Heja Sverige!

(Huom. 16.8. Muutin otsikon jälkikäteen koska omassa blogissa saa antaa tunnustusta naapurin ulkopolitiikalle) 

Pahoittelen, että viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoittaa muita kuin "pakollisia" blogi-kirjeitä. Tässä lohdutukseksi linkki Global.Finland -blogiin, joka tällä kertaa kertoo siitä kuinka naapurimaan ulkopolitiikka saa näkyvyyttä Mosambikissa:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=253663&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

P.S. Kirjoituksen jälkeen luin Canal de Moçambiquesta, että Ruotsin valtio pyytää Nampulan maakunnan kehittämiseen annettuja avustuksia takaisin, koska niitä ei oltu käytetty luvattuun tarkoitukseen. Tilanne on sikäli kiusallinen, että rahoista vastasi Nampulan maaherrana tuolloin toiminut maan nykyinen kulttuuriministeri.

Rangaistuspotku Afrikan puolesta

Kaksi syytä miksi entisten siirtomaavaltojen pääkaupunkien varakkaat jalkapalloseurat ovat niin suosittuja Afrikassa...
 
Global.Finlandissa julkaistiin eilen kirjoitukseni taannoisesta Chelsea-taiturista Didier Drogbasta.

Ohessa yksi ylimääräinen kuva pelistämme Costa do Solin rannalla.

P.S. Tapasin sattumalta jo toistamiseen 1960–1970-lukujen Benfica-legendan Mário Colunan joka – näin meidän kesken – nauttii viskinsä tyylikkäästi ilman jäitä...

P.P.S. ...toisin kuin useimmat maputolaiset, jotka kauhukseni pilaavat laadukkaatkin viskit viilentämällä ja vesittämällä ne jääpaloin. On niin epätavallista nauttia viskin mausta sellaisenaan, että tarjoilijat tuppaavat kuulemaan pyynnön "Ouisque SEM gelo" (viski ilman jäitä) "Ouisque COM gelo" (viski jäiden kanssa) ja luulevat, että asiakas haluaa nimenomaan pääasiassa jäitä, ja vain tilkan viskiä.

Kenen laariin sataa itsenäisyyspäivänä?

Ketä pitäisi onnitella? Mosambikin nykyisen valtapuolueen Frelimon edeltäjä, vapautusliike Frente de Libertacão de Moçambique, perustettiin 25.4.1962 Dar Es Salaamissa Tansaniassa, lähes päivälleen 50 vuotta sitten, sosialistisen presidentti Julius Nyereren suojeluksessa. Itsenäisyysjulistuksen aika koitti 13 vuotta myöhemmin eli 1975 samaisena päivämääränä. Muut puolueet eivät tuolloin olleet sallittuja.

Mutta takaisin nykypäivään. Eilen juhlapuhein ja ilmaisin megakonsertein ruuditettu ja valtavasti mainostettu Frelimon 50-vuotisjuhla jätti varjoonsa vapaapäivän varsinaisen syyn eli 37. itsenäisyyspäivän. Valtion TV- ja radiokanavat lähettivät Frelimon juhlia suorana lähetyksenä. Oppositio, riippumaton lehdistö ja älyköt olivat ymmärrettävästi käärmeissään. Sen sijaan kansan lukutaidoton massa ei välttämättä edes muista itsenäisyyspäivää eikä ylipäänsä erota valtiota ja valtapuoluetta toisistaan. Osaan kansasta varmaan upposi tasavallan presidentin ja Frelimon puheenjohtajan Armando Guebuzan toistamat solvaukset kriitikkoja kohtaan. Frelimoa karsastavat saavat varmasti vastaisuudessakin niellä katkeraa kalkkia, sillä kansallisten juhlapäivien vietto satanee valtapuolueen laariin vähintään 50 v.-juhlavuoden loppuun.

Myös maan ensimmäinen presidentti Samora Machel (k. 1986) oli tavan mukaan myös Frelimon puheenjohtaja.

Arabikevät – Aito kansannousu vai CIA:n lavastus?

Pikkuparanoidit juhannusterveiset Suomeen

Olen aiemmin* maininnut ainakin Mosambikissa yleisestä narratiivista, jonka mukaan kapitalistiset suurvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, sen valtioita ja maanosan yhtenäisyyttä kahmiakseen luonnonresurssit itselleen ja pitääkseen kansalaisensa tyytyväisenä. Tämä ajatus on osoittautunut vielä vahvemmaksi kuin alkuaan luulin.

Kuulen usein Maputon kaduilla, seminaarihuoneissa ja viestimistä, että entiset siirtomaavallat – tai vielä useammin Yhdysvallat pyrkivät horjuttamaan Afrikkaa, joista varsinkaan Yhdysvallat ei pysy pystyssä ilman sitä että kansalaiset voivat kuluttaa kohtuuttomasti. Yleensä narratiivi paljastuu kiertoreittiä, kun joku esimerkiksi mainitsee että Mosambikin on maakaasulöydösten yhä jatkuessa pidettävä huolta puolustuskyvystään, etteivät kapitalistiset suurvallat (tai kadulla yksinkertaisesti "amerikkalaiset") kahmi mosambikilaisten rikkautta omakseen; tai kun joku harmittelee sitä, että CIA-provosoi sisällissodan Libyaan kaataakseen Gaddafin, ja nyt me afrikkalaiset emme näe televisiosta omia jalkapallokisojamme. Hämmästyttävintä on, että juuri kukaan täällä ei näyttäisi uskovan, että niin sanottu arabikevät olisi ollut sarja aitoja kansannousuja vaan ihmiset olettavat "amerikkalaisten" olleen provosoimassa jo Tunisian kapinaa, Egyptin ja Libyan vallankeikauksista puhumattakaan.

Ensin ajattelin, että moiset salaliittoteoriat olisivat etupäässä vähemmän kouluja käyneiden suosiossa, kuten ne esimerkiksi Suomessa ovat koulutusyhteiskuntaan etäisyyttä ottavien vaihtoehtoihmisten keskuudessa, kunnes luin varsin suorasukaisen kannanoton tuntemaltani päivälehden päätoimittajalta. Viime viikkoina jututettuani pari kourallista tutkijakollegoitani olen huomannut, että heistäkään ei kukaan usko esimerkiksi arabikevään syntyneen spontaanisti työttömien nuorten miesten ja naisten turhautuneisuudesta. Monet uskovat, että amerikkalaiset, kiinalaiset tai ylipäänsä vahvat valtiot pyrkivät hyötymään vaikka väkivaltaisesti Mosambikin luonnonrikkauksista, jos vain saavat siihen tilaisuuden. Käsitys on ensikuulemalta naiivi, mutta sitä pönkittää joukko afrikkalaisten hiljattaisia historiallisia kokemuksia – Mosambikissa muun muassa sen 16 v. pitkä destabilisaatio/sisällissota, jossa ulkovallat pyrkivät horjuttamaan vasta itsenäistynyttä kansakuntaa, ja joka päättyi vasta 20 vuotta sitten. Historioitsijaystäväni myönsi, että mosambikilaiset ovat herkempiä taipumaan kyseisen narratiivin kannalle juuri historiallisten kokemustensa vuoksi. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa ole heikkous vaan kykyä nähdä yhteiskunnallinen todellisuus kirkkaasti ilman, että sitä hämärtää se valtaisa disinformaatiohyöky, jota länsimaiset tiedustelupalvelut syöttävät väestölle tiedotusvälineiden kautta. Päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että Tunisia ehkä aluksi olikin aito tyytymättömyyden ilmaus ja kansannousu, mutta että CIA veljesjärjestöineen oli epäilemättä nopeasti paikalla heti kun ne huomasivat tapahtumat. Länsivaltoja epäilemättä halutti päästä Gaddafin kaltaisista maailmanjärjestyksen öykkäreistä eroon ja samalla varmistaa tukevampi jalansija Lähi-Idän maakaasu- ja öljykenttiin. Myöntelimme kuitenkin, että toistaiseksi kukaan ei tiedä miten asiat pohjimmiltaan ovat vaan olemme kaikki tiedotusvälineiden informaation varassa. 

Itsekin työttömän turhautuneisuutta kokeneena en voi kuitenkaan yhtyä kollegaani ja moniin muihin mosambikilaisiin, jotka ihmettelevät että miksi kukaan muka olisi lähtenyt kapinoimaan Libyassa, jossa keneltäkään ei puuttunut mitään. Ymmärrän kuitenkin heidän näkökulmansa, koska täällä kapinoidaan – silloin kun kapinoidaan** – perustarpeiden, kuten ruuan, liikkumisen ja energian riittävyydestä eikä niinkään esimerkiksi oikeudesta vaikuttaa yhteisiin asioihin tai ilmaisunvapaudesta, kuten Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin syytä punnita vakavasti sitä mahdollisuutta, että koulutettu tai vähemmänkin koulutettu mosambikilainen voi todella havaita joitakin asioita kirkkaammin kuin vaikkapa länsimaisten uutiskanavien valistunut suurkuluttaja. Sitäpaitsi ehkäpä megalomaanisia historiallisia muutoksia yhä salaa manipuloidaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että myös kansasta voi tietyissä historiallisissa tilanteissa muodostua, ja on monta kertaa muodostunutkin – voimakas toimija – hyvässä ja pahassa.

* Mosambikin lehdistö ja Hesari (26.4.) sekä toistaiseksi julkaisematon Global.Finland -blogikirjoitus ”Drogba, Afrikan puolesta!”.

