäkään ei kukaan usko esimerkiksi arabikevään syntyneen spontaanisti työttömien nuorten miesten ja naisten turhautuneisuudesta. Monet uskovat, että amerikkalaiset, kiinalaiset tai ylipäänsä vahvat valtiot pyrkivät hyötymään vaikka väkivaltaisesti Mosambikin luonnonrikkauksista, jos vain saavat siihen tilaisuuden. Käsitys on ensikuulemalta naiivi, mutta sitä pönkittää joukko afrikkalaisten hiljattaisia historiallisia kokemuksia – Mosambikissa muun muassa sen 16 v. pitkä destabilisaatio/sisällissota, jossa ulkovallat pyrkivät horjuttamaan vasta itsenäistynyttä kansakuntaa, ja joka päättyi vasta 20 vuotta sitten. Historioitsijaystäväni myönsi, että mosambikilaiset ovat herkempiä taipumaan kyseisen narratiivin kannalle juuri historiallisten kokemustensa vuoksi. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa ole heikkous vaan kykyä nähdä yhteiskunnallinen todellisuus kirkkaasti ilman, että sitä hämärtää se valtaisa disinformaatiohyöky, jota länsimaiset tiedustelupalvelut syöttävät väestölle tiedotusvälineiden kautta. Päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että Tunisia ehkä aluksi olikin aito tyytymättömyyden ilmaus ja kansannousu, mutta että CIA veljesjärjestöineen oli epäilemättä nopeasti paikalla heti kun ne huomasivat tapahtumat. Länsivaltoja epäilemättä halutti päästä Gaddafin kaltaisista maailmanjärjestyksen öykkäreistä eroon ja samalla varmistaa tukevampi jalansija Lähi-Idän maakaasu- ja öljykenttiin. Myöntelimme kuitenkin, että toistaiseksi kukaan ei tiedä miten asiat pohjimmiltaan ovat vaan olemme kaikki tiedotusvälineiden informaation varassa. 

Itsekin työttömän turhautuneisuutta kokeneena en voi kuitenkaan yhtyä kollegaani ja moniin muihin mosambikilaisiin, jotka ihmettelevät että miksi kukaan muka olisi lähtenyt kapinoimaan Libyassa, jossa keneltäkään ei puuttunut mitään. Ymmärrän kuitenkin heidän näkökulmansa, koska täällä kapinoidaan – silloin kun kapinoidaan** – perustarpeiden, kuten ruuan, liikkumisen ja energian riittävyydestä eikä niinkään esimerkiksi oikeudesta vaikuttaa yhteisiin asioihin tai ilmaisunvapaudesta, kuten Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin syytä punnita vakavasti sitä mahdollisuutta, että koulutettu tai vähemmänkin koulutettu mosambikilainen voi todella havaita joitakin asioita kirkkaammin kuin vaikkapa länsimaisten uutiskanavien valistunut suurkuluttaja. Sitäpaitsi ehkäpä megalomaanisia historiallisia muutoksia yhä salaa manipuloidaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että myös kansasta voi tietyissä historiallisissa tilanteissa muodostua, ja on monta kertaa muodostunutkin – voimakas toimija – hyvässä ja pahassa.

* Mosambikin lehdistö ja Hesari (26.4.) sekä toistaiseksi julkaisematon Global.Finland -blogikirjoitus ”Drogba, Afrikan puolesta!”.

 ** Esimerkiksi helmikuun 2008 niin sanotut chapa-mellakat tai syyskuun 2010 leipäkapina. Ks. Pöysä & Rantala 2011.

Vanhan juopon opetuksia Maputossa

Vaikka isoäitini aikoinaan opetti, että ventovieraitten kanssa ei saa puhua, olen aikuisena oppinut luottamaan vaikutelmiini ja omaan kaupunkiviisauteeni. Etten olisi ainoastaan isoäidin opetusten varassa.

Avenida Vladimir Lenine, Malhangalene, Maputo 17.4.2012. Vanhempi mies kertoo puiston aidalla istuville nuorukaisille kuinka tärkeää elämässä on leikki ja huumori. Naurahdan, josta hän kai tunnistaa hengenheimolaisen.

–Enkö olekin oikeassa, papã? Hän kysyy.

Myöntelen, ei ole mitään tärkeämpääkään.

Mies, António, innostuu. Hän pysäyttää kaksi vastaan tulevaa nuorta naista, joille kertoo että hänen tuore ystävänsä, minä, on kyllä iholtaan valkoinen, mutta ajattelee kuin musta. Aina parempi, naiset naurahtavat, katsahtavat ruskeilla silmillään minun sinisiini, ja jatkavat matkaansa. Me kävelemme Antónion kanssa vastakkaiseen suuntaan. Meillä on osin yhteinen matka.

António on Tetestä, läheltä Cahora Bassan jättimäistä vesivoimalaa, jonka portugalilaiset rakennuttivat siirtomaa-aikana*. Hänen uskonnokseen riittää kuulemma silkka hyvä onni, mikä ei Mosambikissa ole aivan tavallista. Hän on entinen vapaustaistelija ja jutuista sekä vanhan viinan tuoksusta päätellen nykyinen juoppo. António kuitenkin opetti minulle tärkeän asian kohteliaisuudesta.

Koska en ole vielä syönyt, António ehdottaa, että ostan leipää läheisestä leipomosta. Ei minulle vaan itsellesi, hän tarkentaa. Ostan kolme pientä patonkia, joille António pyytää painokkaasti mustaa pussia. Mutta leipomossa ei ole. En halua myöskään laittaa leipää reppuuni, mitä António seuraavaksi pyytää. Siellä on hikiset treenivaatteet. Pysähdymme leipomon vieressä olevan hedelmänmyyjä-mamãn luokse, jolta António nyt vuorostaan pyytää mustaa pussia. Ihmettelen miksi.

–Koska ihosi on valkoinen, ihmiset ajattelevat että sinulla on paljon rahaa. En minä kylläkään, mutta muut, hän kertoo.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän ja Antónion tavoin ei juuri kukaan myönnä, että hän itse ajattelisi niin.

–Monista tuntuu pahalta, jos kannat ruokaa läpinäkyvässä pussissa, António päättää.

