Poliisin harjoittamasta korruptiosta

Eilen Global.Finland-sivustolla julkaistiin nähtävästi juttuni poliisin harjoittamasta korruptiosta:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=40864&contentlan=1&culture=fi-FI

Kaikkiruokaisuudesta ja kulttuurista

”Jos ei olisi Puolaa niin ei olisi myöskään puolalaisia”

– Kuningas Ubu

20.4. Illallinen kotona Malhangalenessa. Tarina kämppikselle taannoin tarjoamastani guacamolesta ja tänään friteeraamani banaanit inspiroivat mwanin opettajani pohtimaan meidän valkoisten makutottumuksia:

–Ne ovat ihan erilaisia kuin meidän mosambikilaisten. Esimerkiksi valkoiset eivät tykkää shimasta ja jos tykkäävätkin niin ovat oppineet syömään sitä täällä.

Niin, no eivät kaikki mosambikilaisetkaan tykkää shimasta, paksuhkosta maissipuurosta, jota Tansaniassa kutsutaan ugaliksi ja jota syödään lisäkkeenä riisin tai perunoiden tapaan. Itse kyllä pidän siitä, varsinkin maissintähkistä tuoreeltaan huhmaressa jauhetusta, jota saa maalla. Enkä minä shimaa osaa kovin outona muutenkaan pitää. Onhan meillä Suomessa omat papinhamme, eli shiman velliversiot, monista eri viljalajeista liedellä tai uunissa valmistetut puurot sekä risottoa ja ohrattoa. Pääsyy varsinaisen shiman puuttumiseen lienee lähinnä, ettei Amerikan tuliainen maissi kasva Suomessa kovin hyvin. Eivätkä tarjoamani kiinalaiset friteeratut banaanit oikein vastaa käsitystäni ”meidän valkoisten” perinteisimmistä makutottumuksista. Ja mistähän lienee oikeasti peräisin se perimosambikilainen jälkiruoka, jossa murskattuun avokadoon sekoitetaan sokeria ja limettiä, mikä sai kämppikseni paheksumaan valkosipulia ja suolaa sisältävää meksikolaista guacamoleani.

Pidän sitäpaitsi Maputon keskustan ruokia paljon ”eurooppalaisempina” kuin omiamme. Eihän mistään saa esimerkiksi kotikaljaa tai piimää, ruisleivästä puhumattakaan vaan ihan jokaisessa parakkiruokalassakin tarjotaan pihvien, broilerin ja sen sellaisen lisäkkeenä ranskanperunoita mausteiden ollessa chili-kastikkeen lisäksi oliiviöljyä ja viinietikkaa. Varsin mannermaisista ravintoloista puhumattakaan. Onneksi kämppikseni kotiapulainen kokkaa perinteisiä mosambikilaisia kasvisruokia: mboaa, nhanganaa, cacanaa ja matapaa, sillä vatsani ei varmasti moisia eurooppalaisia hienosteluja kauaa kestäisi. Yksi juttu johon alan olla suhteellisen kyllästynyt on piintynyt käsitys, etteivät valkoiset koskaan syö käsin, sillä omassa suvussani syödään usein käsin ja varsinkin kalaa, kanaa ja kaikenlaisia grillattuja ruokia. Kalastajaisovanhempani olisivat varmasti nauraneet, jos olisivat nähneet jonkun syövän esimerkiksi savusiikaa haarukalla ja veitsellä.

Tässä vuodatuksessani on kyse siitä, että oma kotikasvatus ja antropologinen kulttuurirelativismi ovat opettaneet minulle, että kaikkea kuuluu maistaa ja uusiin asioihin tulee suhtautua avoimen uteliaasti, ei jo etukäteen epäilevästi. Kuitenkin ainakin Maputon betonikaupungin asukkaat suhtautuvat ruokiin yleisimmin juuri toisella tavalla, vähän kuten portugalilaiset (pyydän anteeksi karkeita yleistyksiäni!). Jos he joisivat kahvia niin epäilemättä he olisivat sitä mieltä – ja kuten Sleepy Sleepersin kappaleessa lauletaan – että on vain kaksi tapaa keittää kahvia. Oikea, eli heidän omansa, ja väärä. Kyse on siitä, että useimmat ihmiset ylipäänsä tuppaavat pitämään kulttuurisia käsityksiään mittapuuna sille, miten asioita kuuluu tehdä, miten ne ovat ja miten niiden pitäisi olla. Ennakkoluulot ovat valitettavan lähellä maailmankatsomusta. Koita siinä sitten tehdä antropologista kenttätyötä pyrkien ymmärtämään ihmisiä heidän omien käsitteidensä avulla. Väkisinkin sitä välillä ärsyyntyy ja vieraantuu, muuttuu ikään kuin sivulliseksi, alkaa elää omassa lukeneisuuden kyllästämässä kultaisessa häkissään, vaikka ulkoa päin ehkä vaikuttaakin sosiaaliselta. Mutta ehkäpä kyse on pohjimmiltaan siitä, että olen vain kateellinen siitä, että toisilla meistä on kulttuuri, maku ja tyyli aivan eri merkityksessä kuin itselläni, jolle suomalainenkin elämänmeno tuntuu monesti kovin vieraalta.