 ** Esimerkiksi helmikuun 2008 niin sanotut chapa-mellakat tai syyskuun 2010 leipäkapina. Ks. Pöysä & Rantala 2011.

Vanhan juopon opetuksia Maputossa

Vaikka isoäitini aikoinaan opetti, että ventovieraitten kanssa ei saa puhua, olen aikuisena oppinut luottamaan vaikutelmiini ja omaan kaupunkiviisauteeni. Etten olisi ainoastaan isoäidin opetusten varassa.

Avenida Vladimir Lenine, Malhangalene, Maputo 17.4.2012. Vanhempi mies kertoo puiston aidalla istuville nuorukaisille kuinka tärkeää elämässä on leikki ja huumori. Naurahdan, josta hän kai tunnistaa hengenheimolaisen.

–Enkö olekin oikeassa, papã? Hän kysyy.

Myöntelen, ei ole mitään tärkeämpääkään.

Mies, António, innostuu. Hän pysäyttää kaksi vastaan tulevaa nuorta naista, joille kertoo että hänen tuore ystävänsä, minä, on kyllä iholtaan valkoinen, mutta ajattelee kuin musta. Aina parempi, naiset naurahtavat, katsahtavat ruskeilla silmillään minun sinisiini, ja jatkavat matkaansa. Me kävelemme Antónion kanssa vastakkaiseen suuntaan. Meillä on osin yhteinen matka.

António on Tetestä, läheltä Cahora Bassan jättimäistä vesivoimalaa, jonka portugalilaiset rakennuttivat siirtomaa-aikana*. Hänen uskonnokseen riittää kuulemma silkka hyvä onni, mikä ei Mosambikissa ole aivan tavallista. Hän on entinen vapaustaistelija ja jutuista sekä vanhan viinan tuoksusta päätellen nykyinen juoppo. António kuitenkin opetti minulle tärkeän asian kohteliaisuudesta.

Koska en ole vielä syönyt, António ehdottaa, että ostan leipää läheisestä leipomosta. Ei minulle vaan itsellesi, hän tarkentaa. Ostan kolme pientä patonkia, joille António pyytää painokkaasti mustaa pussia. Mutta leipomossa ei ole. En halua myöskään laittaa leipää reppuuni, mitä António seuraavaksi pyytää. Siellä on hikiset treenivaatteet. Pysähdymme leipomon vieressä olevan hedelmänmyyjä-mamãn luokse, jolta António nyt vuorostaan pyytää mustaa pussia. Ihmettelen miksi.

–Koska ihosi on valkoinen, ihmiset ajattelevat että sinulla on paljon rahaa. En minä kylläkään, mutta muut, hän kertoo.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän ja Antónion tavoin ei juuri kukaan myönnä, että hän itse ajattelisi niin.

–Monista tuntuu pahalta, jos kannat ruokaa läpinäkyvässä pussissa, António päättää.

Kyse on siis kohteliaisuudesta. Ihonvärilleni en voi valitettavasti mitään, mutta maassa, jossa valtaosa on mustaihoisia voin tietyiltä osin opetella ajattelemaan ja käyttäytymään kuin musta; siis kuin Antónion tavoin ajatteleva musta yhteiskunnassa, jollainen Mosambik vielä tänään on. Keskiluokkaisemmat ystäväni kertoivat myöhemmin, että mustien pussien tarkoituksena lienee myös ennalta ehkäistä kateudesta johtuvaa vahingoittavaa magiaa. Siispä hyvästi valkoiset pussit, hyvästi pöyhkeät terassit – eläköön kohteliaisuus ja huomioonottavaisuus. Ja sen vuoksi, ettei mustia pusseja eikä mustaa magiaa enää tulevaisuudessa tarvittaisi: A luta continua! (Taistelu jatkukoon!)

* Voimalalla oli itsenäisyyssodan aikana 1964–1974 tärkeä strateginen merkitys sen sitoessa portugalilaisjoukkoja. Vapaustaistelijat eivät kuitenkaan halunneet oikeasti vahingoittaa voimalaa, sillä he ymmärsivät hyvin sen taloudellisen merkityksen tulevassa itsenäisessä Mosambikissa

Poliisin harjoittamasta korruptiosta

Eilen Global.Finland-sivustolla julkaistiin nähtävästi juttuni poliisin harjoittamasta korruptiosta:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI

Kaikkiruokaisuudesta ja kulttuurista

”Jos ei olisi Puolaa niin ei olisi myöskään puolalaisia”

– Kuningas Ubu

20.4. Illallinen kotona Malhangalenessa. Tarina kämppikselle taannoin tarjoamastani guacamolesta ja tänään friteeraamani banaanit inspiroivat mwanin opettajani pohtimaan meidän valkoisten makutottumuksia:

–Ne ovat ihan erilaisia kuin meidän mosambikilaisten. Esimerkiksi valkoiset eivät tykkää shimasta ja jos tykkäävätkin niin ovat oppineet syömään sitä täällä.

Niin, no eivät kaikki mosambikilaisetkaan tykkää shimasta, paksuhkosta maissipuurosta, jota Tansaniassa kutsutaan ugaliksi ja jota syödään lisäkkeenä riisin tai perunoiden tapaan. Itse kyllä pidän siitä, varsinkin maissintähkistä tuoreeltaan huhmaressa jauhetusta, jota saa maalla. Enkä minä shimaa osaa kovin outona muutenkaan pitää. Onhan meillä Suomessa omat papinhamme, eli shiman velliversiot, monista eri viljalajeista liedellä tai uunissa valmistetut puurot sekä risottoa ja ohrattoa. Pääsyy varsinaisen shiman puuttumiseen lienee lähinnä, ettei Amerikan tuliainen maissi kasva Suomessa kovin hyvin. Eivätkä tarjoamani kiinalaiset friteeratut banaanit oikein vastaa käsitystäni ”meidän valkoisten” perinteisimmistä makutottumuksista. Ja mistähän lienee oikeasti peräisin se perimosambikilainen jälkiruoka, jossa murskattuun avokadoon sekoitetaan sokeria ja limettiä, mikä sai kämppikseni paheksumaan valkosipulia ja suolaa sisältävää meksikolaista guacamoleani.

Pidän sitäpaitsi Maputon keskustan ruokia paljon ”eurooppalaisempina” kuin omiamme. Eihän mistään saa esimerkiksi kotikaljaa tai piimää, ruisleivästä puhumattakaan vaan ihan jokaisessa parakkiruokalassakin tarjotaan pihvien, broilerin ja sen sellaisen lisäkkeenä ranskanperunoita mausteiden ollessa chili-kastikkeen lisäksi oliiviöljyä ja viinietikkaa. Varsin mannermaisista ravintoloista puhumattakaan. Onneksi kämppikseni kotiapulainen kokkaa perinteisiä mosambikilaisia kasvisruokia: mboaa, nhanganaa, cacanaa ja matapaa, sillä vatsani ei varmasti moisia eurooppalaisia hienosteluja kauaa kestäisi. Yksi juttu johon alan olla suhteellisen kyllästynyt on piintynyt käsitys, etteivät valkoiset koskaan syö käsin, sillä omassa suvussani syödään usein käsin ja varsinkin kalaa, kanaa ja kaikenlaisia grillattuja ruokia. Kalastajaisovanhempani olisivat varmasti nauraneet, jos olisivat nähneet jonkun syövän esimerkiksi savusiikaa haarukalla ja veitsellä.

Tässä vuodatuksessani on kyse siitä, että oma kotikasvatus ja antropologinen kulttuurirelativismi ovat opettaneet minulle, että kaikkea kuuluu maistaa ja uusiin asioihin tulee suhtautua avoimen uteliaasti, ei jo etukäteen epäilevästi. Kuitenkin ainakin Maputon betonikaupungin asukkaat suhtautuvat ruokiin yleisimmin juuri toisella tavalla, vähän kuten portugalilaiset (pyydän anteeksi karkeita yleistyksiäni!). Jos he joisivat kahvia niin epäilemättä he olisivat sitä mieltä – ja kuten Sleepy Sleepersin kappaleessa lauletaan – että on vain kaksi tapaa keittää kahvia. Oikea, eli heidän omansa, ja väärä. Kyse on siitä, että useimmat ihmiset ylipäänsä tuppaavat pitämään kulttuurisia käsityksiään mittapuuna sille, miten asioita kuuluu tehdä, miten ne ovat ja miten niiden pitäisi olla. Ennakkoluulot ovat valitettavan lähellä maailmankatsomusta. Koita siinä sitten tehdä antropologista kenttätyötä pyrkien ymmärtämään ihmisiä heidän omien käsitteidensä avulla. Väkisinkin sitä välillä ärsyyntyy ja vieraantuu, muuttuu ikään kuin sivulliseksi, alkaa elää omassa lukeneisuuden kyllästämässä kultaisessa häkissään, vaikka ulkoa päin ehkä vaikuttaakin sosiaaliselta. Mutta ehkäpä kyse on pohjimmiltaan siitä, että olen vain kateellinen siitä, että toisilla meistä on kulttuuri, maku ja tyyli aivan eri merkityksessä kuin itselläni, jolle suomalainenkin elämänmeno tuntuu monesti kovin vieraalta.