Kyse on siis kohteliaisuudesta. Ihonvärilleni en voi valitettavasti mitään, mutta maassa, jossa valtaosa on mustaihoisia voin tietyiltä osin opetella ajattelemaan ja käyttäytymään kuin musta; siis kuin Antónion tavoin ajatteleva musta yhteiskunnassa, jollainen Mosambik vielä tänään on. Keskiluokkaisemmat ystäväni kertoivat myöhemmin, että mustien pussien tarkoituksena lienee myös ennalta ehkäistä kateudesta johtuvaa vahingoittavaa magiaa. Siispä hyvästi valkoiset pussit, hyvästi pöyhkeät terassit – eläköön kohteliaisuus ja huomioonottavaisuus. Ja sen vuoksi, ettei mustia pusseja eikä mustaa magiaa enää tulevaisuudessa tarvittaisi: A luta continua! (Taistelu jatkukoon!)

* Voimalalla oli itsenäisyyssodan aikana 1964–1974 tärkeä strateginen merkitys sen sitoessa portugalilaisjoukkoja. Vapaustaistelijat eivät kuitenkaan halunneet oikeasti vahingoittaa voimalaa, sillä he ymmärsivät hyvin sen taloudellisen merkityksen tulevassa itsenäisessä Mosambikissa

Poliisin harjoittamasta korruptiosta

Eilen Global.Finland-sivustolla julkaistiin nähtävästi juttuni poliisin harjoittamasta korruptiosta:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI

Kaikkiruokaisuudesta ja kulttuurista

”Jos ei olisi Puolaa niin ei olisi myöskään puolalaisia”

– Kuningas Ubu

20.4. Illallinen kotona Malhangalenessa. Tarina kämppikselle taannoin tarjoamastani guacamolesta ja tänään friteeraamani banaanit inspiroivat mwanin opettajani pohtimaan meidän valkoisten makutottumuksia:

–Ne ovat ihan erilaisia kuin meidän mosambikilaisten. Esimerkiksi valkoiset eivät tykkää shimasta ja jos tykkäävätkin niin ovat oppineet syömään sitä täällä.

Niin, no eivät kaikki mosambikilaisetkaan tykkää shimasta, paksuhkosta maissipuurosta, jota Tansaniassa kutsutaan ugaliksi ja jota syödään lisäkkeenä riisin tai perunoiden tapaan. Itse kyllä pidän siitä, varsinkin maissintähkistä tuoreeltaan huhmaressa jauhetusta, jota saa maalla. Enkä minä shimaa osaa kovin outona muutenkaan pitää. Onhan meillä Suomessa omat papinhamme, eli shiman velliversiot, monista eri viljalajeista liedellä tai uunissa valmistetut puurot sekä risottoa ja ohrattoa. Pääsyy varsinaisen shiman puuttumiseen lienee lähinnä, ettei Amerikan tuliainen maissi kasva Suomessa kovin hyvin. Eivätkä tarjoamani kiinalaiset friteeratut banaanit oikein vastaa käsitystäni ”meidän valkoisten” perinteisimmistä makutottumuksista. Ja mistähän lienee oikeasti peräisin se perimosambikilainen jälkiruoka, jossa murskattuun avokadoon sekoitetaan sokeria ja limettiä, mikä sai kämppikseni paheksumaan valkosipulia ja suolaa sisältävää meksikolaista guacamoleani.

Pidän sitäpaitsi Maputon keskustan ruokia paljon ”eurooppalaisempina” kuin omiamme. Eihän mistään saa esimerkiksi kotikaljaa tai piimää, ruisleivästä puhumattakaan vaan ihan jokaisessa parakkiruokalassakin tarjotaan pihvien, broilerin ja sen sellaisen lisäkkeenä ranskanperunoita mausteiden ollessa chili-kastikkeen lisäksi oliiviöljyä ja viinietikkaa. Varsin mannermaisista ravintoloista puhumattakaan. Onneksi kämppikseni kotiapulainen kokkaa perinteisiä mosambikilaisia kasvisruokia: mboaa, nhanganaa, cacanaa ja matapaa, sillä vatsani ei varmasti moisia eurooppalaisia hienosteluja kauaa kestäisi. Yksi juttu johon alan olla suhteellisen kyllästynyt on piintynyt käsitys, etteivät valkoiset koskaan syö käsin, sillä omassa suvussani syödään usein käsin ja varsinkin kalaa, kanaa ja kaikenlaisia grillattuja ruokia. Kalastajaisovanhempani olisivat varmasti nauraneet, jos olisivat nähneet jonkun syövän esimerkiksi savusiikaa haarukalla ja veitsellä.

Tässä vuodatuksessani on kyse siitä, että oma kotikasvatus ja antropologinen kulttuurirelativismi ovat opettaneet minulle, että kaikkea kuuluu maistaa ja uusiin asioihin tulee suhtautua avoimen uteliaasti, ei jo etukäteen epäilevästi. Kuitenkin ainakin Maputon betonikaupungin asukkaat suhtautuvat ruokiin yleisimmin juuri toisella tavalla, vähän kuten portugalilaiset (pyydän anteeksi karkeita yleistyksiäni!). Jos he joisivat kahvia niin epäilemättä he olisivat sitä mieltä – ja kuten Sleepy Sleepersin kappaleessa lauletaan – että on vain kaksi tapaa keittää kahvia. Oikea, eli heidän omansa, ja väärä. Kyse on siitä, että useimmat ihmiset ylipäänsä tuppaavat pitämään kulttuurisia käsityksiään mittapuuna sille, miten asioita kuuluu tehdä, miten ne ovat ja miten niiden pitäisi olla. Ennakkoluulot ovat valitettavan lähellä maailmankatsomusta. Koita siinä sitten tehdä antropologista kenttätyötä pyrkien ymmärtämään ihmisiä heidän omien käsitteidensä avulla. Väkisinkin sitä välillä ärsyyntyy ja vieraantuu, muuttuu ikään kuin sivulliseksi, alkaa elää omassa lukeneisuuden kyllästämässä kultaisessa häkissään, vaikka ulkoa päin ehkä vaikuttaakin sosiaaliselta. Mutta ehkäpä kyse on pohjimmiltaan siitä, että olen vain kateellinen siitä, että toisilla meistä on kulttuuri, maku ja tyyli aivan eri merkityksessä kuin itselläni, jolle suomalainenkin elämänmeno tuntuu monesti kovin vieraalta.

