Virsiä ja marrabentaa kansankielellä (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen sarjassa "Kirjeitä Mosambikista" joskus vuonna 2014. Unohdin laittaa tänne...

Virallinen Mosambik puhuu portugalia, mutta kansa tanssii ja nauraa bantu-kielillä. Kouluopetuksen puutteessa muun muassa virret ja aistillinen marrabenta-musiikki pitävät yllä afrikkalaiskielten ilmaisuvoimaa.

Mosambikissa on määritelmästä riippuen 10–20 paikallista kieltä, mutta ainoa virallinen kieli on portugali, jota ensimmäisenä kielenä puhuu vain 6,7 prosenttia väestöstä. Kaikki sanomalehdet ovat portugaliksi. Tilanne vastaa sitä, että meidän suomalaisten pitäisi opiskella ja lukea uutisemme ruotsiksi tai venäjäksi.

Euroopassa kansankielet ottivat niskaotteen latinasta aluksi romaanitaiteen merkeissä ja sitten uskonpuhdistuksen vuoksi. Lopulliseen selätykseen meni vielä vuosisatoja. Kielikamppailu ei ole vieläkään ohi latinomaiden entisissä siirtomaissa, jotka valitsivat itsenäistyttyään ainoaksi viralliseksi kielekseen ranskan tai portugalin.

Siirtomaa-aikana metodistien ja kalvinistien kouluissa opetusta pyrittiin kehittämään paikallisilla kielillä myös Mosambikissa. Raamattu sekä eurooppalaisia ja afrikkalaisia virsiä käännettiin. Uskonto on Mosambissa edelleen yksi harvoista julkisen elämän sektoreista, joissa kansankieli kukoistaa.

25 miljoonan asukkaan maassa opetetaan paikallisilla kielillä vain reilussa neljässä sadassa kokeilukoulussa. Kaupungeissa ei kokeilukouluja vieläkään ole, koska eliitti ei halua lastensa oppivan afrikkalaisilla kielillä.

Muusikot ylläpitävät paikalliskielten kauneutta, runollisuutta ja ilmaisuvoimaa yllä siinä missä menneiden lähetyssaarnaajapolvien työ ylläpitää yhä lukutaitoa. Vielä nimittäin kestää, että paikalliskielistä tulee myös tieteen, opetuksen, politiikan ja talouselämän kieliä, kuten suomesta tuli.

On vaikeaa sanoa missä tilanteessa Etelä-Mosambikin paikalliskielet olisivat ilman protestanttisten kirkkojen yli satavuotista työtä. Käytössä ovat kansankieliset raamatut ja virsikirjat. Tuntemani vaari lukee raamattua xitswaksi ja rukoilee shanganaksi. Protestanttiset kristityt ovatkin lähes ainoita, jotka osaavat lukea paikallisilla kielillä, kourallisen lingvistejä lisäksi. Lingvistit ovat kehittäneet mielestään paremman tavan kirjoittaa, mutta ongelmana on kirjallisuuden puute.

Virsien lisäksi etelässä soivat shanganan-, rongan- ja chopin- ja pohjoisessa makuan- ja swahilinkielinen tanssimusiikki. Paikallisin kielin kuunnellaan esimerkiksi Mosambikin humppaa marrabentaa, jonka taustalla ovat perinteiset paikalliset rytmit, naapurin marabi-jazz-vaikutteet, eurooppalaiset soittimet ja harmonia. ”Äidinkielellä protestikin menee parhaiten perille, sydän on viritetty sille”, kertoi minulle tunnetussa Ghorwane-yhtyeessä laulava Roberto Chidzondzo.

Siirtomaa-aikana ja myöhemminkin marrabentaa kohtaan hyökättiin pornografia-syytöksin. Tanssi kuitenkin perustuu afrikkalaiseen liikekieleen, jolla ei ole mitään tekemistä Skandinaviassa 1960-luvun lopulla laillistetun pornon kanssa. Nykyään ei kukaan sentään enää vastusta marrabentaa. Virsien ohella eittämättä eroottinen marrabenta onkin eturintamassa afrikkalaisten kielten puolesta käydyssä kamppailussa.