P.S. Kun eurooppalaiset ja kap-verdeläiset vieraat olivat lähteneet kotiinsa jäin neljästään maputolaisten mustien ystävieni kanssa. Alkoi päivittely empregadoista eli kotiapulaisista tai palvelijoista, jotka tekevät suuren osan betonikaupungin keskiluokan asukkaiden taloustöistä eli kokkaavat, siivoavat, pesevät pyykit, silittävät jne. Empregadat kuulemma juovat salaa jugurtteja ja mehuja sekä syövät ruokia jääkaapista, ja mikä pahinta kutsuvat lapsensakin syömään työpaikalleen. Kun heidät lähettää ostoksille, he palauttavat liian vähän vaihtorahaa. ”Empregadat!”, toistui merkityksellisesti tiheä päivittely lähes yhteen ääneen. En kehdannut ottaa puheeksi empregadojen saamaa surkeaa palkkaa tai sitä kuinka kotitöitä on mahdollista tehdä itsekin. Esimerkiksi tiskatessa voi jopa saada jonkin älyllisen idean, jos sitä ei tarvitse tehdä päätyönään, kuten joku antropologian opettajani joskus mainitsi. Suomalaisena, joka ei ole tottunut palvelijoihin, mieleen tulivat väkisinkin kuvaukset viktoriaanisesta yläluokasta, joka pikkurilli pystyssä päivittelee hienostelevalla englannilla sitä kuinka nykyaikana on kerrassaan mahdotonta saada kunnollista palvelusväkeä. Valkoinen puuteri on tosin vaihtunut lämpimän ruskeisiin kasvoihin ja kieli mosambikilaisittain pehmeästi äännetyksi portugaliksi.

P.P.S. On toki eettisesti ongelmallista kirjoittaa ystävistään, ja varsinkin näin, mutta jos joku haluaa kaikesta huolimatta olla ystäväni niin vakuutan, että monilta osin olen kuitenkin ihan luotettava.

Promoan kaverin tauluja

On tietenkin journalistisesti epäeettistä promota ystävän tauluja (webbi-kuvat ohessa), mutta teen sen silti, ensinnäkin koska ne ovat niin hemmetin hyviä. Olin juuri eräänä täyden kuun iltana hänen, Membir nimeltään, työhuoneella vaihtamassa kuulumisia juurevan jazz-musiikin säestyksellä. Hänen töidensä vahva läsnäolo tuntui tunkeutuvan suoraan alitajuntaan ja määrittävän hetkeä, jona istuimme ruokomatoilla ja nauroimme vaihtaen kokemuksiamme elämästä, maailmankaikkeudesta, tanssista, ystävistä ja vähän myös Afrikasta ja kuuhulluudestamme. Ymmärsin, että Membirin töissä heijastuu hänen vahva sisäinen maailmansa, jota voisi, toki myönteiseksi, hulluudeksikin nimittää. On lähes uskomatonta, että hän on voinut kehittää niin vahvan tyylin nuoresta iästään huolimatta.

Tähän eettisten ohjeiden vastaiseen promoamiseen on toisena syynä se, että suomalaistoimittajat usein edistävät räikeästi suuryhtiöiden, muun muassa Applen tai Nokian, sanottakoon kovin eettisesti ongelmallista liiketoimintaa, jonka yksinomaisena päämääränä on yhdistää ihmisiä vain, kun se tuottaa omistajille voittoa. On epäreilua että Membirin kaltaisen lahjakkaan nuoren kuvataiteilijan työtä ei edistä kukaan samassa määrin ottaen huomioon muun muassa sen, että kuvataiteilijoiden asema ei ole kovin hyvä monessakaan maassa, saati Mosambikissa, jossa ostovoimaisia taiteen ystäviä on hyvin vähän. Ei kuitenkaan tarvitse olla edes marxilainen eikä utopisti ymmärtääkseen tällaisen kulttuurityön oikeutusta ja paheksuakseen sitä, että tieteiden ja taiteiden asema on tässä maailmanjärjestelmässä niin kovin heikko. Vaikka niiden pitäisi olla tuotannon päämääriä, eikä mitään ylimääräisiä lisukkeita, joihin yhteiskunnassa panostetaan jos jää "tärkeämmiltä" asioilta rahaa. 

Liitän tähän oheen Membirin kotisivujen osoitteen, josta voitte katsoa lisää hänen töitään ja halutessanne myös ostaa itsellenne, lahjaksi, tai yrityksellenne: 

http://membirarte.blogspot.com/

Membir maalaa nykyään kotonaan, mutta aloitti Núcleu de Artessa, joka on Rua de Argélialla Polanassa sijaitseva matalan kynnyksen galleria ja sosiaalikeskus, jossa esitetään joka viikko myös live-musiikkia – usein erinomaista. Tanssilattian hikisin mies on melko varmasti puolihullu kuvataiteilijaystäväni Membir.

http://nucleodarteing.blogspot.com/

Tässä alla myös toisen, paljon vanhemman kuvataiteilijan Mathonsen kotisivut.

http://mathonse.blogspot.com/

Törmäsin Mathonseen eräässä kahvilassa, hän neuvoi minulle kahvilat, joissa voi lukea ilmaiseksi lehtiä ja pyysi lopuksi 20 meticalia, joka puuttui hänen juomansa kahvin hinnasta.

Jos markkinointitemppuni närkästytti niin pyydän, että minua pyydetään palauttamaan pressi-korttini. Toivon, että samassa kokouksessa käsitellään myös räikeää tuotesijoittelua, jota Suomen valtamedia on pullollaan.

Sokeudesta

Muistanette Maputon kaupunginhallinnon taannoin julistaman sodan epävirallisia katumyyjiä vastaan, josta kirjoitin kriittiseen sävyyn 12.4.. Asia tuli jälleen mieleeni, kun selailin lehtiarkistoani ja huomasin kuinka nuori kolumnisti Yara Ngomane tuki puolestaan kovia puhdistustoimia portugalilaisomisteisen Sol-viikkolehden kolumnissaan 13.4.. Asia on siis kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty, vaikka toisinkin väitetään. Lähteeni, joiden henkilöllisyyttä on ikävä kyllä pakko suojata, itse asiassa kertovat, että näennäisen rauhallisessa nykytilanteessa on kyse erittäin korkealta taholta määrätystä ”aselevosta” vaalien alla, jonka jälkeen on jälleen on mitä luultavammin aika alkaa miellyttämään ulkoisia äänestäjiä, eli maan niin sanotun kehityksen rahoittajia. Jääköön yksityiskohdat tällä kertaa tähän.

Ngomane viittasi kolumnissaan kirjailija Mia Couton helmikuun lopun yleisöluennon huomioon, jonka mukaan tietyt asiat alkavat olla niin arkipäiväisiä, että me lakkaamme näkemästä niitä emmekä siksi osaa enää niitä kyseenalaistaa. Tällainen ilmiö ovat kolumnistin mukaan katumyyjät ja parakkikioskit. Pitääkö niitä tosiaan olla joka kadun kulmassa, hän kysyi. Kirjoittaja oli häiriintynyt muun muassa siitä, että hedelmienmyyjä-mamãt olivat linnoittautuneet Mercado Janet -torin sisäänkäynnin eteen. Tunnen paikan hyvin ja oletan siksi, että kirjoittaja saapui sinne autolla. Muuten häntä olisi nimittäin varmasti ärsyttänyt enemmän, että kävelyreitit tukkii vähän väliä niille parkeerannut auto. Itse asiassa on lähes mahdotonta kävellä keskustassa sataa metriä pidempään ilman, että joutuu kiertämään ajotien kautta, niin tavallista on kävelytielle pysäköinti. Katumyyjät eivät tuki koskaan sentään koko kävelytietä. Mia Couton mainitsemaa ja portugalilais-nobelisti José Saramagon kirjassaan Kertomus sokeudesta ja muissakin kirjoissaan kuvaamaa sokeutta on se, että häiriintyy siitä kuinka laitakaupungin köyhät ansaitsevat elantoaan, mutta ei näe sitä kuinka betonikaupungin etuoikeutettujen katumaasturit tukkivat kävelyreitit siellä missä kulkua ei estä syvä kuoppa. Tästä olisi väsymättä ihmisarvon puolesta puhunut Saramagokin ollut varmasti samaa mieltä.

P.S. Naivi kysymykseni kuuluu, että miten voi ylipäänsä olla mahdollista, että kaupungissa, jossa on niin paljon hienoja autoja, ei saada sen vertaa verokertymää kasaan, että saataisiin kaduilla ja kävelyteillä ammottavat kuopat peitettyä? Ehkäpä kuopat ovat vain mosambikilainen ja varsin näkyvä ilmentymä maailmanlaajuisesta tilanteesta, jossa köyhät maksavat aina ja rikkaat yhä harvemmin. Rikkaita on varmasti vaikea saada osallistumaan yhteiskunnan kustannuksiin Mosambikissa, kun kerta Ruotsissakaan ei sen rikkain mies eli Ikean perustaja Ingvar Kamprad maksa veroja vaan on siirtänyt omaisuutensa veroparatiiseihin. Tästä kertoi Sveriges Television tammikuussa 2011.

Mosambikin lehdistö ja Hesari

Sain hiljattain Suomen tuliaisina eilisen Hesarin! Aamun lehti on kuin rituaali ja kuten antropologit hyvin tietävät, ei ole aivan sama, minkä rituaalin suorittaa. Toinen ei korvaa toista eikä päivittäinen hetki Mosambikin monipuolisen lehdistön parissa korvaa hetkeä Hesarin parissa. Se ei kuitenkaan johdu laadusta vaan tottumuksesta.

Itsenäiset lehdet kirjoittavat paljon tutkimuksesta.

