Coca Cola on paskaa, herra ministeri!

Täytyy myöntää, ettei ollut yllätys kuulla alkukuusta, että Coca Colassa, Pepsissä ja joissakin muissa virvoitusjuomissa on syöpää aiheuttavia aineita. Tiedon tarjosi maailmalle amerikkalainen kuluttajantutkimuslaitos Center for Science in the Public Interest. Ei ollut myöskään yllätys, että virvoitusjuomajätit lähtivät pian maailmanlaajuiseen vastaiskuun levittämään väärää tietoa juomiensa vaarattomuudesta.

Valitettavasti ei ollut myöskään yllätys lukea eilen O País -päivälehdestä, että Mosambikin kauppa- ja teollisuusministeri Armando Inroga rauhoitteli kansaa väittämällä, ettei Coca Cola muka olisi terveydelle vaarallista. Haloo, herra ministeri, lapsikin tietää ettei vettä, sokeria ja lisäaineita sisältävä litku voi olla terveellistä! Itse olen saanut mahani kuralle joka kerta, kun olen juonut täällä Coca Colaa muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Toivon, että nämä kolme kertaa jäävät viimeisiksi.   

Muraali avenida Eduardo Mondlanella.

Ministerillä ei ollut ehkä vaihtoehtoja. Mosambikissa yhtiö on läsnä kaikkialla. On pieniä ja suuria muraaleja sekä TV- Ja katumainoksia, jotka esittävät Coca Colan menestykkäiden ja kauniiden ihmisten juomana, rekoin, kottikärryin, minitaksein ja perinteisesti pään päällä kylmälaukuin maan jokaiseen kolkkaan ulottuva myyntiverkosto ja myös kotimaiset tehtaat. Esimerkiksi vuokraisäntäni informaalissa parakkibaarissa on tarjolla vain olutta ja kokista ja kokista saa jopa sieltä, "missä Judas hukkasi saappaansa", kuten täällä sanotaan, eli Jumalan selän takaa. Kaiken lisäksi noin neljä kertaa halvemmalla kuin oikeasti ravintoaineita sisältäviä juomia.

Euroopan elintarviketeollisuus-lobby on tunnetusti vahva, mutta kuvitelkaapa asetelma, jossa on liikevaihdoltaan moninkertainen virvoitusjuomajätti ja Mosambikin puoliksi lahjoitusvaroilla kyhätty lilliputtibudjetti. Ministeri halunnee säilyttää Coca Colan maassa hinnalla millä hyvänsä, vaikka juoma tuhoaa kansalaisten terveyden, mosambikilaislasten hampaat ja köyhien perheiden talouden ja vaikka juoman kotimaassa Yhdysvalloissa juomajätti joutui muuttamaan reseptiään, ettei olisi saanut pulloihin syöpävaarasta varoittavaa tekstiä. Ymmärrän, että ministeri ei voi olla kertomatta vaarallista valhettaan, mutta tällaisissa tapauksissa meidän intellektuellien ja taiteilijoiden tehtävä on sanoa totuus: anteeksi herra ministeri, mutta Coca Cola on paskaa.

P.S. Mosambikilaisille tiedoksi, että banaanivaltiomaisuutta löytyy myös Suomesta. Taannoinen pääministerimme alentui Coca Cola Zeron suoranaiseksi mannekiiniksi.

Informaalista taloudesta ja maakiistasta

Hyvät lukijat,

Hieman harmittaa, ettei kultainen häkki -kirjoitukseni ole vielä tuottanut yhtään kommenttia. Niin sanottu yhteiskunnallinen interventio toimisi nykyistä paremmin, jos myös kansalaisyhteiskunta reagoisi interventioon. Siispä risut kansalaisyhteiskunnille ja ruusuja ainakin Suomen viralliselle yhteiskunnalle. Unissakävelijät-blogi on nimittäin työntänyt rönsynsä ulkoministeriön Global.Finland -sivustolle. Tässä pari ensimmäistä kirjoitusta:

"Maakiistaa todistamassa"

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI

Sykloniraporttien yhteenveto "Saappaat viisi meticalia":

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=242310&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Alkuperäiset raportit löytyvät osoitteesta: http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2012_01_01_archive.html


Lämpimin terveisin Afrikan tutkimuksen keskuksen puutarhasisäpihalta, joka tuo mieleeni mauriarkkitehtuurin.