P.S. Kun eurooppalaiset ja kap-verdeläiset vieraat olivat lähteneet kotiinsa jäin neljästään maputolaisten mustien ystävieni kanssa. Alkoi päivittely empregadoista eli kotiapulaisista tai palvelijoista, jotka tekevät suuren osan betonikaupungin keskiluokan asukkaiden taloustöistä eli kokkaavat, siivoavat, pesevät pyykit, silittävät jne. Empregadat kuulemma juovat salaa jugurtteja ja mehuja sekä syövät ruokia jääkaapista, ja mikä pahinta kutsuvat lapsensakin syömään työpaikalleen. Kun heidät lähettää ostoksille, he palauttavat liian vähän vaihtorahaa. ”Empregadat!”, toistui merkityksellisesti tiheä päivittely lähes yhteen ääneen. En kehdannut ottaa puheeksi empregadojen saamaa surkeaa palkkaa tai sitä kuinka kotitöitä on mahdollista tehdä itsekin. Esimerkiksi tiskatessa voi jopa saada jonkin älyllisen idean, jos sitä ei tarvitse tehdä päätyönään, kuten joku antropologian opettajani joskus mainitsi. Suomalaisena, joka ei ole tottunut palvelijoihin, mieleen tulivat väkisinkin kuvaukset viktoriaanisesta yläluokasta, joka pikkurilli pystyssä päivittelee hienostelevalla englannilla sitä kuinka nykyaikana on kerrassaan mahdotonta saada kunnollista palvelusväkeä. Valkoinen puuteri on tosin vaihtunut lämpimän ruskeisiin kasvoihin ja kieli mosambikilaisittain pehmeästi äännetyksi portugaliksi.

P.P.S. On toki eettisesti ongelmallista kirjoittaa ystävistään, ja varsinkin näin, mutta jos joku haluaa kaikesta huolimatta olla ystäväni niin vakuutan, että monilta osin olen kuitenkin ihan luotettava.

Promoan kaverin tauluja

On tietenkin journalistisesti epäeettistä promota ystävän tauluja (webbi-kuvat ohessa), mutta teen sen silti, ensinnäkin koska ne ovat niin hemmetin hyviä. Olin juuri eräänä täyden kuun iltana hänen, Membir nimeltään, työhuoneella vaihtamassa kuulumisia juurevan jazz-musiikin säestyksellä. Hänen töidensä vahva läsnäolo tuntui tunkeutuvan suoraan alitajuntaan ja määrittävän hetkeä, jona istuimme ruokomatoilla ja nauroimme vaihtaen kokemuksiamme elämästä, maailmankaikkeudesta, tanssista, ystävistä ja vähän myös Afrikasta ja kuuhulluudestamme. Ymmärsin, että Membirin töissä heijastuu hänen vahva sisäinen maailmansa, jota voisi, toki myönteiseksi, hulluudeksikin nimittää. On lähes uskomatonta, että hän on voinut kehittää niin vahvan tyylin nuoresta iästään huolimatta.

Tähän eettisten ohjeiden vastaiseen promoamiseen on toisena syynä se, että suomalaistoimittajat usein edistävät räikeästi suuryhtiöiden, muun muassa Applen tai Nokian, sanottakoon kovin eettisesti ongelmallista liiketoimintaa, jonka yksinomaisena päämääränä on yhdistää ihmisiä vain, kun se tuottaa omistajille voittoa. On epäreilua että Membirin kaltaisen lahjakkaan nuoren kuvataiteilijan työtä ei edistä kukaan samassa määrin ottaen huomioon muun muassa sen, että kuvataiteilijoiden asema ei ole kovin hyvä monessakaan maassa, saati Mosambikissa, jossa ostovoimaisia taiteen ystäviä on hyvin vähän. Ei kuitenkaan tarvitse olla edes marxilainen eikä utopisti ymmärtääkseen tällaisen kulttuurityön oikeutusta ja paheksuakseen sitä, että tieteiden ja taiteiden asema on tässä maailmanjärjestelmässä niin kovin heikko. Vaikka niiden pitäisi olla tuotannon päämääriä, eikä mitään ylimääräisiä lisukkeita, joihin yhteiskunnassa panostetaan jos jää "tärkeämmiltä" asioilta rahaa. 

Liitän tähän oheen Membirin kotisivujen osoitteen, josta voitte katsoa lisää hänen töitään ja halutessanne myös ostaa itsellenne, lahjaksi, tai yrityksellenne: 

http://membirarte.blogspot.com/

Membir maalaa nykyään kotonaan, mutta aloitti Núcleu de Artessa, joka on Rua de Argélialla Polanassa sijaitseva matalan kynnyksen galleria ja sosiaalikeskus, jossa esitetään joka viikko myös live-musiikkia – usein erinomaista. Tanssilattian hikisin mies on melko varmasti puolihullu kuvataiteilijaystäväni Membir.

http://nucleodarteing.blogspot.com/

Tässä alla myös toisen, paljon vanhemman kuvataiteilijan Mathonsen kotisivut.

http://mathonse.blogspot.com/

Törmäsin Mathonseen eräässä kahvilassa, hän neuvoi minulle kahvilat, joissa voi lukea ilmaiseksi lehtiä ja pyysi lopuksi 20 meticalia, joka puuttui hänen juomansa kahvin hinnasta.

Jos markkinointitemppuni närkästytti niin pyydän, että minua pyydetään palauttamaan pressi-korttini. Toivon, että samassa kokouksessa käsitellään myös räikeää tuotesijoittelua, jota Suomen valtamedia on pullollaan.

Sokeudesta

Muistanette Maputon kaupunginhallinnon taannoin julistaman sodan epävirallisia katumyyjiä vastaan, josta kirjoitin kriittiseen sävyyn 12.4.. Asia tuli jälleen mieleeni, kun selailin lehtiarkistoani ja huomasin kuinka nuori kolumnisti Yara Ngomane tuki puolestaan kovia puhdistustoimia portugalilaisomisteisen Sol-viikkolehden kolumnissaan 13.4.. Asia on siis kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty, vaikka toisinkin väitetään. Lähteeni, joiden henkilöllisyyttä on ikävä kyllä pakko suojata, itse asiassa kertovat, että näennäisen rauhallisessa nykytilanteessa on kyse erittäin korkealta taholta määrätystä ”aselevosta” vaalien alla, jonka jälkeen on jälleen on mitä luultavammin aika alkaa miellyttämään ulkoisia äänestäjiä, eli maan niin sanotun kehityksen rahoittajia. Jääköön yksityiskohdat tällä kertaa tähän.