Koulutetut mosambikilaiset haukkuvat monesti maansa ilmaisunvapauden tasoa enkä missään nimessä halua vähätellä tähän liittyviä ongelmia. On kuitenkin annettava tunnustusta sille, että maassa jossa tuskin on edes niin montaa lukutaitoista kansalaista kuin Suomessa, ostovoimaisista puhumattakaan, on niin monta lehteä ja niin monta erilaista näkökulmaa ajankohtaisiin tapahtumiin. Suomalaisilta lukijoilta kysyn, että montako oikeasti valtakunnallista päivälehteä on Suomessa. Mosambikissa on kolme, nimittäin Notícias, Diário de Moçambique ja O País. Entäpä näkökulmia. Löytyykö Suomesta valtavirtapolitiikan ja vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kyseenalaistavaa toisinajattelua muista kuin niin sanotuista kulttuurilehdistä, joita ei saa mistään. Eikö kyseenalaistaminen kuitenkin olisi tarpeen.

Helsingin sanomat ja Notícias

Päivälehdistä Notícias on Mosambikin Helsingin sanomat eli maan virallinen totuus, hyvin resurssoitu ja kieliasullisesti yleensä moitteeton paksuhko lukupaketti. Sen jakelu ja painos on samoin ylivoimainen muihin lehtiin verrattuna ja siinä on myös eniten virallisia ja muita ilmoituksia. Notícias on lisäksi valtion omistamana valtapuolue Frelimon pää-äänenkannattaja lehdistössä, TVM:n (TV Mosambik) ja RM:n (Radio Mosambik) ollessa tätä AV-viestinnän puolella. Vastaavasti minusta Hesarikin on puolueellinen, vaikka monet eivät sitä huomaa. Myös Notícias merkitsee monelle mosambikilaiselle samaa kuin päivälehti. Tekstillisesti Notícias-lehti edustaa vakaata tasoa, mutta läpinäkyvä puolueellisuus tuppaa välillä häiritsemään. Esimerkiksi lauantain 7.4. Notícias uhosi otsikollaan paljastavansa miten opiskelijalakon mosambikilaiset valtionstipendiaatit elävät Algeriassa. Reportaasi, ajattelin! Pettymykseksi sisältö paljastui kuitenkin moralistiseksi pamflettitekstiksi, jonka lähes ainoana lähteenä oli stipendejä hallinnoivan instituutin johtaja, joka asuu Mosambikissa ja kannattaa kovia otteita kapinoitsijoita vastaan. Viikkolehti Savanan opiskelijalakkojutuossa sen sijaan oli kuunneltu kaikkia osapuolia kuten kuuluukin. Notíciaksen yksipuolisuus pahimmillaan on sitä luokkaa, että sen pesevät vain valtion Mozambique News Agency -puljun maassa asuville ulkomaalaisille suunnatut englanninkieliset tiedotteet. Niiden varassa on kuin olisi Platonin kuvaaman luolan vanki, jonka kaikki tieto maailmasta on silkkaa manipulaatiota vankiraukan sitä itse edes tietämättä.

Ilmaisjakelulehdet

Entäpä ilmaisjakelulehdet? Meillä Suomessa on Metro ja Vartti, jotka ilmestyvät lähinnä pääkaupunkiseudulla ja joiden laatua ei voi oikein, sori vaan, kehua. Jutuissa ei sinänsä ole välttämättä juurikaan virheitä, mutta muutaman virkkeen artikkelilyhennelmistä tulee ainakin itselleni lähinnä turhautunut ja hermostunut olo. Täällä sen sijaan on yhteiskuntakriittinen @Verdade, jossa on joka numerossa vähintään yksi pitkähkö reportaasi – Suomessa melkein unohtunut, mutta ruohonjuuritasolta tärkeää tietoa välittävä tyylilaji. Lehden erikoisuutena on erittäin vilkas ja, uskallan sanoa, korkeatasoinen yleisöpalsta. Huolimatta tuosta miukumaukusta lehden nimessä, @Verdaden toimittajat ja mosambikilaiset toimittajat yleensäkin, osaavat yhä poistua älypuhelimiensa ja wikipedioidensa ääreltä. Suomessahan lähinnä Huvudstadsbladet enää julkaisee reportaaseja. Eikö siellä pohjoisessa enää uskota paikalle menemisen, kasvokkain keskustelemisen ja omilla silmillä näkemisen voimaan?

Itsenäiset lehdet

O País on uusliberalistishenkinen, mutta sinänsä melko asiallinen itsenäinen päivälehti. Keskeiset arvot ovat ulkomaalaiset investoinnit, talouden ”vapaus” ja edistysaskeleet luonnonresurssien hyödyntämisessä. Lehden haastattelemat asiantuntijat ovat lähes poikkeuksetta taloustieteilijöitä. Sen sijaan itsenäisiä Savana-viikkolehteä avustaa ja siinä myös haastatellaan monipuolinen joukko eri alojen asiantuntijoita, myös historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä. Siinä on esimerkiksi Afrikan tutkimuskeskuksen historioitsija-sosiologi Carlos Serran vakiopalsta. Hänen lyhyissä kirjoituksissaan puututaan vaikeisiin teoreettisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin enemmän tai vähemmän yleistajuisesti. Savanan keskiaukeamalla julkaistaan usein eri maalaisten tutkijoiden yleisölle kirjoittamia puheenvuoroja. Lisäksi lehden uutisjutut ovat enimmäkseen korkeatasoisia.

Zambeze-lehti on hallituskriittinen lehti, jonka toimittajat tekevät selvästi uutteraa taustatyötä ja sitä on siksi ajoittain mukava lukea, mutta välillä kirjoitusten tyylilajit edustavat sen tyyppistä tahallista tai tahatonta huumoria, jonka journalistinen nerokkuus menee ainakin minulta yli hilseen. Tätä edusti lehden pitkä juttu 28.3. erään ministerin mahdollisista rötöksistä, mutta jonka alussa pohdittiin Jeesuksen Kristuksen ja toisaalta tasavallan ensimmäisen presidentin Samora Machelin sanomisia ja tekemisiä vähintään puolen sivun verran. Täytyy myöntää, että juttu jäi kesken. Seuraavalla sivulla tällaisesta voi kuitenkin olla hyvä analyysi. Henkilökohtaisesti pidän erään vakiokolumnistin tavasta lopettaa vuodatuksensa itsenäisyyssodan aikaiseen fraasiin ”Luta continua!” (Taistelu jatkuu!).

Ulkomaisten voimien horjuttamista

Sensaatiohakuisuutta 7.3.: "Frelimo ja Renamo taas sodan partaalla".

Canal de Moçambiquessa minua häiritsee meille suomalaisillekin tuttu iltalehtimäinen myyminen skandaalinkäryisillä etusivun otsikoilla, joiden vuoksi olen itsekin välillä mennyt halpaan. Se on johtunut usein siitä, että en ole osannut täkäläistä yhteiskuntaa vielä vasta tutkivana arvioida otsikon lupaaman sisällön todenperäisyyttä ja laatua. Kuitenkaan Canalia ei voi verrata meikäläisten iltapäivälehtien pinnalliseen viihteellisyyteen ja skandaalihakuisuuteen sunnuntai- ym. liitteineen. Kuvat Canalissa niin kuin muissakin Mosambikin lehdissä ovat esimerkiksi lähinnä mustavalkoisia ja epäselvästi painettuja ja tekstiä on kuvia enemmän, vähän niin kuin meillä vielä 1980-luvulla. Canalissa on välillä myös ihan kelpo juttuja, jotka täydentävät yhteiskunnallisten näkemysten kirjoa, joten täysin turhana en sitä pidä vaikka, että eräs lehtialalla työskentelevä maputolainen luonnehti sitä portugalilaisten rahoittamaksi lehdeksi, joka pyrkii tarkoituksella horjuttamaan Mosambikin yhteiskuntarauhaa. Tämä narratiivi ulkomaisesta horjuttamisesta on muuten kovin suosittu, joka johtunee aikoinaan juuri itsenäistyneen Mosambikin ikävistä kokemuksista silloisten rasististen naapurivaltojen ja näitä tukeneen kansainvälisen äärioikeiston kanssa. Hieman oikoen voimme todeta, että tämä johti 16-vuotta pitkään veriseen sisällissotaan, joka päättyi viimein 1992. Yllättävän monet ihan järkevätkin ihmiset täällä esimerkiksi uskovat, että arabikevät oli oikeasti keskustiedustelupalvelu CIA:n lavastama energia-resurssien uusimperialistinen haltuunotto eikä sarja oikeita kansannousuja. Harvoin moinen salaliittoteoria kuitenkaan ihan lehtien sivuille pääsee, vaikka sellaistakin on toki nähty.

Lopuksi

Lisättäköön vielä, että vaikka suurin osa televisio-ohjelmista on yhtä tyhjänpäiväisiä kuin Suomessakin, niin myös television puolella on ohjelmia, joissa keskustellaan erittäin kriittisesti ja reflektiivisesti yhteiskunnallisista ongelmista. Niissä on mukana sekä asiantuntijoita että ”tavallisia kansalaisia”, jotka ovat kuitenkin yleensä sanavalmiita, ilmaisuvoimaisia ja älykkäitä ihmisiä. Mainittakoon erinomaisena esimerkkinä yksityisen STV-televisiokanavan (joka kuuluu samaan konserniin O País -lehden kanssa) jokakeskiviikkoinen suosittu Debate da Nação (Keskustelu kansakunnasta). Loppukaneetiksi sanottakoon, että ottaen huomioon yleisen koulutustason, yhteiskunnan vaurauden ja infrastruktuurin, ei meillä suomalaisilla ole mielestäni aihetta rinnan röyhistelyyn vertailtaessa median tasoa ja yhteiskunnallisen keskustelun monipuolisuutta. Niin paljon kuin kuvista tykkäänkin, värikuvat eivät todista paremmuudesta.