P.S. Kun eurooppalaiset ja kap-verdeläiset vieraat olivat lähteneet kotiinsa jäin neljästään maputolaisten mustien ystävieni kanssa. Alkoi päivittely empregadoista eli kotiapulaisista tai palvelijoista, jotka tekevät suuren osan betonikaupungin keskiluokan asukkaiden taloustöistä eli kokkaavat, siivoavat, pesevät pyykit, silittävät jne. Empregadat kuulemma juovat salaa jugurtteja ja mehuja sekä syövät ruokia jääkaapista, ja mikä pahinta kutsuvat lapsensakin syömään työpaikalleen. Kun heidät lähettää ostoksille, he palauttavat liian vähän vaihtorahaa. ”Empregadat!”, toistui merkityksellisesti tiheä päivittely lähes yhteen ääneen. En kehdannut ottaa puheeksi empregadojen saamaa surkeaa palkkaa tai sitä kuinka kotitöitä on mahdollista tehdä itsekin. Esimerkiksi tiskatessa voi jopa saada jonkin älyllisen idean, jos sitä ei tarvitse tehdä päätyönään, kuten joku antropologian opettajani joskus mainitsi. Suomalaisena, joka ei ole tottunut palvelijoihin, mieleen tulivat väkisinkin kuvaukset viktoriaanisesta yläluokasta, joka pikkurilli pystyssä päivittelee hienostelevalla englannilla sitä kuinka nykyaikana on kerrassaan mahdotonta saada kunnollista palvelusväkeä. Valkoinen puuteri on tosin vaihtunut lämpimän ruskeisiin kasvoihin ja kieli mosambikilaisittain pehmeästi äännetyksi portugaliksi.

P.P.S. On toki eettisesti ongelmallista kirjoittaa ystävistään, ja varsinkin näin, mutta jos joku haluaa kaikesta huolimatta olla ystäväni niin vakuutan, että monilta osin olen kuitenkin ihan luotettava.

Promoan kaverin tauluja

On tietenkin journalistisesti epäeettistä promota ystävän tauluja (webbi-kuvat ohessa), mutta teen sen silti, ensinnäkin koska ne ovat niin hemmetin hyviä. Olin juuri eräänä täyden kuun iltana hänen, Membir nimeltään, työhuoneella vaihtamassa kuulumisia juurevan jazz-musiikin säestyksellä. Hänen töidensä vahva läsnäolo tuntui tunkeutuvan suoraan alitajuntaan ja määrittävän hetkeä, jona istuimme ruokomatoilla ja nauroimme vaihtaen kokemuksiamme elämästä, maailmankaikkeudesta, tanssista, ystävistä ja vähän myös Afrikasta ja kuuhulluudestamme. Ymmärsin, että Membirin töissä heijastuu hänen vahva sisäinen maailmansa, jota voisi, toki myönteiseksi, hulluudeksikin nimittää. On lähes uskomatonta, että hän on voinut kehittää niin vahvan tyylin nuoresta iästään huolimatta.

Tähän eettisten ohjeiden vastaiseen promoamiseen on toisena syynä se, että suomalaistoimittajat usein edistävät räikeästi suuryhtiöiden, muun muassa Applen tai Nokian, sanottakoon kovin eettisesti ongelmallista liiketoimintaa, jonka yksinomaisena päämääränä on yhdistää ihmisiä vain, kun se tuottaa omistajille voittoa. On epäreilua että Membirin kaltaisen lahjakkaan nuoren kuvataiteilijan työtä ei edistä kukaan samassa määrin ottaen huomioon muun muassa sen, että kuvataiteilijoiden asema ei ole kovin hyvä monessakaan maassa, saati Mosambikissa, jossa ostovoimaisia taiteen ystäviä on hyvin vähän. Ei kuitenkaan tarvitse olla edes marxilainen eikä utopisti ymmärtääkseen tällaisen kulttuurityön oikeutusta ja paheksuakseen sitä, että tieteiden ja taiteiden asema on tässä maailmanjärjestelmässä niin kovin heikko. Vaikka niiden pitäisi olla tuotannon päämääriä, eikä mitään ylimääräisiä lisukkeita, joihin yhteiskunnassa panostetaan jos jää "tärkeämmiltä" asioilta rahaa. 