Ngomane viittasi kolumnissaan kirjailija Mia Couton helmikuun lopun yleisöluennon huomioon, jonka mukaan tietyt asiat alkavat olla niin arkipäiväisiä, että me lakkaamme näkemästä niitä emmekä siksi osaa enää niitä kyseenalaistaa. Tällainen ilmiö ovat kolumnistin mukaan katumyyjät ja parakkikioskit. Pitääkö niitä tosiaan olla joka kadun kulmassa, hän kysyi. Kirjoittaja oli häiriintynyt muun muassa siitä, että hedelmienmyyjä-mamãt olivat linnoittautuneet Mercado Janet -torin sisäänkäynnin eteen. Tunnen paikan hyvin ja oletan siksi, että kirjoittaja saapui sinne autolla. Muuten häntä olisi nimittäin varmasti ärsyttänyt enemmän, että kävelyreitit tukkii vähän väliä niille parkeerannut auto. Itse asiassa on lähes mahdotonta kävellä keskustassa sataa metriä pidempään ilman, että joutuu kiertämään ajotien kautta, niin tavallista on kävelytielle pysäköinti. Katumyyjät eivät tuki koskaan sentään koko kävelytietä. Mia Couton mainitsemaa ja portugalilais-nobelisti José Saramagon kirjassaan Kertomus sokeudesta ja muissakin kirjoissaan kuvaamaa sokeutta on se, että häiriintyy siitä kuinka laitakaupungin köyhät ansaitsevat elantoaan, mutta ei näe sitä kuinka betonikaupungin etuoikeutettujen katumaasturit tukkivat kävelyreitit siellä missä kulkua ei estä syvä kuoppa. Tästä olisi väsymättä ihmisarvon puolesta puhunut Saramagokin ollut varmasti samaa mieltä.

P.S. Naivi kysymykseni kuuluu, että miten voi ylipäänsä olla mahdollista, että kaupungissa, jossa on niin paljon hienoja autoja, ei saada sen vertaa verokertymää kasaan, että saataisiin kaduilla ja kävelyteillä ammottavat kuopat peitettyä? Ehkäpä kuopat ovat vain mosambikilainen ja varsin näkyvä ilmentymä maailmanlaajuisesta tilanteesta, jossa köyhät maksavat aina ja rikkaat yhä harvemmin. Rikkaita on varmasti vaikea saada osallistumaan yhteiskunnan kustannuksiin Mosambikissa, kun kerta Ruotsissakaan ei sen rikkain mies eli Ikean perustaja Ingvar Kamprad maksa veroja vaan on siirtänyt omaisuutensa veroparatiiseihin. Tästä kertoi Sveriges Television tammikuussa 2011.

Mosambikin lehdistö ja Hesari

Sain hiljattain Suomen tuliaisina eilisen Hesarin! Aamun lehti on kuin rituaali ja kuten antropologit hyvin tietävät, ei ole aivan sama, minkä rituaalin suorittaa. Toinen ei korvaa toista eikä päivittäinen hetki Mosambikin monipuolisen lehdistön parissa korvaa hetkeä Hesarin parissa. Se ei kuitenkaan johdu laadusta vaan tottumuksesta.

Itsenäiset lehdet kirjoittavat paljon tutkimuksesta.

Koulutetut mosambikilaiset haukkuvat monesti maansa ilmaisunvapauden tasoa enkä missään nimessä halua vähätellä tähän liittyviä ongelmia. On kuitenkin annettava tunnustusta sille, että maassa jossa tuskin on edes niin montaa lukutaitoista kansalaista kuin Suomessa, ostovoimaisista puhumattakaan, on niin monta lehteä ja niin monta erilaista näkökulmaa ajankohtaisiin tapahtumiin. Suomalaisilta lukijoilta kysyn, että montako oikeasti valtakunnallista päivälehteä on Suomessa. Mosambikissa on kolme, nimittäin Notícias, Diário de Moçambique ja O País. Entäpä näkökulmia. Löytyykö Suomesta valtavirtapolitiikan ja vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kyseenalaistavaa toisinajattelua muista kuin niin sanotuista kulttuurilehdistä, joita ei saa mistään. Eikö kyseenalaistaminen kuitenkin olisi tarpeen.

Helsingin sanomat ja Notícias

Päivälehdistä Notícias on Mosambikin Helsingin sanomat eli maan virallinen totuus, hyvin resurssoitu ja kieliasullisesti yleensä moitteeton paksuhko lukupaketti. Sen jakelu ja painos on samoin ylivoimainen muihin lehtiin verrattuna ja siinä on myös eniten virallisia ja muita ilmoituksia. Notícias on lisäksi valtion omistamana valtapuolue Frelimon pää-äänenkannattaja lehdistössä, TVM:n (TV Mosambik) ja RM:n (Radio Mosambik) ollessa tätä AV-viestinnän puolella. Vastaavasti minusta Hesarikin on puolueellinen, vaikka monet eivät sitä huomaa. Myös Notícias merkitsee monelle mosambikilaiselle samaa kuin päivälehti. Tekstillisesti Notícias-lehti edustaa vakaata tasoa, mutta läpinäkyvä puolueellisuus tuppaa välillä häiritsemään. Esimerkiksi lauantain 7.4. Notícias uhosi otsikollaan paljastavansa miten opiskelijalakon mosambikilaiset valtionstipendiaatit elävät Algeriassa. Reportaasi, ajattelin! Pettymykseksi sisältö paljastui kuitenkin moralistiseksi pamflettitekstiksi, jonka lähes ainoana lähteenä oli stipendejä hallinnoivan instituutin johtaja, joka asuu Mosambikissa ja kannattaa kovia otteita kapinoitsijoita vastaan. Viikkolehti Savanan opiskelijalakkojutuossa sen sijaan oli kuunneltu kaikkia osapuolia kuten kuuluukin. Notíciaksen yksipuolisuus pahimmillaan on sitä luokkaa, että sen pesevät vain valtion Mozambique News Agency -puljun maassa asuville ulkomaalaisille suunnatut englanninkieliset tiedotteet. Niiden varassa on kuin olisi Platonin kuvaaman luolan vanki, jonka kaikki tieto maailmasta on silkkaa manipulaatiota vankiraukan sitä itse edes tietämättä.