Katumyynnin kieltäminen muuttaisi pienyrittäjät kerjäläisiksi

Tämän kannanoton alkuperäisversio on kirjoitettu mosambikilaiselle itsenäiselle Savana-viikkolehdelle. Julkaisemisen tarkoitus on herättää ajatuksia antropologin akateemisista velvollisuuksista ja eettisistä velvollisuuksista maailmankansalaisena. Onko tällaisten kannanottojen kirjoittaminen tutkimuksen vaarantamista vai luonteva osa osallistuvan havainnoinnin menetelmää?

Helmi–maaliskuun vaihteessa Maputon kaupunginhallitus julisti sodan parakkikioskeja ja katukaupustelijoita vastaan. Kasvot kampanjalle antoi kaupunginjohtaja David Simango, joka julisti että erityisesti jalkakäytävillä olevat ”ja muuten ongelmia aiheuttavat” parakit tulee siivota pois 48 tunnin kuluessa, tai ne siirretään poliisivoimin. Vaikka lehdissä oli esillä myös katumyyjien näkökulma, Simangon sotaisiin puheisiin reagoitiin muutoin hyvin vähän.

Katumyyjät, joita Maputossa on tiettävästi suomalaisen keskisuuren kaupungin verran – eri lehdissä on viitattu arvioon 80 000 informaalista myyjästä – ryhtyivät onneksi vastaiskuun mosambikilaisten toimittajien välittäessä kiitettävästi myös katumyyjien näkökulmia, myös Simangon omaa valtapuolue Frelimoa kannattavissa tiedotusvälineissä. Aiemmin ”informaaleille” tapaamisissa raivonnut Simango joutui lopulta rauhoittumaan ja myöntämään hävinneensä sotansa. Parakkikioskit ja katumyyjät siis palvelevat asiakkaita edelleen kuten ennenkin. Monet kertoivatkin minulle, että asia ei ole enää ajankohtainen, mutta en voi yhtyä tähän näkemykseen. Sotatoimenpiteen seurauksena kaduille jäi ainakin pelko.

Huomasin pelon hyvin konkreettisesti keskusteluissani katumyyjien kanssa. Haastattelemani kännykän puheajan myyjä kritisoi Simangoa kehnosta ajattelusta ja kehotti häntä keskittymään oikeiden ongelmien ratkaisemiseen, kuten kaduille jääneiden ammottavien ”Simangon kuoppien” peittämiseen. Hedelmä- ja pähkinäkauppias ihmetteli, että mitä he sitten tekisivät jos eivät voisi harjoittaa nykyistä tointaan. Pysyisivät kotona?  Vihanneksia myyneet naiset kieltäytyivät valokuvaamisesta (ilman kasvoja tietenkin) sillä perusteella, että kaupunki ei halua heistä kuvia. Kaupunki ei kuulemma halua, että ihmiset minun maassani näkevät meidät, he eivät halua näyttää totuutta. Myös asiakas lehtimyyjän kojulla epäili, että ulkomaalaisille sijoittajille halutaan antaa Mosambikista kiillotettu kuva lakaisemalla köyhyys pois keskustasta perifeerisille asuma-alueille, aivan kuten vuonna 2002, jolloin rakennettiin niin sanottu häpeän muuri lentokentältä Afrikan unionin huippukokoukseen tulevien vieraiden ja köyhän asuma-alueen väliin. Jos lehtikojun asiakas on oikeassa niin minkähanlaisia investoijia moinen raaka totuuden vääristely olisi maahan houkutellut, jälleen kerran.

Jos tällainen sota olisi julistettu omassa kotimaassani niin luultavasti pohtisin sitä, että onko kaupunginjohtaja tyhmä, vai yksinkertaisesti paha. Mutta koska en ulkomaalaisena tiedä onko sellainen täällä sopivaa, tyydyn pelkästään ihmettelemään kaupunginjohtajan motiiveja. Oliko kyse kenties jonkinlaisesta ovi vasten kasvoja -tekniikasta, jossa yhä uusia veroja suunnitellaan informaaleiksi kutsutuille mutta jo nyt lukuisilla eri maksuilla rasitetuille katumyyjille. Vai halusiko kaupunki todella suistaa työttömyyteen nämä tuhannet pääosin perifeeristen kaupunginosien asukkaat, jotka päivittäin kamppailevat elannostaan ja selviytymisestään keskustan kaduilla; muuttaa pienyrittäjät kerjäläisiksi tai peräti pakottaa ihmisiä pienyrittämisen ja rehellisen työnteon sijaan rikollisuuteen. Onneksi Simangon kabinetissa laadittu yhteiskunnan vastainen painajainen ei kuitenkaan toteutunut. Mosambikin ystävät voivatkin huokaista helpotuksesta, sillä sota köyhiä vastaan on näemmä ohi, ainakin tältä erää.

Coca Cola on paskaa, herra ministeri!

Täytyy myöntää, ettei ollut yllätys kuulla alkukuusta, että Coca Colassa, Pepsissä ja joissakin muissa virvoitusjuomissa on syöpää aiheuttavia aineita. Tiedon tarjosi maailmalle amerikkalainen kuluttajantutkimuslaitos Center for Science in the Public Interest. Ei ollut myöskään yllätys, että virvoitusjuomajätit lähtivät pian maailmanlaajuiseen vastaiskuun levittämään väärää tietoa juomiensa vaarattomuudesta.

Valitettavasti ei ollut myöskään yllätys lukea eilen O País -päivälehdestä, että Mosambikin kauppa- ja teollisuusministeri Armando Inroga rauhoitteli kansaa väittämällä, ettei Coca Cola muka olisi terveydelle vaarallista. Haloo, herra ministeri, lapsikin tietää ettei vettä, sokeria ja lisäaineita sisältävä litku voi olla terveellistä! Itse olen saanut mahani kuralle joka kerta, kun olen juonut täällä Coca Colaa muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Toivon, että nämä kolme kertaa jäävät viimeisiksi.   

Muraali avenida Eduardo Mondlanella.

Ministerillä ei ollut ehkä vaihtoehtoja. Mosambikissa yhtiö on läsnä kaikkialla. On pieniä ja suuria muraaleja sekä TV- Ja katumainoksia, jotka esittävät Coca Colan menestykkäiden ja kauniiden ihmisten juomana, rekoin, kottikärryin, minitaksein ja perinteisesti pään päällä kylmälaukuin maan jokaiseen kolkkaan ulottuva myyntiverkosto ja myös kotimaiset tehtaat. Esimerkiksi vuokraisäntäni informaalissa parakkibaarissa on tarjolla vain olutta ja kokista ja kokista saa jopa sieltä, "missä Judas hukkasi saappaansa", kuten täällä sanotaan, eli Jumalan selän takaa. Kaiken lisäksi noin neljä kertaa halvemmalla kuin oikeasti ravintoaineita sisältäviä juomia.

Euroopan elintarviketeollisuus-lobby on tunnetusti vahva, mutta kuvitelkaapa asetelma, jossa on liikevaihdoltaan moninkertainen virvoitusjuomajätti ja Mosambikin puoliksi lahjoitusvaroilla kyhätty lilliputtibudjetti. Ministeri halunnee säilyttää Coca Colan maassa hinnalla millä hyvänsä, vaikka juoma tuhoaa kansalaisten terveyden, mosambikilaislasten hampaat ja köyhien perheiden talouden ja vaikka juoman kotimaassa Yhdysvalloissa juomajätti joutui muuttamaan reseptiään, ettei olisi saanut pulloihin syöpävaarasta varoittavaa tekstiä. Ymmärrän, että ministeri ei voi olla kertomatta vaarallista valhettaan, mutta tällaisissa tapauksissa meidän intellektuellien ja taiteilijoiden tehtävä on sanoa totuus: anteeksi herra ministeri, mutta Coca Cola on paskaa.

P.S. Mosambikilaisille tiedoksi, että banaanivaltiomaisuutta löytyy myös Suomesta. Taannoinen pääministerimme alentui Coca Cola Zeron suoranaiseksi mannekiiniksi.

Informaalista taloudesta ja maakiistasta

Hyvät lukijat,

Hieman harmittaa, ettei kultainen häkki -kirjoitukseni ole vielä tuottanut yhtään kommenttia. Niin sanottu yhteiskunnallinen interventio toimisi nykyistä paremmin, jos myös kansalaisyhteiskunta reagoisi interventioon. Siispä risut kansalaisyhteiskunnille ja ruusuja ainakin Suomen viralliselle yhteiskunnalle. Unissakävelijät-blogi on nimittäin työntänyt rönsynsä ulkoministeriön Global.Finland -sivustolle. Tässä pari ensimmäistä kirjoitusta:

"Maakiistaa todistamassa"

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI

Sykloniraporttien yhteenveto "Saappaat viisi meticalia":

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=242310&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Alkuperäiset raportit löytyvät osoitteesta: http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2012_01_01_archive.html


Lämpimin terveisin Afrikan tutkimuksen keskuksen puutarhasisäpihalta, joka tuo mieleeni mauriarkkitehtuurin.

      Janne

Kultainen häkki eristää kansan ja järjestöihmiset

Keskustelin taannoin erään Suomen ulkoministeriön virkamiehen kanssa, joka valitteli sitä kuinka rajoitettua heidän liikkumisensa täällä Mosambikissa on. Heille kun ei haluta sallia kunnollista tutustumista maan oloihin vaan heitä pidetään kuin kultaisessa häkissä, Polana Cementon sinänsä kyllä mukavissa oloissa.