      Janne

Kultainen häkki eristää kansan ja järjestöihmiset

Keskustelin taannoin erään Suomen ulkoministeriön virkamiehen kanssa, joka valitteli sitä kuinka rajoitettua heidän liikkumisensa täällä Mosambikissa on. Heille kun ei haluta sallia kunnollista tutustumista maan oloihin vaan heitä pidetään kuin kultaisessa häkissä, Polana Cementon sinänsä kyllä mukavissa oloissa.

Mutta mistä kultainen häkki oikeastaan rakentuu? Mosambik on ainakin periaatteessa vapaa ja pitkälti turvallinen maa, joten itselläni ei vapaana tutkijana ole ollut suurempia vaikeuksia tutustua Maputon eikä edes sen perifeerisempien esikaupunkien elämään. Henning Mankellin tunnetuksi tekemän Boanen takana sijaitseva Mahubokin on tullut tutuksi ja sen kanju-juomaa kalebassin puolikkaasta tarjoavat kyläläiset. Syvällisempi tutustuminen vaatii toki aikaa ja kärsivällisyyttä sekä esimerkiksi reisilihaksia. En siis itse näe kultaista häkkiä vaan, antropologi-kollegani ilmaisua lainatakseni, sosiaalisesti rajoitetun "mundo de Mundos" -maailman jossa, paikallisen ravintolan mukaan nimetysti, Maputon ulkomaalaiset ja mosambikilaiset järjestötyöntekijät sekä maan eliitti kohtaavat toisiaan, havaitsematta kadulle jäävää kansaa muuten kuin työstä elpymistä haittaavana ja roinaa kaupustelevana häiriötekijänä. Tässä maailmassa orgasmi-nimisine drinkkeineen ja tiistain pizza-tarjouksineen on vetovoimainenkin puolensa eivätkä monet sieltä pois haluakaan.

Kultainen häkki on silti epäilemättä olemassa jonkinlaiseena rakenteena, mutta ei yhtä konkreettisesti kuin esimerkiksi entisen Neuvostoliiton laajat liikkumiskiellot. Kukaan ei varsinaisesti pakota ketään pysymään Polanan tai Sommerschieldin suljetuissa maailmoissa. Kuitenkin myös ne ulkomaalaiset, jotka ovat kiinnostuneet syvällisemmin tutustumaan Mosambikin sosiaaliseen todellisuuteen, kokevat sen usein lähes mahdottomaksi. Kysyisinkin täällä asuvilta maanmiehiltäni ja ylipäänsä kaikilta kultaisen häkin tunnistavilta, että mikä on näkemyksenne häkin olemuksesta? Voimme siten yhdessä pyrkiä ratkaisemaan häkin ongelmaa, josta on haittaa paitsi tiedonjanoisille ulkomaalaisille toimijoille, myös tavallisille mosambikilaisille, jotka häkin takana jäävät vieraiksi – luvuiksi tilastoihin, bisnesympäristön kaaostekijöiksi tai pelkiksi toimenpiteiden objekteiksi.

Maputon arkeani

Hyvä lukija,

Virkistyksellis-tuotannollista elämää kaupunginosassamme

Kuulin, että kotimaassani on ollut kaameita jopa 35 asteen pakkasia, miten oikein olet pärjännyt? Portugalissakin on kuulemma ollut viileätä, mutta muualla portugalin-kielisessä maailmassa tiettävästi tarkenee. Täällä Maputossa puolestaan on ollut jopa 37 asteen helteitä. Kerron nyt vaihteeksi, että mitä helkuttia oikein teen täällä Mosambikissa?




...Siis muutakin kuin vain kuljeskelen kävelemässä ympäriinsä jutustelemassa joutavia ihmisten kanssa - minkä olette kirjeistäni ehkä huomanneetkin...

Tie lähimmälle chapa-pysäkille. Taustalla Intian valtameri.

Viikot kuluvat oikeastaan aika arkisesti. Aamulla herään melko aikaisin, lämpö, valo ja naapuruston äänet herättävät. Yleensä syön jotain pientä aamupalan kyrsää, juon kahvia sekä ehdottomasti: peseydyn. Asunnossani ei ole vielä riittävästi vedenpainetta juoksevaa vettä varten, joten tyydyn peseytymään paljujen kanssa.