Ilmaisjakelulehdet

Entäpä ilmaisjakelulehdet? Meillä Suomessa on Metro ja Vartti, jotka ilmestyvät lähinnä pääkaupunkiseudulla ja joiden laatua ei voi oikein, sori vaan, kehua. Jutuissa ei sinänsä ole välttämättä juurikaan virheitä, mutta muutaman virkkeen artikkelilyhennelmistä tulee ainakin itselleni lähinnä turhautunut ja hermostunut olo. Täällä sen sijaan on yhteiskuntakriittinen @Verdade, jossa on joka numerossa vähintään yksi pitkähkö reportaasi – Suomessa melkein unohtunut, mutta ruohonjuuritasolta tärkeää tietoa välittävä tyylilaji. Lehden erikoisuutena on erittäin vilkas ja, uskallan sanoa, korkeatasoinen yleisöpalsta. Huolimatta tuosta miukumaukusta lehden nimessä, @Verdaden toimittajat ja mosambikilaiset toimittajat yleensäkin, osaavat yhä poistua älypuhelimiensa ja wikipedioidensa ääreltä. Suomessahan lähinnä Huvudstadsbladet enää julkaisee reportaaseja. Eikö siellä pohjoisessa enää uskota paikalle menemisen, kasvokkain keskustelemisen ja omilla silmillä näkemisen voimaan?

Itsenäiset lehdet

O País on uusliberalistishenkinen, mutta sinänsä melko asiallinen itsenäinen päivälehti. Keskeiset arvot ovat ulkomaalaiset investoinnit, talouden ”vapaus” ja edistysaskeleet luonnonresurssien hyödyntämisessä. Lehden haastattelemat asiantuntijat ovat lähes poikkeuksetta taloustieteilijöitä. Sen sijaan itsenäisiä Savana-viikkolehteä avustaa ja siinä myös haastatellaan monipuolinen joukko eri alojen asiantuntijoita, myös historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä. Siinä on esimerkiksi Afrikan tutkimuskeskuksen historioitsija-sosiologi Carlos Serran vakiopalsta. Hänen lyhyissä kirjoituksissaan puututaan vaikeisiin teoreettisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin enemmän tai vähemmän yleistajuisesti. Savanan keskiaukeamalla julkaistaan usein eri maalaisten tutkijoiden yleisölle kirjoittamia puheenvuoroja. Lisäksi lehden uutisjutut ovat enimmäkseen korkeatasoisia.

Zambeze-lehti on hallituskriittinen lehti, jonka toimittajat tekevät selvästi uutteraa taustatyötä ja sitä on siksi ajoittain mukava lukea, mutta välillä kirjoitusten tyylilajit edustavat sen tyyppistä tahallista tai tahatonta huumoria, jonka journalistinen nerokkuus menee ainakin minulta yli hilseen. Tätä edusti lehden pitkä juttu 28.3. erään ministerin mahdollisista rötöksistä, mutta jonka alussa pohdittiin Jeesuksen Kristuksen ja toisaalta tasavallan ensimmäisen presidentin Samora Machelin sanomisia ja tekemisiä vähintään puolen sivun verran. Täytyy myöntää, että juttu jäi kesken. Seuraavalla sivulla tällaisesta voi kuitenkin olla hyvä analyysi. Henkilökohtaisesti pidän erään vakiokolumnistin tavasta lopettaa vuodatuksensa itsenäisyyssodan aikaiseen fraasiin ”Luta continua!” (Taistelu jatkuu!).

Ulkomaisten voimien horjuttamista

Sensaatiohakuisuutta 7.3.: "Frelimo ja Renamo taas sodan partaalla".

Canal de Moçambiquessa minua häiritsee meille suomalaisillekin tuttu iltalehtimäinen myyminen skandaalinkäryisillä etusivun otsikoilla, joiden vuoksi olen itsekin välillä mennyt halpaan. Se on johtunut usein siitä, että en ole osannut täkäläistä yhteiskuntaa vielä vasta tutkivana arvioida otsikon lupaaman sisällön todenperäisyyttä ja laatua. Kuitenkaan Canalia ei voi verrata meikäläisten iltapäivälehtien pinnalliseen viihteellisyyteen ja skandaalihakuisuuteen sunnuntai- ym. liitteineen. Kuvat Canalissa niin kuin muissakin Mosambikin lehdissä ovat esimerkiksi lähinnä mustavalkoisia ja epäselvästi painettuja ja tekstiä on kuvia enemmän, vähän niin kuin meillä vielä 1980-luvulla. Canalissa on välillä myös ihan kelpo juttuja, jotka täydentävät yhteiskunnallisten näkemysten kirjoa, joten täysin turhana en sitä pidä vaikka, että eräs lehtialalla työskentelevä maputolainen luonnehti sitä portugalilaisten rahoittamaksi lehdeksi, joka pyrkii tarkoituksella horjuttamaan Mosambikin yhteiskuntarauhaa. Tämä narratiivi ulkomaisesta horjuttamisesta on muuten kovin suosittu, joka johtunee aikoinaan juuri itsenäistyneen Mosambikin ikävistä kokemuksista silloisten rasististen naapurivaltojen ja näitä tukeneen kansainvälisen äärioikeiston kanssa. Hieman oikoen voimme todeta, että tämä johti 16-vuotta pitkään veriseen sisällissotaan, joka päättyi viimein 1992. Yllättävän monet ihan järkevätkin ihmiset täällä esimerkiksi uskovat, että arabikevät oli oikeasti keskustiedustelupalvelu CIA:n lavastama energia-resurssien uusimperialistinen haltuunotto eikä sarja oikeita kansannousuja. Harvoin moinen salaliittoteoria kuitenkaan ihan lehtien sivuille pääsee, vaikka sellaistakin on toki nähty.

Lopuksi

Lisättäköön vielä, että vaikka suurin osa televisio-ohjelmista on yhtä tyhjänpäiväisiä kuin Suomessakin, niin myös television puolella on ohjelmia, joissa keskustellaan erittäin kriittisesti ja reflektiivisesti yhteiskunnallisista ongelmista. Niissä on mukana sekä asiantuntijoita että ”tavallisia kansalaisia”, jotka ovat kuitenkin yleensä sanavalmiita, ilmaisuvoimaisia ja älykkäitä ihmisiä. Mainittakoon erinomaisena esimerkkinä yksityisen STV-televisiokanavan (joka kuuluu samaan konserniin O País -lehden kanssa) jokakeskiviikkoinen suosittu Debate da Nação (Keskustelu kansakunnasta). Loppukaneetiksi sanottakoon, että ottaen huomioon yleisen koulutustason, yhteiskunnan vaurauden ja infrastruktuurin, ei meillä suomalaisilla ole mielestäni aihetta rinnan röyhistelyyn vertailtaessa median tasoa ja yhteiskunnallisen keskustelun monipuolisuutta. Niin paljon kuin kuvista tykkäänkin, värikuvat eivät todista paremmuudesta.