Mutta mistä kultainen häkki oikeastaan rakentuu? Mosambik on ainakin periaatteessa vapaa ja pitkälti turvallinen maa, joten itselläni ei vapaana tutkijana ole ollut suurempia vaikeuksia tutustua Maputon eikä edes sen perifeerisempien esikaupunkien elämään. Henning Mankellin tunnetuksi tekemän Boanen takana sijaitseva Mahubokin on tullut tutuksi ja sen kanju-juomaa kalebassin puolikkaasta tarjoavat kyläläiset. Syvällisempi tutustuminen vaatii toki aikaa ja kärsivällisyyttä sekä esimerkiksi reisilihaksia. En siis itse näe kultaista häkkiä vaan, antropologi-kollegani ilmaisua lainatakseni, sosiaalisesti rajoitetun "mundo de Mundos" -maailman jossa, paikallisen ravintolan mukaan nimetysti, Maputon ulkomaalaiset ja mosambikilaiset järjestötyöntekijät sekä maan eliitti kohtaavat toisiaan, havaitsematta kadulle jäävää kansaa muuten kuin työstä elpymistä haittaavana ja roinaa kaupustelevana häiriötekijänä. Tässä maailmassa orgasmi-nimisine drinkkeineen ja tiistain pizza-tarjouksineen on vetovoimainenkin puolensa eivätkä monet sieltä pois haluakaan.

Kultainen häkki on silti epäilemättä olemassa jonkinlaiseena rakenteena, mutta ei yhtä konkreettisesti kuin esimerkiksi entisen Neuvostoliiton laajat liikkumiskiellot. Kukaan ei varsinaisesti pakota ketään pysymään Polanan tai Sommerschieldin suljetuissa maailmoissa. Kuitenkin myös ne ulkomaalaiset, jotka ovat kiinnostuneet syvällisemmin tutustumaan Mosambikin sosiaaliseen todellisuuteen, kokevat sen usein lähes mahdottomaksi. Kysyisinkin täällä asuvilta maanmiehiltäni ja ylipäänsä kaikilta kultaisen häkin tunnistavilta, että mikä on näkemyksenne häkin olemuksesta? Voimme siten yhdessä pyrkiä ratkaisemaan häkin ongelmaa, josta on haittaa paitsi tiedonjanoisille ulkomaalaisille toimijoille, myös tavallisille mosambikilaisille, jotka häkin takana jäävät vieraiksi – luvuiksi tilastoihin, bisnesympäristön kaaostekijöiksi tai pelkiksi toimenpiteiden objekteiksi.

Maputon arkeani

Hyvä lukija,

Virkistyksellis-tuotannollista elämää kaupunginosassamme

Kuulin, että kotimaassani on ollut kaameita jopa 35 asteen pakkasia, miten oikein olet pärjännyt? Portugalissakin on kuulemma ollut viileätä, mutta muualla portugalin-kielisessä maailmassa tiettävästi tarkenee. Täällä Maputossa puolestaan on ollut jopa 37 asteen helteitä. Kerron nyt vaihteeksi, että mitä helkuttia oikein teen täällä Mosambikissa?




...Siis muutakin kuin vain kuljeskelen kävelemässä ympäriinsä jutustelemassa joutavia ihmisten kanssa - minkä olette kirjeistäni ehkä huomanneetkin...

Tie lähimmälle chapa-pysäkille. Taustalla Intian valtameri.

Viikot kuluvat oikeastaan aika arkisesti. Aamulla herään melko aikaisin, lämpö, valo ja naapuruston äänet herättävät. Yleensä syön jotain pientä aamupalan kyrsää, juon kahvia sekä ehdottomasti: peseydyn. Asunnossani ei ole vielä riittävästi vedenpainetta juoksevaa vettä varten, joten tyydyn peseytymään paljujen kanssa.

Lehtituokiot

Melko usein vain hörppään vettä ja ostan matkalta aamupalaksi leivän ja badia-papupasteijoita. Tai sitten menen chapa-minibussilla kampuksen sijasta Avenida Eduardo Mondlanelle, jolla sijaitsevan kahvilan edestä ostan O País -päivälehden, sekä kriittisemmät Zambeze- ja Savana-viikkolehdet, kun ne ovat lähempänä loppuviikkoa saatavilla. Muut itsenäiset viikkolehdet, kuten Canal de Moçambiquen, Públicon ja Magazine Independentin käyn läpi kahvilassa maitokahvin, paahtoleivän ja mustiinpanovälineiden keralla. Notícias-päivälehden puolestaan selaan läpi laitoksen kirjastossa, sillä maan parhaiten resurssoituna lehtenä ja valtapuolueen pää-äänenkannattajana se taitaa tulla jokaiseen valtion virastoon.

Lisää tuotannollista toimintaa aamuseitsemältä.

Olen niitä antropologeja, jotka pitävät kohdemaan tiedotusvälineiden seuraamista tärkeänä osana kenttätyötä. Vaikka Mosambikin itsenäisiä lehtiä painetaan kutakin vain alle 10 000 kappaletta, avaavat ne silti yleisemminkin kansakunnan mielenmaisemaa ja julkista keskustelua. Lehdissä julkaistu juttu kantautuu tarvittaessa nopeasti yleiseen tietoisuuteen, vaikka tuskin edes virallisten tilastojen mukaiset noin puolet kansalaisista osaa lukea. Jos en lukisi lehtiä ja keskustelisi niiden kertomista aiheista naapurieni kanssa, en mitenkään ymmärtäisi esimerkiksi kovin kriittisiä otsikoita "Patos na forja" (Ankat padassa) tai "Abutros querem matar Cardoso segundo vez" (Korppikotkat tahtovat tappaa Cardoson toisen kerran). Mutta unohdettakoon nyt lehdet. 

Chapa-minibussit, joilla siis saavun kampukselle, ovat usein käsittämättömän täysiä. Olenkin joutunut tottumaan läheisyyteen, joka toki on osaltaan sympaattista, mutta joka valitettavasti johtuu vakavista ja viime vuosina yhä pahenneista puutteista kuljetuskalustossa. Usein paino takajalalla, seinään tai vierustoveriin nojaten, toisella kankulla tai sylissä istuen, tai katosta kiinnipitäen matka lopulta taittuu ja saavun kampukselle, jossa peltotilkkuja kuokkivien maanaisten lomitse kävelen yliopiston Afrikan tutkimuksen keskukseen työhuoneelleni.

Azagaian sanoitukset herättävät keskustelua Mosambikissa

Kuva: http://fobloga.blogspot.com

 

Polana Caniçon lapsia koulumatkallaan.

Hyvät huomenet vartijalle ja sihteeristön henkilökunnalle ja sitten töihin. Viime ajat ovat menneet lisensiaatintyön johdannon, mosambikilaisesta räppäristä Azagaiasta kertovan artikkelimme englanninnoksen (linkki suomenkieliseen artikkeliin tässä), yhden toisen referé-artikkelini, tämän blogin lanseerauksen ja rahoitus-hakemusten parissa. Tärkein tehtäväni Maputossa on opiskella lingvisti Osman Abudon avulla pohjoisessa puhuttavaa (ki)mwani-kieltä, jota tarvitsen kenttä-työssäni Cabo Delgadossa huhtikuusta eteenpäin. Olen myös tutustunut monografioihin, joita Suomessa on Uppsalan Afrikkainstituuttia lähempää turha etsiä.   

Köyhää ja rikasta

Varsinkin alkuillasta chapat ovat täpötäysiä ja usein kävelenkin mieluummin, jos menen suoraan kotiin. Matka kulkee eliitin asuttaman aidatun Sommerchildin ja köyhän Polana Caniçon taakse sekä alemman keskiluokan nuorten aikuisten että traditionaalisempien kaupustelijoiden ja kalastajien asuttamaan kaupunginosaamme Intian valtameren rannalle.

Arki-iltaisin käyn capoeira-harjoituksissa, tutkin lehtiä tai juon pari iltaolutta naapureitteni kanssa jollakin kaupungin-osamme lukuisista parakeista, olutkioskeista. Usein on mukavampi istua ulkona hetki ennen nukkumaan menoa, koska sisällä on niin kuuma, kun taas kaupunginosamme hiekkaisia katuja virvoittaa iltaisin raikas merituuli. Lauantai-aamupäivisin pelaamme jalkapalloa tukahduttavan kuuman auringon alla pehmeässä hiekassa, joskus myös sunnuntaisin laskuveden paljastamalla rannalla. Sunnuntai-iltaisin, joskus muulloinkin, käyn tanssimassa elävän musiikin tahdissa.

Vaikka en niin politiikasta välitäkään niin kaipa kuitenkin vasemmistolaisesti ajattelevana suomalaisena minulle ei ole tullut suunnatonta tarvetta palkata kotiapulaista (embregada), päinvastoin kuin monilla paikallisilla kollegoilla ja lähes kaikilla eurooppalaisilla. Eikä varsinkaan vartijoita. Teen ruokani itse sekä pesen pyykit ja astiat käsin laadukkaalla paikallisella ja nähtävästi lisäaineettomalla saippualla. Käyn kuitenkin välillä kahvilassa ja ravintolassa, arkipäivisin lounastan yliopiston ruokalassa.  

Tässäpä tärkeimmät kuulumiset. Voi oikein hyvin. Minä ja reilut 200 miljoonaa potentiaalista lukijaani lukisimme mieluusti myös sinun kuulumisiasi tai kommenttejasi.