Lehtituokiot

Melko usein vain hörppään vettä ja ostan matkalta aamupalaksi leivän ja badia-papupasteijoita. Tai sitten menen chapa-minibussilla kampuksen sijasta Avenida Eduardo Mondlanelle, jolla sijaitsevan kahvilan edestä ostan O País -päivälehden, sekä kriittisemmät Zambeze- ja Savana-viikkolehdet, kun ne ovat lähempänä loppuviikkoa saatavilla. Muut itsenäiset viikkolehdet, kuten Canal de Moçambiquen, Públicon ja Magazine Independentin käyn läpi kahvilassa maitokahvin, paahtoleivän ja mustiinpanovälineiden keralla. Notícias-päivälehden puolestaan selaan läpi laitoksen kirjastossa, sillä maan parhaiten resurssoituna lehtenä ja valtapuolueen pää-äänenkannattajana se taitaa tulla jokaiseen valtion virastoon.

Lisää tuotannollista toimintaa aamuseitsemältä.

Olen niitä antropologeja, jotka pitävät kohdemaan tiedotusvälineiden seuraamista tärkeänä osana kenttätyötä. Vaikka Mosambikin itsenäisiä lehtiä painetaan kutakin vain alle 10 000 kappaletta, avaavat ne silti yleisemminkin kansakunnan mielenmaisemaa ja julkista keskustelua. Lehdissä julkaistu juttu kantautuu tarvittaessa nopeasti yleiseen tietoisuuteen, vaikka tuskin edes virallisten tilastojen mukaiset noin puolet kansalaisista osaa lukea. Jos en lukisi lehtiä ja keskustelisi niiden kertomista aiheista naapurieni kanssa, en mitenkään ymmärtäisi esimerkiksi kovin kriittisiä otsikoita "Patos na forja" (Ankat padassa) tai "Abutros querem matar Cardoso segundo vez" (Korppikotkat tahtovat tappaa Cardoson toisen kerran). Mutta unohdettakoon nyt lehdet. 

Chapa-minibussit, joilla siis saavun kampukselle, ovat usein käsittämättömän täysiä. Olenkin joutunut tottumaan läheisyyteen, joka toki on osaltaan sympaattista, mutta joka valitettavasti johtuu vakavista ja viime vuosina yhä pahenneista puutteista kuljetuskalustossa. Usein paino takajalalla, seinään tai vierustoveriin nojaten, toisella kankulla tai sylissä istuen, tai katosta kiinnipitäen matka lopulta taittuu ja saavun kampukselle, jossa peltotilkkuja kuokkivien maanaisten lomitse kävelen yliopiston Afrikan tutkimuksen keskukseen työhuoneelleni.

Azagaian sanoitukset herättävät keskustelua Mosambikissa

Kuva: http://fobloga.blogspot.com

 

Polana Caniçon lapsia koulumatkallaan.

Hyvät huomenet vartijalle ja sihteeristön henkilökunnalle ja sitten töihin. Viime ajat ovat menneet lisensiaatintyön johdannon, mosambikilaisesta räppäristä Azagaiasta kertovan artikkelimme englanninnoksen (linkki suomenkieliseen artikkeliin tässä), yhden toisen referé-artikkelini, tämän blogin lanseerauksen ja rahoitus-hakemusten parissa. Tärkein tehtäväni Maputossa on opiskella lingvisti Osman Abudon avulla pohjoisessa puhuttavaa (ki)mwani-kieltä, jota tarvitsen kenttä-työssäni Cabo Delgadossa huhtikuusta eteenpäin. Olen myös tutustunut monografioihin, joita Suomessa on Uppsalan Afrikkainstituuttia lähempää turha etsiä.   

Köyhää ja rikasta

Varsinkin alkuillasta chapat ovat täpötäysiä ja usein kävelenkin mieluummin, jos menen suoraan kotiin. Matka kulkee eliitin asuttaman aidatun Sommerchildin ja köyhän Polana Caniçon taakse sekä alemman keskiluokan nuorten aikuisten että traditionaalisempien kaupustelijoiden ja kalastajien asuttamaan kaupunginosaamme Intian valtameren rannalle.