Global.Finland-blogini aiheesta täällä. Marrabentasta ja takamuksen hetkutuksesta lisää täällä.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa Mosambikin kirjeenvaihtaja

Vastalauseena pähkähullulle politiikalle tuon koko klaanin Suomeen (Karjalainen)

Julkaistu muutama tunti sitten kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...

Ensirakastuminen, luonto ja äidiltä vauvana saatu hoiva ovat myönteisiä asioita, jotka usein yhdistetään kotimaahan. Valitettavasti viime aikoina Suomesta Mosambikiin kantautuneet uutiset ovat enemmänkin muistuttaneet niistä sotaisista ”isänmaallisista” lauluista, joita ainakin vielä 1980­-luvulla päivänavauksissa laulatettiin, vihollisen hurmeen maku meidän pikkukoululaisten suussa.

Nykyinen sisäänpäin kääntynyt meno, maahanmuuttopolitiikan dramaattinen jyrkentäminen, rasistiset katupartiot ja polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin silti järkyttävät. Esimerkiksi juuri kun yliopistomme alkoivat hiukkasen kansainvälistyä, haluttiin opintomaksut väen vängällä Euroopan Unionin ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Sittemmin perheen yhdistämistä haluttiin
vaikeuttaa.

Juolahtaakohan noille herroille edes mieleen, että mitä merkitsee tavalliselle ihmiselle 2400 euron ansaitsemisvelvoite puolison ja kahden lapsen oleskeluluvan ehtona? Monet eivät voi edes kuvitella, että joku kunnon ihminen voisi tienata vähemmän. Toiset, jotka tuollaista kannattavat, eivät itse, koko ikänsä kotimaisia verkostoja luotuaan, koskaan tule tienaamaan kyseistä summaa.

Ilmaisen koulutuksen ja kirja-­ ja elokuvatarjonnan maassa ei kuitenkaan kuvittelisi olevan liian töisevää asettua perhettään ikävöivän pakolaisen tai ulkosuomalaisen paluumuuttajan asemaan.

Totta puhuen ajattelin, että tämäkin epähumaani ehdotus tullaan melko todennäköisesti vetämään takaisin. Ihme touhua tämän hallituksen politiikka. Näköjään pääasia on tehdä mahdollisimman paljon esityksiä itse lietsotussa paniikkimielialassa, sen kummemmin miettimättä mitkä ovat niiden vaikutukset ja kuuntelematta tai varsinkaan huomioimatta asiantuntijoiden lausuntoja. Itämurteissa tällaista kutsutaan hötkyämiseksi. Taustalla toimivat humanitaarisen maahanmuuton vastustajat, kuten Jussi Halla­-aho katkerine hengenheimolaisineen. Työelämän asioissa häärivät toiset yksityistä etua ajavat ryhmät. Ne janosivat painaa liian vahvaksi kokemansa vastapuolen kyykkyyn viime kädessä valtion väkivaltakoneistoon turvautuen. Kun kaikkea haluamaansa ei voi heti saada, marmatetaan että perustuslaki ja ihmisoikeudet ovat esteenä. Joitakin näistä politiikkojen hötkyehdotuksista menee varmasti läpi, eikä poliittisessa keskustelussa mitä epäinhimillisinkään ehdotus kohta enää hätkäytä.

Noteerasin hallituksen pähkähullut tiukennusesitykset maahanmuuttopolitiikkaan joulukuussa enkä pitänyt niitä alkuaankaan hyvinä uutisina. Kuitenkin vasta nyt, kun huomasin, että omaa monikansallista perhettäni ja sen valinnanvapautta pyrittiin kaventamaan populistisen politiikan nimissä, alkoi toden teolla vituttamaan. Ensimmäinen reaktioni oli, että pitäköön henkiset valkolakanapäät yhä umpimielisemmäksi muuttuvan ”isänmaansa”.

Eihän ahomansikan tuoksuinen kotimaa ja kevätpurona soljuva äidinkieli voi toisaalta politiikan takia kovin syvällisesti muuttua muutamassa vuodessa, eihän? Uutisista sisuunnuttuani päätin tuoda koko perheeni Suomeen. Enkä todellakaan tarkoita mitään pikkuruista ydinperhettä, vaan Rantaloiden laajaa afrikkalaista klaania. Lisäksi kutsun muutkin tuntemani ulkosuomalaiset vastaavine monikulttuurisine perheineen ja käytän kaiken omaisuuteni ja koko loppuelämäni impivaaralaisuuden vastustamiseen.