Lämpimin terveisin,

           Janne

Homopresidentti ja syrjitty vapaustaistelija

Nyt kun suomalaiset ovat valitsemassa sitä, että onko heidän seuraava presidenttinsä rekisteröidyssä parisuhteessa elävä kansainvälinen neuvottelijatyyppi vai tätä oikeistolaisempi ex-työväen presidentti, on aika muistella Mosambikin presidentin autosaattuetta viime joulukuussa Maputon keskustassa. 
(Valitan kuvituksen puutetta, joka johtuu Mosambikin valokuvaussäädöksistä.) 

Varhaisena aamuna pankkiautomaattijonossa Avenida Julio Nyererellä alkoi kuulua hälytysajoneuvojen ulvontaa. Ihmiset käänsivät katseensa katua kohti, johon oli äkkiä ilmestynyt lukuisia liikennepoliiseja ja joka oli tyhjentynyt muusta liikenteestä. Ääntä seurasi ryhmä moottoripyöräpoliiseja, joiden perässä kiisi joukkojenkuljetusautoja ja muutama panssaroitu musta henkilöauto. Henkilöautojen perässä tuli ainakin pari lava-autollista sotilaita konepistoolit tanassa sekä ambulanssi hätätilanteita varten. Pitkän saattueen vauhti oli varsin kova, sillä kulkureitti oli arvattavasti tyhjennetty muusta liikenteestä kilometrien matkalta.


Arvelin ensin, että kyse on jostakin poikkeustilanteesta, mutta sainkin kuulla että presidentti liikkuu aina tällaisissa saattueissa. Kyse oli kai hänen joka-aamuisesta siirtymisestään palatsilta virka-asuntoon. Saattueen mentyä kaikki kadulla olijat naureskelivat, jopa poliisit. Johtuuko se siitä, että mosambikilaiset ovat kuin yhtä perhettä, presidentti mukaan lukien, kuten kollega laitoksella sanoi? Vai oliko näennäisesti identtisten naureskelujen taustalla monia eri syitä? 


Nykyisen presidentin turvajärjestelyt Suomessa ovat aivan toista maata. Mosambikilaiset eivät meinaa uskoa korviaan, kun kerron, että häneen saattaa törmätä uimahallissa, kirjakaupassa, festivaaleilla tai jopa vatsatanssikurssilla Kalliossa. Turvamiehet erottaa vain ryhdikkyydestä ja siitä, että he sivusilmällään tarkkailevat väkijoukkoa. Muuten, ja jos ei sattuisi tietämään, saattaisi presidenttiä turvamiehineen luulla aivan tavallisiksi kansalaisiksi.


Mikä siis on täkäläisten turvajärjestelyjen taustalla, kun Mosambik nyt kuitenkin on varsin vakaa ja turvallinen maa? Arvelen, että kyse on eräänlaisesta vallan performanssista. Kansalaiset näkevät, että heidän soturipresidenttinsä ei ehdi odottelemaan liikennevaloissa työskennellessään taukoamatta maansa eteen. Samalla vahvistuu kertomus itsenäisestä maasta, jota johtavat vielä 1970-luvulla ihonvärinsä vuoksi syrjityt vapaustaistelijat. 

Moisiin saattueisiin tarvitsee tuskin Helsingissä vastaisuudessakaan tottua, olipa Suomen tuleva presidentti mittaviin turvajärjestelyihin pohjoisemmassa Afrikassa tottunut "vihreä" homopresidentti, jota itse äänestin, tai kansallisempi kokoomuslainen heteropresidentti. 

Kirjeitä unissakävelijämaasta on nyt virallisesti julkaistu

Lämpimästi tervetuloa kommentoimaan!

Halutessanne voitte linkittää blogin omalle sivustollenne.

Myrskytuhot jatkuvat Keski-Mosambikissa

(Täydennykseksi edelliseen kirjeeseen)

Katson velvollisuudekseni raportoida, että vaikka Maputo on jo enimmäkseen selvinnyt sateista, jatkuvat nyt Funsoksi nimetyn ja sykloniksi äityneen myrskyn ja sen aiheuttaman tulvan tuhot Zambezian, Inhambanen ja Quelimanen maakunnissa. En ole mistään tavoittanut kunnollisia yhteenvetoja, mutta tämän päivän Notícias- ja O País -sanomalehdissä kerrottiin, että Zambeziassa on tullut 11 kuolonuhria, siis entisten viiden lisäksi. Lisäksi useita kymmeniä on jo loukkaantunut ja satoja, ellei tuhansia, asuntoja on huuhtoutunut vesimassojen mukana. Noin sata kilometriä pohjoiseen Maputosta maan päätie on katkennut kokonaan. Viranomaisten mukaan kestää vielä muutaman päivän ennen kuin tie on taas käytössä.

"Saappaat 5 Mt". Pojat tuuraavat isoveljiään.

P.S. Reilun kilometrin päässä asunnostani työttömät nuoret miehet ovat perustaneet saappaiden vuokrausbisneksen, että kulkijat pääsisivät noin 200 metrin pituisen lätäkön ylitse kuivin jaloin. Vuokrasin itse saappaat kävellessäni perjantaina kampukselta kotiin. Markkinatalouden näkökulmastahan tämä on tervettä yritteliäisyyttä, mutta naapurini paheksui sitä, että nuorukaiset tällä tavoin käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Kahden taloudellisen ajattelutavan ristiriita? 

P.P.S. Kuinka moni suomalaislukija on kuullut täällä yli viikon kestäneistä koettelemuksista? Pikaisen surffailun perusteella oletan, ettei kovinkaan moni. Tämä on taas yksi esimerkki tietämättömyyden epävastavuoroisuudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden asukkaat voivat olla paljon tietämättömämpiä esimerkiksi Afrikasta kuin afrikkalaiset länsimaista. Itseasiassa sain alkujaan tietää tapaninpäivän myrskyistä Suomessa mosambikilaisen ystäväni tekstiviestin ansiosta, mutta nämä säät eivät taida uutiskynnystä pohjoisessa juuri ylittää.

Kerrassaan kehno sää

Asuinalueellani ongelmia oli lähinnä sähkön kanssa.

Subtrooppinen matalapaine Dando iski voimalla ensin Madagasgariin ja sitten eilen eteläiseen Mosambikiin, jossa myös pääkaupunki Maputo sijaitsee. Objektiivisempi kuvaus portugalintaitoisille tästä. Esimakua saatiin jo sunnuntain ja maanantain välisenä yönä asuinalueellani, jossa kova, ajoittain jopa 25 m/s puuskiva tuuli keskeytti sähkönsaannin noin vuorokaudeksi - ja tänä aamuna taas uudelleen. On vaikea sanoa kuinka laajoja sähkökatkokset Maputossa ovat. En harmittelisi muuten, mutta kun tulin hankkineeksi jääkaappiini vuokraemännän myötävaikutuksella noin 800 grammaa lihaa. Monilla on paljon tätäkin suurempia ongelmia.

Kovat tuulet ja sateet, pidättäydyn paikallisten tiedotusvälineiden tavoin vielä käyttämästä sanaa myrsky, vaikuttavat infrastruktuuriin hyvin voimakkaasti. Chapa-minibussit kulkevat kehnosti, jos ollenkaan. Elintarvikkeet pilaantuvat. Tiet ovat vettä valtoimenaan ja viereisen maakunnan pääkaupunki Xai-Xai on kokonaan ilman vettä ja sähköä. Kampuksella sähköt toimivat, mutta internet-yhteys oli eilen poikki koko päivän. Päivän lehti ei ole vielä saapunut kampukselle, vaikka se on jo ilmestynyt ja kaupungissa kuulemma myynnissä. Minut pelasti tänne työhuoneelle kuivattelemaan tuntematon insinöörismies katumaastureineen, kun olin odottamassa sateenvarjon antaman mitättömän suojan takana chapaa. Oliko se hyvää onnea vai mosambikilaisen vieraanvaraisuuden mitä todennäköisin ilmentymä? Joka tapauksessa tunsin itseni jälleen kerran hyvin etuoikeutetuksi, kun ohitimme pysäkeillä kastuvia mosambikilaisia. En osaa melkein kuvitella niitä vaikeuksia, joita 1-2 tunnin chapa-matkojen ja useiden vaihtojen päässä asuvat kotiapulaiset, katukaupustelijat, tarjoilijat ja muut kaupunkiin saapuvat työläiset kohtaavat tällaisella säällä. Heille ja tuntemattomalle insinöörille syvä kumarrus, ja äidille koto-Suomeen terveisiä sateen keskeltä.

Tuoreita rapuja ja kuivia turskia

Kulinaarisia metaforia, osa 1

Päädyin tänään favelaan, köyhempään kaupunginosaan, informaalille oluelle, toki hyvässä seurassa. Sain kuulla vielä olevani tuore rapu. Jonkin ajan kuluttua minusta, kuten muistakin Mosambikiin saapuneista valkoisista, tulee kuulemma kuivattu turska. Aika ankea kohtalo. Kirjoitan tästä lisää sitten, kun ymmärrän paremmin.

Varsinainen joulurauhan julistus

Oppositiojohtaja ja entinen sissikenraali Afonso Dhlakama lupaa pysäyttää Mosambikin yhteiskunnan 26.12. mennessä ja kaataa hallituksen. Kovia sanoja vasta 19 vuotta sitten sisällissodan päättäneessä maassa. Juuri kukaan ei kuitenkaan kuuntele Dhlakaman uhkauksia.

Maputon kaduilla on yhä rauhallista 30.12.2011.