Arki-iltaisin käyn capoeira-harjoituksissa, tutkin lehtiä tai juon pari iltaolutta naapureitteni kanssa jollakin kaupungin-osamme lukuisista parakeista, olutkioskeista. Usein on mukavampi istua ulkona hetki ennen nukkumaan menoa, koska sisällä on niin kuuma, kun taas kaupunginosamme hiekkaisia katuja virvoittaa iltaisin raikas merituuli. Lauantai-aamupäivisin pelaamme jalkapalloa tukahduttavan kuuman auringon alla pehmeässä hiekassa, joskus myös sunnuntaisin laskuveden paljastamalla rannalla. Sunnuntai-iltaisin, joskus muulloinkin, käyn tanssimassa elävän musiikin tahdissa.

Vaikka en niin politiikasta välitäkään niin kaipa kuitenkin vasemmistolaisesti ajattelevana suomalaisena minulle ei ole tullut suunnatonta tarvetta palkata kotiapulaista (embregada), päinvastoin kuin monilla paikallisilla kollegoilla ja lähes kaikilla eurooppalaisilla. Eikä varsinkaan vartijoita. Teen ruokani itse sekä pesen pyykit ja astiat käsin laadukkaalla paikallisella ja nähtävästi lisäaineettomalla saippualla. Käyn kuitenkin välillä kahvilassa ja ravintolassa, arkipäivisin lounastan yliopiston ruokalassa.  

Tässäpä tärkeimmät kuulumiset. Voi oikein hyvin. Minä ja reilut 200 miljoonaa potentiaalista lukijaani lukisimme mieluusti myös sinun kuulumisiasi tai kommenttejasi.

Lämpimin terveisin,

           Janne

Homopresidentti ja syrjitty vapaustaistelija

Nyt kun suomalaiset ovat valitsemassa sitä, että onko heidän seuraava presidenttinsä rekisteröidyssä parisuhteessa elävä kansainvälinen neuvottelijatyyppi vai tätä oikeistolaisempi ex-työväen presidentti, on aika muistella Mosambikin presidentin autosaattuetta viime joulukuussa Maputon keskustassa. 
(Valitan kuvituksen puutetta, joka johtuu Mosambikin valokuvaussäädöksistä.) 

Varhaisena aamuna pankkiautomaattijonossa Avenida Julio Nyererellä alkoi kuulua hälytysajoneuvojen ulvontaa. Ihmiset käänsivät katseensa katua kohti, johon oli äkkiä ilmestynyt lukuisia liikennepoliiseja ja joka oli tyhjentynyt muusta liikenteestä. Ääntä seurasi ryhmä moottoripyöräpoliiseja, joiden perässä kiisi joukkojenkuljetusautoja ja muutama panssaroitu musta henkilöauto. Henkilöautojen perässä tuli ainakin pari lava-autollista sotilaita konepistoolit tanassa sekä ambulanssi hätätilanteita varten. Pitkän saattueen vauhti oli varsin kova, sillä kulkureitti oli arvattavasti tyhjennetty muusta liikenteestä kilometrien matkalta.


Arvelin ensin, että kyse on jostakin poikkeustilanteesta, mutta sainkin kuulla että presidentti liikkuu aina tällaisissa saattueissa. Kyse oli kai hänen joka-aamuisesta siirtymisestään palatsilta virka-asuntoon. Saattueen mentyä kaikki kadulla olijat naureskelivat, jopa poliisit. Johtuuko se siitä, että mosambikilaiset ovat kuin yhtä perhettä, presidentti mukaan lukien, kuten kollega laitoksella sanoi? Vai oliko näennäisesti identtisten naureskelujen taustalla monia eri syitä? 


Nykyisen presidentin turvajärjestelyt Suomessa ovat aivan toista maata. Mosambikilaiset eivät meinaa uskoa korviaan, kun kerron, että häneen saattaa törmätä uimahallissa, kirjakaupassa, festivaaleilla tai jopa vatsatanssikurssilla Kalliossa. Turvamiehet erottaa vain ryhdikkyydestä ja siitä, että he sivusilmällään tarkkailevat väkijoukkoa. Muuten, ja jos ei sattuisi tietämään, saattaisi presidenttiä turvamiehineen luulla aivan tavallisiksi kansalaisiksi.