Katumyynnin kieltäminen muuttaisi pienyrittäjät kerjäläisiksi

Tämän kannanoton alkuperäisversio on kirjoitettu mosambikilaiselle itsenäiselle Savana-viikkolehdelle. Julkaisemisen tarkoitus on herättää ajatuksia antropologin akateemisista velvollisuuksista ja eettisistä velvollisuuksista maailmankansalaisena. Onko tällaisten kannanottojen kirjoittaminen tutkimuksen vaarantamista vai luonteva osa osallistuvan havainnoinnin menetelmää?

Helmi–maaliskuun vaihteessa Maputon kaupunginhallitus julisti sodan parakkikioskeja ja katukaupustelijoita vastaan. Kasvot kampanjalle antoi kaupunginjohtaja David Simango, joka julisti että erityisesti jalkakäytävillä olevat ”ja muuten ongelmia aiheuttavat” parakit tulee siivota pois 48 tunnin kuluessa, tai ne siirretään poliisivoimin. Vaikka lehdissä oli esillä myös katumyyjien näkökulma, Simangon sotaisiin puheisiin reagoitiin muutoin hyvin vähän.

Katumyyjät, joita Maputossa on tiettävästi suomalaisen keskisuuren kaupungin verran – eri lehdissä on viitattu arvioon 80 000 informaalista myyjästä – ryhtyivät onneksi vastaiskuun mosambikilaisten toimittajien välittäessä kiitettävästi myös katumyyjien näkökulmia, myös Simangon omaa valtapuolue Frelimoa kannattavissa tiedotusvälineissä. Aiemmin ”informaaleille” tapaamisissa raivonnut Simango joutui lopulta rauhoittumaan ja myöntämään hävinneensä sotansa. Parakkikioskit ja katumyyjät siis palvelevat asiakkaita edelleen kuten ennenkin. Monet kertoivatkin minulle, että asia ei ole enää ajankohtainen, mutta en voi yhtyä tähän näkemykseen. Sotatoimenpiteen seurauksena kaduille jäi ainakin pelko.

Huomasin pelon hyvin konkreettisesti keskusteluissani katumyyjien kanssa. Haastattelemani kännykän puheajan myyjä kritisoi Simangoa kehnosta ajattelusta ja kehotti häntä keskittymään oikeiden ongelmien ratkaisemiseen, kuten kaduille jääneiden ammottavien ”Simangon kuoppien” peittämiseen. Hedelmä- ja pähkinäkauppias ihmetteli, että mitä he sitten tekisivät jos eivät voisi harjoittaa nykyistä tointaan. Pysyisivät kotona?  Vihanneksia myyneet naiset kieltäytyivät valokuvaamisesta (ilman kasvoja tietenkin) sillä perusteella, että kaupunki ei halua heistä kuvia. Kaupunki ei kuulemma halua, että ihmiset minun maassani näkevät meidät, he eivät halua näyttää totuutta. Myös asiakas lehtimyyjän kojulla epäili, että ulkomaalaisille sijoittajille halutaan antaa Mosambikista kiillotettu kuva lakaisemalla köyhyys pois keskustasta perifeerisille asuma-alueille, aivan kuten vuonna 2002, jolloin rakennettiin niin sanottu häpeän muuri lentokentältä Afrikan unionin huippukokoukseen tulevien vieraiden ja köyhän asuma-alueen väliin. Jos lehtikojun asiakas on oikeassa niin minkähanlaisia investoijia moinen raaka totuuden vääristely olisi maahan houkutellut, jälleen kerran.

Jos tällainen sota olisi julistettu omassa kotimaassani niin luultavasti pohtisin sitä, että onko kaupunginjohtaja tyhmä, vai yksinkertaisesti paha. Mutta koska en ulkomaalaisena tiedä onko sellainen täällä sopivaa, tyydyn pelkästään ihmettelemään kaupunginjohtajan motiiveja. Oliko kyse kenties jonkinlaisesta ovi vasten kasvoja -tekniikasta, jossa yhä uusia veroja suunnitellaan informaaleiksi kutsutuille mutta jo nyt lukuisilla eri maksuilla rasitetuille katumyyjille. Vai halusiko kaupunki todella suistaa työttömyyteen nämä tuhannet pääosin perifeeristen kaupunginosien asukkaat, jotka päivittäin kamppailevat elannostaan ja selviytymisestään keskustan kaduilla; muuttaa pienyrittäjät kerjäläisiksi tai peräti pakottaa ihmisiä pienyrittämisen ja rehellisen työnteon sijaan rikollisuuteen. Onneksi Simangon kabinetissa laadittu yhteiskunnan vastainen painajainen ei kuitenkaan toteutunut. Mosambikin ystävät voivatkin huokaista helpotuksesta, sillä sota köyhiä vastaan on näemmä ohi, ainakin tältä erää.

Coca Cola on paskaa, herra ministeri!

Täytyy myöntää, ettei ollut yllätys kuulla alkukuusta, että Coca Colassa, Pepsissä ja joissakin muissa virvoitusjuomissa on syöpää aiheuttavia aineita. Tiedon tarjosi maailmalle amerikkalainen kuluttajantutkimuslaitos Center for Science in the Public Interest. Ei ollut myöskään yllätys, että virvoitusjuomajätit lähtivät pian maailmanlaajuiseen vastaiskuun levittämään väärää tietoa juomiensa vaarattomuudesta.

Valitettavasti ei ollut myöskään yllätys lukea eilen O País -päivälehdestä, että Mosambikin kauppa- ja teollisuusministeri Armando Inroga rauhoitteli kansaa väittämällä, ettei Coca Cola muka olisi terveydelle vaarallista. Haloo, herra ministeri, lapsikin tietää ettei vettä, sokeria ja lisäaineita sisältävä litku voi olla terveellistä! Itse olen saanut mahani kuralle joka kerta, kun olen juonut täällä Coca Colaa muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Toivon, että nämä kolme kertaa jäävät viimeisiksi.   

Muraali avenida Eduardo Mondlanella.