Kolme merkittävää mosambikilaista kirjailijaa Mia Couto, Pauliane Chiziane ja Ungulani Ba Ka Khossa kirjoittivat reilu viikko sitten avoimen kirjeen pääoppositiopuolue Renamon puheenjohtajalle Afonso Dhlakamalle (Savana 16.12.). Kirjailijoiden mielestä Dhlakaman (kuva täältä) ei tulisi tehdä politiikkaa väkivaltaa ja pelkoa lietsomalla.

Yritin etsiä Dhlakaman julistusta maan lehdistä, mutta näytti siltä että Dhlakaman kovat sanat ja dramaattiset uhkaukset ovat tulleet tavaksi jopa siinä määrin, etteivät ne läheskään joka tiedotusvälineessä edes ylitä uutiskynnystä. Selvisi, että Dhlakama on uhannut milloin suurmielenosoituksilla, milloin lakoilla, väkivallalla tai suurmielenosoituksilla toistuvasti, jo ainakin kesäkuusta lähtien.

Kyselykierros tuttavapiirissä vahvisti sen, minkä olin jo itse Maputon kaduilla havainnut. Kaduilla on hyvin hyvin rauhallista eikä yhteiskuntarauhan järkkymisestä näy merkkiäkään. Chapa-bussit kulkevat tavalliseen tapaan. Kuvataiteilijaystäväni herähti nauramaan: "En ole kuullut mitään tästä. Ainahan hän uhoaa sitä samaa. Mutta kukaan ei kuuntele." Kollega Afrikan tutkimuksen keskuksessa reagoi miltei samoin, nauramalla. Edes Unescossa työskentelevä kämppikseni ei ollut lukenut tästä mitään YK-tiedotteesta, joka sentään varoittaa kaikesta vähänkin tavallisesta poikkeavasta. Nähtävästi Dhlakaman suuret sanat ovat kokeneet varsinaisen hyperinflaation. Maputossa voi vastaisuudessakin esiintyä suurmielenosoituksia, kuten muuallakin maailmassa, mutta tuskinpa sentään Dhlakaman takia.

Ankkoihin voi samaistua monesta syystä

Ensiksi haluan varoittaa siitä, että tämän kirjeen tarkoituksena ei ole vahingoittaa sen kummemmin suomenruotsalaisia, mosambikilaisia kuin Mosambikin presidenttiä Armando Guebuzaakaan. Tämä epäilemättä karsii jo aika montaa lukijaa, jotka mieluummin seuraavat toisenlaisia foorumeita (huom. tätä kirjettä ei toistaiseksi julkaista portugaliksi). 

Suomenruotsalaisilla ja mosambikilaisilla ei tuntuisi olevan ensi ajattelemalta kovinkaan paljoa yhteistä. Juuri tästä syystä rakas puolisoni, joka kuuluu toiseen näistä ryhmistä, ehdottomasti kielsi että kirjoittaisin tästä aiheesta. Ankoissa kyse on Mosambikissa varsin tunnetusta vitsistä, jonka hauskuus perustuu maan kansalaisten katkeruuteen presidentti Armando Guebuzan ja muiden huippupoliitikkojen äveriäisyyttä kohtaan samalla, kun suurin osa kansasta on edelleen hyvin köyhää. En tiedä onko se aivan totta, mutta presidentistä kerrotaan, että hän olisi jopa maan rikkain mies.

Tämä vesilintu ei ole Mosambikin ankkoja vaan Fiskarsista.

Guebuza paljasti taannoin vaurautensa syyn Mosambikin medialle. Hän kertoi rikastuneensa myymällä ankkoja. Aluksi kansalaiset olivat tyrmistyneitä, koska on vaikea kuvitella kenenkään rikastuvan myymällä jotain niinkin edullista. Sitten joku neropatti keksi, että on todella mahdollista rikastua tällä tavalla, jos vain myy tarpeeksi monta ankkaa. Katelaskelmien perusteella tämä päätyi siihen, että olisi tarpeen myydä jopa 23 miljoonaa ankkaa. Mosambikin varsin tehokkaassa vaihtoehtomediassa, joka on nykyaikaisin teknisin apuvälinein tehostettu ns. puskaradio tämä juttu levisi kulovalkean tavoin. Jutun juju on siinä, että koska maan väkiluku on juuri 23 miljoonaa, tajusivat kaikki mosambikilaiset välittömästi: ”Me olemme niitä ankkoja.”

Ankkoja aivan eri syistä

Entäpä suomenruotsalaiset? Kun kerroin mosambikilaiselle ystävälleni, että nämä puhuvat usein yhteisöstään pienehkönä ankkalammikkona, jossa kaikki tuntevat toisensa (ja josta ei joidenkin mukaan pääse pois), hän hörähti hersyvään nauruun: ”Siinä mielessä me mosambikilaiset muistutamme suomenruotsalaisia että me molemmat samaistumme ankkoihin!” Ajattelin myöhemmin, että ankkavertausta käytetään täysin päinvastaisista syistä. Suomenruotsalaiset puhuvat ankkalammikosta ilmaistaakseen sitä, että heitä on verrattain vähän, vain noin 300 000. Mosambikilaiset taas vitsailevat olevansa ankkoja, koska heitä on paljon.

Tämä tosiaan on melko pinnallista. Mutta on ehkä valaisevaa verrata näitä kahta ryhmää vielä vähän. Suomenruotsalaiset ovat perinteinen Suomen suurin yli viiden prosentin kielivähemmistö, joka voi käydä kouluaan omalla kielellään ja joka saa terveyspalvelunsa äidinkielellään (joskin vaihtelevasti). Ruotsi on Suomessa niin sanottu toinen kotimainen, virallinen kieli. Mosambikissa tällainen voisi olla haastavaa järjestää, koska maa koostuu lukuisista etnisistä ja kieliryhmistä, joista suurinkaan ei ole väkilukuun nähden edes niin suuri ryhmä kuin suomenruotsalaiset. Mosambikilaiset käyvät koulunsa portugaliksi, jota äidinkielenään puhuu hyvin harva ja saavat terveyspalveluja omalla kielellään vain jos terveydenhoitaja sattuu sitä osaamaan. Suomenruotsalaiset kokevat usein, että heidän kielensä on Suomessa uhattuna. Mosambikilaiset puolestaan eivät ehkä osaa edes unelmoida, että he voisivat käydä koulua, saada palvelua ja lukea lehtiä omalla kielellään, joista pienimpiä puhuu vain muutama kymmenen tuhatta mosambikilaista.

Oppia Mosambikista

Voisikin olla vaikeaa järjestää Mosambikin virallisia kielioloja niin edullisesti ja useimpien mielestä kohtuullisen toimivasti kuin Suomessa. Sen sijaan me suomalaiset voisimme oppia jotain Mosambikin epävirallisesta monikielisyydestä, jossa kouluttamattomatkin osaavat yleensä useampaa kieltä – äidinkieltä, isän puhumaa kieltä ja usein myös naapuriryhmän kieltä – kouluja käyneet myös portugalia. Entiset vapaustaistelijat ja pohjoisen asukkaat osaavat naapurikielten lisäksi swahilia, ”Itä-Afrikan englantia”, jota osaa kaikkiaan jopa sata miljoonaa ihmistä. Portugalia, maailman kuudenneksi suurinta kieltä, puhuu puolestaan jo äidinkielenään yli 200 miljoonaa ihmistä. Mosambikissa julkinen elämä toimii, koska juuri mikään ryhmä ei ole kielellinen pussinperä, kuten Suomessa jotkut ruotsinkieliset kunnat ovat. Ne ovat heikosti vuorovaikutuksessa muuhun Suomeen ja muuhun maailmaan. Kaksikieliset kunnat – kuten kotikaupunkini Raasepori – ovat puolestaan pahimmillaan kuin kaksi samalla alueella olevaa yksikielistä yhteisöä, joiden jäsenet lukevat eri lehtiä eivätkä ymmärrä toisiaan. Suomalaislapset pitäisikin laittaa mosambikilaisten ikätovereidensa tavoin vaikka ihan epäviralliseenkin kielikylpyyn. Osin juuri epävirallisen monikielisyyden johdosta jokainen mosambikilainen saa nopeasti tietää uusimman vitsin tai tärkeän uutisen – vaikkei yksikään tiedotusväline sitä julkaisisi. 

Suomi ja Kiina hääräävät Mosambikissa

Ylen ykkösaamussa kerrottiin tänään, että Suomi auttaa Mosambikia suojelemaan metsiään, joita uhkaavat laajat aukkohakkuut, hupeneminen ja metsäpalot. Laittomilla hakkuilla pyritään täyttämään erityisesti Kiinan voimakkaasti kasvavaa puun tarvetta. Metsäasiantuntemuksellaan Suomi tahtoo edistää myös kestävää metsätaloutta. Mainiota, että Suomi auttaa pitkäaikaista kumppanimaataan, mutta silti luonnon ystävänä huolestuttaa, kun katsoo meidän talousmetsiämme ja metsiemme puutteellista suojelua. Metsäteollisuus kyllä vakuuttaa Suomen metsätalouden olevan kestävää ja vastustaa säännönmukaisesti suojelun lisäämistä. Suomen puupellot eivät kuitenkaan kulkijan aisteja hivele eikä nykymittainen suojelu riitä metsäekologienkaan mukaan esimerkiksi hidastamaan lajien kuolemaa. Olisikin tärkeää, että asiantuntija-apu olisi riittävän monipuolista, etteivät Mosambikissa hääräisi vain metsätalousmiehet. Mieleen juolahti myös, että missähän kunnossa olisivat nyt Suomen metsät, jos käytössä olisi aikoinaan ollut Kiinan kokoinen omia metsiään suojeleva ja koko maailmalle huonekaluja nikkaroiva markkina.