Mikä siis on täkäläisten turvajärjestelyjen taustalla, kun Mosambik nyt kuitenkin on varsin vakaa ja turvallinen maa? Arvelen, että kyse on eräänlaisesta vallan performanssista. Kansalaiset näkevät, että heidän soturipresidenttinsä ei ehdi odottelemaan liikennevaloissa työskennellessään taukoamatta maansa eteen. Samalla vahvistuu kertomus itsenäisestä maasta, jota johtavat vielä 1970-luvulla ihonvärinsä vuoksi syrjityt vapaustaistelijat. 

Moisiin saattueisiin tarvitsee tuskin Helsingissä vastaisuudessakaan tottua, olipa Suomen tuleva presidentti mittaviin turvajärjestelyihin pohjoisemmassa Afrikassa tottunut "vihreä" homopresidentti, jota itse äänestin, tai kansallisempi kokoomuslainen heteropresidentti. 

Kirjeitä unissakävelijämaasta on nyt virallisesti julkaistu

Lämpimästi tervetuloa kommentoimaan!

Halutessanne voitte linkittää blogin omalle sivustollenne.

Myrskytuhot jatkuvat Keski-Mosambikissa

(Täydennykseksi edelliseen kirjeeseen)

Katson velvollisuudekseni raportoida, että vaikka Maputo on jo enimmäkseen selvinnyt sateista, jatkuvat nyt Funsoksi nimetyn ja sykloniksi äityneen myrskyn ja sen aiheuttaman tulvan tuhot Zambezian, Inhambanen ja Quelimanen maakunnissa. En ole mistään tavoittanut kunnollisia yhteenvetoja, mutta tämän päivän Notícias- ja O País -sanomalehdissä kerrottiin, että Zambeziassa on tullut 11 kuolonuhria, siis entisten viiden lisäksi. Lisäksi useita kymmeniä on jo loukkaantunut ja satoja, ellei tuhansia, asuntoja on huuhtoutunut vesimassojen mukana. Noin sata kilometriä pohjoiseen Maputosta maan päätie on katkennut kokonaan. Viranomaisten mukaan kestää vielä muutaman päivän ennen kuin tie on taas käytössä.

"Saappaat 5 Mt". Pojat tuuraavat isoveljiään.

P.S. Reilun kilometrin päässä asunnostani työttömät nuoret miehet ovat perustaneet saappaiden vuokrausbisneksen, että kulkijat pääsisivät noin 200 metrin pituisen lätäkön ylitse kuivin jaloin. Vuokrasin itse saappaat kävellessäni perjantaina kampukselta kotiin. Markkinatalouden näkökulmastahan tämä on tervettä yritteliäisyyttä, mutta naapurini paheksui sitä, että nuorukaiset tällä tavoin käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Kahden taloudellisen ajattelutavan ristiriita? 

P.P.S. Kuinka moni suomalaislukija on kuullut täällä yli viikon kestäneistä koettelemuksista? Pikaisen surffailun perusteella oletan, ettei kovinkaan moni. Tämä on taas yksi esimerkki tietämättömyyden epävastavuoroisuudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden asukkaat voivat olla paljon tietämättömämpiä esimerkiksi Afrikasta kuin afrikkalaiset länsimaista. Itseasiassa sain alkujaan tietää tapaninpäivän myrskyistä Suomessa mosambikilaisen ystäväni tekstiviestin ansiosta, mutta nämä säät eivät taida uutiskynnystä pohjoisessa juuri ylittää.

Kerrassaan kehno sää

Asuinalueellani ongelmia oli lähinnä sähkön kanssa.

Subtrooppinen matalapaine Dando iski voimalla ensin Madagasgariin ja sitten eilen eteläiseen Mosambikiin, jossa myös pääkaupunki Maputo sijaitsee. Objektiivisempi kuvaus portugalintaitoisille tästä. Esimakua saatiin jo sunnuntain ja maanantain välisenä yönä asuinalueellani, jossa kova, ajoittain jopa 25 m/s puuskiva tuuli keskeytti sähkönsaannin noin vuorokaudeksi - ja tänä aamuna taas uudelleen. On vaikea sanoa kuinka laajoja sähkökatkokset Maputossa ovat. En harmittelisi muuten, mutta kun tulin hankkineeksi jääkaappiini vuokraemännän myötävaikutuksella noin 800 grammaa lihaa. Monilla on paljon tätäkin suurempia ongelmia.