Ministerillä ei ollut ehkä vaihtoehtoja. Mosambikissa yhtiö on läsnä kaikkialla. On pieniä ja suuria muraaleja sekä TV- Ja katumainoksia, jotka esittävät Coca Colan menestykkäiden ja kauniiden ihmisten juomana, rekoin, kottikärryin, minitaksein ja perinteisesti pään päällä kylmälaukuin maan jokaiseen kolkkaan ulottuva myyntiverkosto ja myös kotimaiset tehtaat. Esimerkiksi vuokraisäntäni informaalissa parakkibaarissa on tarjolla vain olutta ja kokista ja kokista saa jopa sieltä, "missä Judas hukkasi saappaansa", kuten täällä sanotaan, eli Jumalan selän takaa. Kaiken lisäksi noin neljä kertaa halvemmalla kuin oikeasti ravintoaineita sisältäviä juomia.

Euroopan elintarviketeollisuus-lobby on tunnetusti vahva, mutta kuvitelkaapa asetelma, jossa on liikevaihdoltaan moninkertainen virvoitusjuomajätti ja Mosambikin puoliksi lahjoitusvaroilla kyhätty lilliputtibudjetti. Ministeri halunnee säilyttää Coca Colan maassa hinnalla millä hyvänsä, vaikka juoma tuhoaa kansalaisten terveyden, mosambikilaislasten hampaat ja köyhien perheiden talouden ja vaikka juoman kotimaassa Yhdysvalloissa juomajätti joutui muuttamaan reseptiään, ettei olisi saanut pulloihin syöpävaarasta varoittavaa tekstiä. Ymmärrän, että ministeri ei voi olla kertomatta vaarallista valhettaan, mutta tällaisissa tapauksissa meidän intellektuellien ja taiteilijoiden tehtävä on sanoa totuus: anteeksi herra ministeri, mutta Coca Cola on paskaa.

P.S. Mosambikilaisille tiedoksi, että banaanivaltiomaisuutta löytyy myös Suomesta. Taannoinen pääministerimme alentui Coca Cola Zeron suoranaiseksi mannekiiniksi.

Informaalista taloudesta ja maakiistasta

Hyvät lukijat,

Hieman harmittaa, ettei kultainen häkki -kirjoitukseni ole vielä tuottanut yhtään kommenttia. Niin sanottu yhteiskunnallinen interventio toimisi nykyistä paremmin, jos myös kansalaisyhteiskunta reagoisi interventioon. Siispä risut kansalaisyhteiskunnille ja ruusuja ainakin Suomen viralliselle yhteiskunnalle. Unissakävelijät-blogi on nimittäin työntänyt rönsynsä ulkoministeriön Global.Finland -sivustolle. Tässä pari ensimmäistä kirjoitusta:

"Maakiistaa todistamassa"

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI

Sykloniraporttien yhteenveto "Saappaat viisi meticalia":

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=242310&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Alkuperäiset raportit löytyvät osoitteesta: http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2012_01_01_archive.html


Lämpimin terveisin Afrikan tutkimuksen keskuksen puutarhasisäpihalta, joka tuo mieleeni mauriarkkitehtuurin.

      Janne

Kultainen häkki eristää kansan ja järjestöihmiset

Keskustelin taannoin erään Suomen ulkoministeriön virkamiehen kanssa, joka valitteli sitä kuinka rajoitettua heidän liikkumisensa täällä Mosambikissa on. Heille kun ei haluta sallia kunnollista tutustumista maan oloihin vaan heitä pidetään kuin kultaisessa häkissä, Polana Cementon sinänsä kyllä mukavissa oloissa.

Mutta mistä kultainen häkki oikeastaan rakentuu? Mosambik on ainakin periaatteessa vapaa ja pitkälti turvallinen maa, joten itselläni ei vapaana tutkijana ole ollut suurempia vaikeuksia tutustua Maputon eikä edes sen perifeerisempien esikaupunkien elämään. Henning Mankellin tunnetuksi tekemän Boanen takana sijaitseva Mahubokin on tullut tutuksi ja sen kanju-juomaa kalebassin puolikkaasta tarjoavat kyläläiset. Syvällisempi tutustuminen vaatii toki aikaa ja kärsivällisyyttä sekä esimerkiksi reisilihaksia. En siis itse näe kultaista häkkiä vaan, antropologi-kollegani ilmaisua lainatakseni, sosiaalisesti rajoitetun "mundo de Mundos" -maailman jossa, paikallisen ravintolan mukaan nimetysti, Maputon ulkomaalaiset ja mosambikilaiset järjestötyöntekijät sekä maan eliitti kohtaavat toisiaan, havaitsematta kadulle jäävää kansaa muuten kuin työstä elpymistä haittaavana ja roinaa kaupustelevana häiriötekijänä. Tässä maailmassa orgasmi-nimisine drinkkeineen ja tiistain pizza-tarjouksineen on vetovoimainenkin puolensa eivätkä monet sieltä pois haluakaan.

Kultainen häkki on silti epäilemättä olemassa jonkinlaiseena rakenteena, mutta ei yhtä konkreettisesti kuin esimerkiksi entisen Neuvostoliiton laajat liikkumiskiellot. Kukaan ei varsinaisesti pakota ketään pysymään Polanan tai Sommerschieldin suljetuissa maailmoissa. Kuitenkin myös ne ulkomaalaiset, jotka ovat kiinnostuneet syvällisemmin tutustumaan Mosambikin sosiaaliseen todellisuuteen, kokevat sen usein lähes mahdottomaksi. Kysyisinkin täällä asuvilta maanmiehiltäni ja ylipäänsä kaikilta kultaisen häkin tunnistavilta, että mikä on näkemyksenne häkin olemuksesta? Voimme siten yhdessä pyrkiä ratkaisemaan häkin ongelmaa, josta on haittaa paitsi tiedonjanoisille ulkomaalaisille toimijoille, myös tavallisille mosambikilaisille, jotka häkin takana jäävät vieraiksi – luvuiksi tilastoihin, bisnesympäristön kaaostekijöiksi tai pelkiksi toimenpiteiden objekteiksi.

Maputon arkeani

Hyvä lukija,

Virkistyksellis-tuotannollista elämää kaupunginosassamme

Kuulin, että kotimaassani on ollut kaameita jopa 35 asteen pakkasia, miten oikein olet pärjännyt? Portugalissakin on kuulemma ollut viileätä, mutta muualla portugalin-kielisessä maailmassa tiettävästi tarkenee. Täällä Maputossa puolestaan on ollut jopa 37 asteen helteitä. Kerron nyt vaihteeksi, että mitä helkuttia oikein teen täällä Mosambikissa?