Liitän tähän oheen Membirin kotisivujen osoitteen, josta voitte katsoa lisää hänen töitään ja halutessanne myös ostaa itsellenne, lahjaksi, tai yrityksellenne: 

http://membirarte.blogspot.com/

Membir maalaa nykyään kotonaan, mutta aloitti Núcleu de Artessa, joka on Rua de Argélialla Polanassa sijaitseva matalan kynnyksen galleria ja sosiaalikeskus, jossa esitetään joka viikko myös live-musiikkia – usein erinomaista. Tanssilattian hikisin mies on melko varmasti puolihullu kuvataiteilijaystäväni Membir.

http://nucleodarteing.blogspot.com/

Tässä alla myös toisen, paljon vanhemman kuvataiteilijan Mathonsen kotisivut.

http://mathonse.blogspot.com/

Törmäsin Mathonseen eräässä kahvilassa, hän neuvoi minulle kahvilat, joissa voi lukea ilmaiseksi lehtiä ja pyysi lopuksi 20 meticalia, joka puuttui hänen juomansa kahvin hinnasta.

Jos markkinointitemppuni närkästytti niin pyydän, että minua pyydetään palauttamaan pressi-korttini. Toivon, että samassa kokouksessa käsitellään myös räikeää tuotesijoittelua, jota Suomen valtamedia on pullollaan.

Sokeudesta

Muistanette Maputon kaupunginhallinnon taannoin julistaman sodan epävirallisia katumyyjiä vastaan, josta kirjoitin kriittiseen sävyyn 12.4.. Asia tuli jälleen mieleeni, kun selailin lehtiarkistoani ja huomasin kuinka nuori kolumnisti Yara Ngomane tuki puolestaan kovia puhdistustoimia portugalilaisomisteisen Sol-viikkolehden kolumnissaan 13.4.. Asia on siis kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty, vaikka toisinkin väitetään. Lähteeni, joiden henkilöllisyyttä on ikävä kyllä pakko suojata, itse asiassa kertovat, että näennäisen rauhallisessa nykytilanteessa on kyse erittäin korkealta taholta määrätystä ”aselevosta” vaalien alla, jonka jälkeen on jälleen on mitä luultavammin aika alkaa miellyttämään ulkoisia äänestäjiä, eli maan niin sanotun kehityksen rahoittajia. Jääköön yksityiskohdat tällä kertaa tähän.

Ngomane viittasi kolumnissaan kirjailija Mia Couton helmikuun lopun yleisöluennon huomioon, jonka mukaan tietyt asiat alkavat olla niin arkipäiväisiä, että me lakkaamme näkemästä niitä emmekä siksi osaa enää niitä kyseenalaistaa. Tällainen ilmiö ovat kolumnistin mukaan katumyyjät ja parakkikioskit. Pitääkö niitä tosiaan olla joka kadun kulmassa, hän kysyi. Kirjoittaja oli häiriintynyt muun muassa siitä, että hedelmienmyyjä-mamãt olivat linnoittautuneet Mercado Janet -torin sisäänkäynnin eteen. Tunnen paikan hyvin ja oletan siksi, että kirjoittaja saapui sinne autolla. Muuten häntä olisi nimittäin varmasti ärsyttänyt enemmän, että kävelyreitit tukkii vähän väliä niille parkeerannut auto. Itse asiassa on lähes mahdotonta kävellä keskustassa sataa metriä pidempään ilman, että joutuu kiertämään ajotien kautta, niin tavallista on kävelytielle pysäköinti. Katumyyjät eivät tuki koskaan sentään koko kävelytietä. Mia Couton mainitsemaa ja portugalilais-nobelisti José Saramagon kirjassaan Kertomus sokeudesta ja muissakin kirjoissaan kuvaamaa sokeutta on se, että häiriintyy siitä kuinka laitakaupungin köyhät ansaitsevat elantoaan, mutta ei näe sitä kuinka betonikaupungin etuoikeutettujen katumaasturit tukkivat kävelyreitit siellä missä kulkua ei estä syvä kuoppa. Tästä olisi väsymättä ihmisarvon puolesta puhunut Saramagokin ollut varmasti samaa mieltä.

P.S. Naivi kysymykseni kuuluu, että miten voi ylipäänsä olla mahdollista, että kaupungissa, jossa on niin paljon hienoja autoja, ei saada sen vertaa verokertymää kasaan, että saataisiin kaduilla ja kävelyteillä ammottavat kuopat peitettyä? Ehkäpä kuopat ovat vain mosambikilainen ja varsin näkyvä ilmentymä maailmanlaajuisesta tilanteesta, jossa köyhät maksavat aina ja rikkaat yhä harvemmin. Rikkaita on varmasti vaikea saada osallistumaan yhteiskunnan kustannuksiin Mosambikissa, kun kerta Ruotsissakaan ei sen rikkain mies eli Ikean perustaja Ingvar Kamprad maksa veroja vaan on siirtänyt omaisuutensa veroparatiiseihin. Tästä kertoi Sveriges Television tammikuussa 2011.