Kovat tuulet ja sateet, pidättäydyn paikallisten tiedotusvälineiden tavoin vielä käyttämästä sanaa myrsky, vaikuttavat infrastruktuuriin hyvin voimakkaasti. Chapa-minibussit kulkevat kehnosti, jos ollenkaan. Elintarvikkeet pilaantuvat. Tiet ovat vettä valtoimenaan ja viereisen maakunnan pääkaupunki Xai-Xai on kokonaan ilman vettä ja sähköä. Kampuksella sähköt toimivat, mutta internet-yhteys oli eilen poikki koko päivän. Päivän lehti ei ole vielä saapunut kampukselle, vaikka se on jo ilmestynyt ja kaupungissa kuulemma myynnissä. Minut pelasti tänne työhuoneelle kuivattelemaan tuntematon insinöörismies katumaastureineen, kun olin odottamassa sateenvarjon antaman mitättömän suojan takana chapaa. Oliko se hyvää onnea vai mosambikilaisen vieraanvaraisuuden mitä todennäköisin ilmentymä? Joka tapauksessa tunsin itseni jälleen kerran hyvin etuoikeutetuksi, kun ohitimme pysäkeillä kastuvia mosambikilaisia. En osaa melkein kuvitella niitä vaikeuksia, joita 1-2 tunnin chapa-matkojen ja useiden vaihtojen päässä asuvat kotiapulaiset, katukaupustelijat, tarjoilijat ja muut kaupunkiin saapuvat työläiset kohtaavat tällaisella säällä. Heille ja tuntemattomalle insinöörille syvä kumarrus, ja äidille koto-Suomeen terveisiä sateen keskeltä.

Tuoreita rapuja ja kuivia turskia

Kulinaarisia metaforia, osa 1

Päädyin tänään favelaan, köyhempään kaupunginosaan, informaalille oluelle, toki hyvässä seurassa. Sain kuulla vielä olevani tuore rapu. Jonkin ajan kuluttua minusta, kuten muistakin Mosambikiin saapuneista valkoisista, tulee kuulemma kuivattu turska. Aika ankea kohtalo. Kirjoitan tästä lisää sitten, kun ymmärrän paremmin.

Varsinainen joulurauhan julistus

Oppositiojohtaja ja entinen sissikenraali Afonso Dhlakama lupaa pysäyttää Mosambikin yhteiskunnan 26.12. mennessä ja kaataa hallituksen. Kovia sanoja vasta 19 vuotta sitten sisällissodan päättäneessä maassa. Juuri kukaan ei kuitenkaan kuuntele Dhlakaman uhkauksia.

Maputon kaduilla on yhä rauhallista 30.12.2011.

Kolme merkittävää mosambikilaista kirjailijaa Mia Couto, Pauliane Chiziane ja Ungulani Ba Ka Khossa kirjoittivat reilu viikko sitten avoimen kirjeen pääoppositiopuolue Renamon puheenjohtajalle Afonso Dhlakamalle (Savana 16.12.). Kirjailijoiden mielestä Dhlakaman (kuva täältä) ei tulisi tehdä politiikkaa väkivaltaa ja pelkoa lietsomalla.

Yritin etsiä Dhlakaman julistusta maan lehdistä, mutta näytti siltä että Dhlakaman kovat sanat ja dramaattiset uhkaukset ovat tulleet tavaksi jopa siinä määrin, etteivät ne läheskään joka tiedotusvälineessä edes ylitä uutiskynnystä. Selvisi, että Dhlakama on uhannut milloin suurmielenosoituksilla, milloin lakoilla, väkivallalla tai suurmielenosoituksilla toistuvasti, jo ainakin kesäkuusta lähtien.