Janne Rantala kirjoittaa kulttuuritieteiden väitöskirjaa Itä­-Suomen yliopistossa sekä esimerkiksi kolumneja ja esseitä.

Varsinainen asema (Karjalainen)

Mosambikilaisella poliisiasemalla voi joutua kärsimään yksityisyyden puutteesta. Tarina on alunperin julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista".

Onpa asema. Kaikki alkoi aamuyöstä kaupungin ghettomaisessa lähiössä, jossa olimme yökylässä, kun kutsumattomat vieraat veivät kaikessa hiljaisuudessa autostamme melkein 1000 euron edestä osia. Rakennus on muutaman neliömetrin kokoinen ikkunaton betonivaja, jonka peltikattoa onneksi peittää hiukkasen lämpöä eristävä ruokomatto. Viisi poliisia, joista yksi nainen. Ei tietokoneita eikä arkistokaappeja. Poliisin koppalakkeja, pamppuja ja käsirautoja roikkuu siellä täällä. Edessäni olevasta pampusta on kulunut muovipehmuste pois ja sisältä törröttää rautaputki. Kaukana ovat keskikaupungin maitokahvit korkeine putipuhtaine laseineen ja hienot korkokenkänaiset.

Rikosten uhreja saapuu asemalle ja myös epäiltyjä raahataan sinne vähän väliä. Ilmoituksemme laatiminen vain viipyy, sillä uudet tapaukset keskeyttävät aina toimituksen. Entiset ystävykset, mies ja nainen tulevat yhdessä. Mies haluaa käräyttää naisen tämän pari viikkoa sitten lainaamista, mutta ei edelleenkään palauttamista autonrenkaista. Nainen valittaa, ettei hän ole tehnyt numeroa paljon useammasta auton osasta, jotka hävisivät naisen auton ollessa miehen kotipihalla. ”Pariskunnan” jo mentyä poliisipäällikkö lupaa pistää hänen mielestään epäilyttävän miehen putkaan, kun nainen saapuu sunnuntaina palauttamaan renkaita. Sänkykamaririitoja kun ei sovi selvittää poliisiasemalla.

Uhrien ja epäiltyjen yksityisyydestä ei muutenkaan välitetä vaan poliisit repostelevat tapauksilla, aivan kuin tekemisen puutteessa. Kun nainen tulee miehensä kanssa tekemään ilmoitusta puolisonsa harjoittamasta perheväkivallasta, kysyy naispuolinen kuulustelija, josko minäkin tykkään hakata vaimoani. Vastauksen kuultuaan tämä helpottuneena toteaa, että hyvä, sillä siinä tapauksessa minua ei tarvitse laittaa selliin. Tässä vaiheessa huomaan, että tylsistyneeltä vaikuttava epäilty seuraa kuulustelua kaltereista kiinni pitäen. Hänen kaltereistaan ei ole kuin puolitoista metriä kuulusteluhuoneen ikkuna-aukkoon, jonka äärellä istun, joten kuuluvuudessa on tuskin valittamista.

Vaimonhakkaajaepäiltyä valmistellaan putkaan. Kyselen, että montako epäiltyä putkaan mahtaa oikein mahtua. Kuulemma viisi. Ihmettelen ääneen, että miksiköhän putkan ulkopuolella on sitten kahdeksat lipokkaat. Hyvästä perjantai-iltapäivän jutusteluilmapiiristä huolimatta ei Mosambikin poliisi petä nytkään, sillä naispoliisi pyytää ostamaan virvoitusjuomaa naapuruuteemme vedoten. Vastaan, etten uskalla kyllä ryhtyä virkamiehen lahjontaan näin monen virkavallan edustajan läsnä ollessa. Mitä ongelmaa siinä nyt olisi, poliisit päivittelevät koko aseman, niin rosvojen kuin poliisienkin, räjähtäessä yhteiseen röhönauruun.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.