...Siis muutakin kuin vain kuljeskelen kävelemässä ympäriinsä jutustelemassa joutavia ihmisten kanssa - minkä olette kirjeistäni ehkä huomanneetkin...

Tie lähimmälle chapa-pysäkille. Taustalla Intian valtameri.

Viikot kuluvat oikeastaan aika arkisesti. Aamulla herään melko aikaisin, lämpö, valo ja naapuruston äänet herättävät. Yleensä syön jotain pientä aamupalan kyrsää, juon kahvia sekä ehdottomasti: peseydyn. Asunnossani ei ole vielä riittävästi vedenpainetta juoksevaa vettä varten, joten tyydyn peseytymään paljujen kanssa.

Lehtituokiot

Melko usein vain hörppään vettä ja ostan matkalta aamupalaksi leivän ja badia-papupasteijoita. Tai sitten menen chapa-minibussilla kampuksen sijasta Avenida Eduardo Mondlanelle, jolla sijaitsevan kahvilan edestä ostan O País -päivälehden, sekä kriittisemmät Zambeze- ja Savana-viikkolehdet, kun ne ovat lähempänä loppuviikkoa saatavilla. Muut itsenäiset viikkolehdet, kuten Canal de Moçambiquen, Públicon ja Magazine Independentin käyn läpi kahvilassa maitokahvin, paahtoleivän ja mustiinpanovälineiden keralla. Notícias-päivälehden puolestaan selaan läpi laitoksen kirjastossa, sillä maan parhaiten resurssoituna lehtenä ja valtapuolueen pää-äänenkannattajana se taitaa tulla jokaiseen valtion virastoon.

Lisää tuotannollista toimintaa aamuseitsemältä.

Olen niitä antropologeja, jotka pitävät kohdemaan tiedotusvälineiden seuraamista tärkeänä osana kenttätyötä. Vaikka Mosambikin itsenäisiä lehtiä painetaan kutakin vain alle 10 000 kappaletta, avaavat ne silti yleisemminkin kansakunnan mielenmaisemaa ja julkista keskustelua. Lehdissä julkaistu juttu kantautuu tarvittaessa nopeasti yleiseen tietoisuuteen, vaikka tuskin edes virallisten tilastojen mukaiset noin puolet kansalaisista osaa lukea. Jos en lukisi lehtiä ja keskustelisi niiden kertomista aiheista naapurieni kanssa, en mitenkään ymmärtäisi esimerkiksi kovin kriittisiä otsikoita "Patos na forja" (Ankat padassa) tai "Abutros querem matar Cardoso segundo vez" (Korppikotkat tahtovat tappaa Cardoson toisen kerran). Mutta unohdettakoon nyt lehdet. 

Chapa-minibussit, joilla siis saavun kampukselle, ovat usein käsittämättömän täysiä. Olenkin joutunut tottumaan läheisyyteen, joka toki on osaltaan sympaattista, mutta joka valitettavasti johtuu vakavista ja viime vuosina yhä pahenneista puutteista kuljetuskalustossa. Usein paino takajalalla, seinään tai vierustoveriin nojaten, toisella kankulla tai sylissä istuen, tai katosta kiinnipitäen matka lopulta taittuu ja saavun kampukselle, jossa peltotilkkuja kuokkivien maanaisten lomitse kävelen yliopiston Afrikan tutkimuksen keskukseen työhuoneelleni.

Azagaian sanoitukset herättävät keskustelua Mosambikissa

Kuva: http://fobloga.blogspot.com

 

Polana Caniçon lapsia koulumatkallaan.

Hyvät huomenet vartijalle ja sihteeristön henkilökunnalle ja sitten töihin. Viime ajat ovat menneet lisensiaatintyön johdannon, mosambikilaisesta räppäristä Azagaiasta kertovan artikkelimme englanninnoksen (linkki suomenkieliseen artikkeliin tässä), yhden toisen referé-artikkelini, tämän blogin lanseerauksen ja rahoitus-hakemusten parissa. Tärkein tehtäväni Maputossa on opiskella lingvisti Osman Abudon avulla pohjoisessa puhuttavaa (ki)mwani-kieltä, jota tarvitsen kenttä-työssäni Cabo Delgadossa huhtikuusta eteenpäin. Olen myös tutustunut monografioihin, joita Suomessa on Uppsalan Afrikkainstituuttia lähempää turha etsiä.   

Köyhää ja rikasta

Varsinkin alkuillasta chapat ovat täpötäysiä ja usein kävelenkin mieluummin, jos menen suoraan kotiin. Matka kulkee eliitin asuttaman aidatun Sommerchildin ja köyhän Polana Caniçon taakse sekä alemman keskiluokan nuorten aikuisten että traditionaalisempien kaupustelijoiden ja kalastajien asuttamaan kaupunginosaamme Intian valtameren rannalle.

Arki-iltaisin käyn capoeira-harjoituksissa, tutkin lehtiä tai juon pari iltaolutta naapureitteni kanssa jollakin kaupungin-osamme lukuisista parakeista, olutkioskeista. Usein on mukavampi istua ulkona hetki ennen nukkumaan menoa, koska sisällä on niin kuuma, kun taas kaupunginosamme hiekkaisia katuja virvoittaa iltaisin raikas merituuli. Lauantai-aamupäivisin pelaamme jalkapalloa tukahduttavan kuuman auringon alla pehmeässä hiekassa, joskus myös sunnuntaisin laskuveden paljastamalla rannalla. Sunnuntai-iltaisin, joskus muulloinkin, käyn tanssimassa elävän musiikin tahdissa.

Vaikka en niin politiikasta välitäkään niin kaipa kuitenkin vasemmistolaisesti ajattelevana suomalaisena minulle ei ole tullut suunnatonta tarvetta palkata kotiapulaista (embregada), päinvastoin kuin monilla paikallisilla kollegoilla ja lähes kaikilla eurooppalaisilla. Eikä varsinkaan vartijoita. Teen ruokani itse sekä pesen pyykit ja astiat käsin laadukkaalla paikallisella ja nähtävästi lisäaineettomalla saippualla. Käyn kuitenkin välillä kahvilassa ja ravintolassa, arkipäivisin lounastan yliopiston ruokalassa.  

Tässäpä tärkeimmät kuulumiset. Voi oikein hyvin. Minä ja reilut 200 miljoonaa potentiaalista lukijaani lukisimme mieluusti myös sinun kuulumisiasi tai kommenttejasi.

Lämpimin terveisin,

           Janne