Kyselykierros tuttavapiirissä vahvisti sen, minkä olin jo itse Maputon kaduilla havainnut. Kaduilla on hyvin hyvin rauhallista eikä yhteiskuntarauhan järkkymisestä näy merkkiäkään. Chapa-bussit kulkevat tavalliseen tapaan. Kuvataiteilijaystäväni herähti nauramaan: "En ole kuullut mitään tästä. Ainahan hän uhoaa sitä samaa. Mutta kukaan ei kuuntele." Kollega Afrikan tutkimuksen keskuksessa reagoi miltei samoin, nauramalla. Edes Unescossa työskentelevä kämppikseni ei ollut lukenut tästä mitään YK-tiedotteesta, joka sentään varoittaa kaikesta vähänkin tavallisesta poikkeavasta. Nähtävästi Dhlakaman suuret sanat ovat kokeneet varsinaisen hyperinflaation. Maputossa voi vastaisuudessakin esiintyä suurmielenosoituksia, kuten muuallakin maailmassa, mutta tuskinpa sentään Dhlakaman takia.

Ankkoihin voi samaistua monesta syystä

Ensiksi haluan varoittaa siitä, että tämän kirjeen tarkoituksena ei ole vahingoittaa sen kummemmin suomenruotsalaisia, mosambikilaisia kuin Mosambikin presidenttiä Armando Guebuzaakaan. Tämä epäilemättä karsii jo aika montaa lukijaa, jotka mieluummin seuraavat toisenlaisia foorumeita (huom. tätä kirjettä ei toistaiseksi julkaista portugaliksi). 

Suomenruotsalaisilla ja mosambikilaisilla ei tuntuisi olevan ensi ajattelemalta kovinkaan paljoa yhteistä. Juuri tästä syystä rakas puolisoni, joka kuuluu toiseen näistä ryhmistä, ehdottomasti kielsi että kirjoittaisin tästä aiheesta. Ankoissa kyse on Mosambikissa varsin tunnetusta vitsistä, jonka hauskuus perustuu maan kansalaisten katkeruuteen presidentti Armando Guebuzan ja muiden huippupoliitikkojen äveriäisyyttä kohtaan samalla, kun suurin osa kansasta on edelleen hyvin köyhää. En tiedä onko se aivan totta, mutta presidentistä kerrotaan, että hän olisi jopa maan rikkain mies.

Tämä vesilintu ei ole Mosambikin ankkoja vaan Fiskarsista.

Guebuza paljasti taannoin vaurautensa syyn Mosambikin medialle. Hän kertoi rikastuneensa myymällä ankkoja. Aluksi kansalaiset olivat tyrmistyneitä, koska on vaikea kuvitella kenenkään rikastuvan myymällä jotain niinkin edullista. Sitten joku neropatti keksi, että on todella mahdollista rikastua tällä tavalla, jos vain myy tarpeeksi monta ankkaa. Katelaskelmien perusteella tämä päätyi siihen, että olisi tarpeen myydä jopa 23 miljoonaa ankkaa. Mosambikin varsin tehokkaassa vaihtoehtomediassa, joka on nykyaikaisin teknisin apuvälinein tehostettu ns. puskaradio tämä juttu levisi kulovalkean tavoin. Jutun juju on siinä, että koska maan väkiluku on juuri 23 miljoonaa, tajusivat kaikki mosambikilaiset välittömästi: ”Me olemme niitä ankkoja.”

Ankkoja aivan eri syistä

Entäpä suomenruotsalaiset? Kun kerroin mosambikilaiselle ystävälleni, että nämä puhuvat usein yhteisöstään pienehkönä ankkalammikkona, jossa kaikki tuntevat toisensa (ja josta ei joidenkin mukaan pääse pois), hän hörähti hersyvään nauruun: ”Siinä mielessä me mosambikilaiset muistutamme suomenruotsalaisia että me molemmat samaistumme ankkoihin!” Ajattelin myöhemmin, että ankkavertausta käytetään täysin päinvastaisista syistä. Suomenruotsalaiset puhuvat ankkalammikosta ilmaistaakseen sitä, että heitä on verrattain vähän, vain noin 300 000. Mosambikilaiset taas vitsailevat olevansa ankkoja, koska heitä on paljon.

Tämä tosiaan on melko pinnallista. Mutta on ehkä valaisevaa verrata näitä kahta ryhmää vielä vähän. Suomenruotsalaiset ovat perinteinen Suomen suurin yli viiden prosentin kielivähemmistö, joka voi käydä kouluaan omalla kielellään ja joka saa terveyspalvelunsa äidinkielellään (joskin vaihtelevasti). Ruotsi on Suomessa niin sanottu toinen kotimainen, virallinen kieli. Mosambikissa tällainen voisi olla haastavaa järjestää, koska maa koostuu lukuisista etnisistä ja kieliryhmistä, joista suurinkaan ei ole väkilukuun nähden edes niin suuri ryhmä kuin suomenruotsalaiset. Mosambikilaiset käyvät koulunsa portugaliksi, jota äidinkielenään puhuu hyvin harva ja saavat terveyspalveluja omalla kielellään vain jos terveydenhoitaja sattuu sitä osaamaan. Suomenruotsalaiset kokevat usein, että heidän kielensä on Suomessa uhattuna. Mosambikilaiset puolestaan eivät ehkä osaa edes unelmoida, että he voisivat käydä koulua, saada palvelua ja lukea lehtiä omalla kielellään, joista pienimpiä puhuu vain muutama kymmenen tuhatta mosambikilaista.

Oppia Mosambikista

Voisikin olla vaikeaa järjestää Mosambikin virallisia kielioloja niin edullisesti ja useimpien mielestä kohtuullisen toimivasti kuin Suomessa. Sen sijaan me suomalaiset voisimme oppia jotain Mosambikin epävirallisesta monikielisyydestä, jossa kouluttamattomatkin osaavat yleensä useampaa kieltä – äidinkieltä, isän puhumaa kieltä ja usein myös naapuriryhmän kieltä – kouluja käyneet myös portugalia. Entiset vapaustaistelijat ja pohjoisen asukkaat osaavat naapurikielten lisäksi swahilia, ”Itä-Afrikan englantia”, jota osaa kaikkiaan jopa sata miljoonaa ihmistä. Portugalia, maailman kuudenneksi suurinta kieltä, puhuu puolestaan jo äidinkielenään yli 200 miljoonaa ihmistä. Mosambikissa julkinen elämä toimii, koska juuri mikään ryhmä ei ole kielellinen pussinperä, kuten Suomessa jotkut ruotsinkieliset kunnat ovat. Ne ovat heikosti vuorovaikutuksessa muuhun Suomeen ja muuhun maailmaan. Kaksikieliset kunnat – kuten kotikaupunkini Raasepori – ovat puolestaan pahimmillaan kuin kaksi samalla alueella olevaa yksikielistä yhteisöä, joiden jäsenet lukevat eri lehtiä eivätkä ymmärrä toisiaan. Suomalaislapset pitäisikin laittaa mosambikilaisten ikätovereidensa tavoin vaikka ihan epäviralliseenkin kielikylpyyn. Osin juuri epävirallisen monikielisyyden johdosta jokainen mosambikilainen saa nopeasti tietää uusimman vitsin tai tärkeän uutisen – vaikkei yksikään tiedotusväline sitä julkaisisi. 

Suomi ja Kiina hääräävät Mosambikissa

Ylen ykkösaamussa kerrottiin tänään, että Suomi auttaa Mosambikia suojelemaan metsiään, joita uhkaavat laajat aukkohakkuut, hupeneminen ja metsäpalot. Laittomilla hakkuilla pyritään täyttämään erityisesti Kiinan voimakkaasti kasvavaa puun tarvetta. Metsäasiantuntemuksellaan Suomi tahtoo edistää myös kestävää metsätaloutta. Mainiota, että Suomi auttaa pitkäaikaista kumppanimaataan, mutta silti luonnon ystävänä huolestuttaa, kun katsoo meidän talousmetsiämme ja metsiemme puutteellista suojelua. Metsäteollisuus kyllä vakuuttaa Suomen metsätalouden olevan kestävää ja vastustaa säännönmukaisesti suojelun lisäämistä. Suomen puupellot eivät kuitenkaan kulkijan aisteja hivele eikä nykymittainen suojelu riitä metsäekologienkaan mukaan esimerkiksi hidastamaan lajien kuolemaa. Olisikin tärkeää, että asiantuntija-apu olisi riittävän monipuolista, etteivät Mosambikissa hääräisi vain metsätalousmiehet. Mieleen juolahti myös, että missähän kunnossa olisivat nyt Suomen metsät, jos käytössä olisi aikoinaan ollut Kiinan kokoinen omia metsiään suojeleva ja koko maailmalle huonekaluja nikkaroiva markkina.