Varsinainen joulurauhan julistus

Oppositiojohtaja ja entinen sissikenraali Afonso Dhlakama lupaa pysäyttää Mosambikin yhteiskunnan 26.12. mennessä ja kaataa hallituksen. Kovia sanoja vasta 19 vuotta sitten sisällissodan päättäneessä maassa. Juuri kukaan ei kuitenkaan kuuntele Dhlakaman uhkauksia.

Maputon kaduilla on yhä rauhallista 30.12.2011.

Kolme merkittävää mosambikilaista kirjailijaa Mia Couto, Pauliane Chiziane ja Ungulani Ba Ka Khossa kirjoittivat reilu viikko sitten avoimen kirjeen pääoppositiopuolue Renamon puheenjohtajalle Afonso Dhlakamalle (Savana 16.12.). Kirjailijoiden mielestä Dhlakaman (kuva täältä) ei tulisi tehdä politiikkaa väkivaltaa ja pelkoa lietsomalla.

Yritin etsiä Dhlakaman julistusta maan lehdistä, mutta näytti siltä että Dhlakaman kovat sanat ja dramaattiset uhkaukset ovat tulleet tavaksi jopa siinä määrin, etteivät ne läheskään joka tiedotusvälineessä edes ylitä uutiskynnystä. Selvisi, että Dhlakama on uhannut milloin suurmielenosoituksilla, milloin lakoilla, väkivallalla tai suurmielenosoituksilla toistuvasti, jo ainakin kesäkuusta lähtien.

Kyselykierros tuttavapiirissä vahvisti sen, minkä olin jo itse Maputon kaduilla havainnut. Kaduilla on hyvin hyvin rauhallista eikä yhteiskuntarauhan järkkymisestä näy merkkiäkään. Chapa-bussit kulkevat tavalliseen tapaan. Kuvataiteilijaystäväni herähti nauramaan: "En ole kuullut mitään tästä. Ainahan hän uhoaa sitä samaa. Mutta kukaan ei kuuntele." Kollega Afrikan tutkimuksen keskuksessa reagoi miltei samoin, nauramalla. Edes Unescossa työskentelevä kämppikseni ei ollut lukenut tästä mitään YK-tiedotteesta, joka sentään varoittaa kaikesta vähänkin tavallisesta poikkeavasta. Nähtävästi Dhlakaman suuret sanat ovat kokeneet varsinaisen hyperinflaation. Maputossa voi vastaisuudessakin esiintyä suurmielenosoituksia, kuten muuallakin maailmassa, mutta tuskinpa sentään Dhlakaman takia.

Ankkoihin voi samaistua monesta syystä

Ensiksi haluan varoittaa siitä, että tämän kirjeen tarkoituksena ei ole vahingoittaa sen kummemmin suomenruotsalaisia, mosambikilaisia kuin Mosambikin presidenttiä Armando Guebuzaakaan. Tämä epäilemättä karsii jo aika montaa lukijaa, jotka mieluummin seuraavat toisenlaisia foorumeita (huom. tätä kirjettä ei toistaiseksi julkaista portugaliksi). 

Suomenruotsalaisilla ja mosambikilaisilla ei tuntuisi olevan ensi ajattelemalta kovinkaan paljoa yhteistä. Juuri tästä syystä rakas puolisoni, joka kuuluu toiseen näistä ryhmistä, ehdottomasti kielsi että kirjoittaisin tästä aiheesta. Ankoissa kyse on Mosambikissa varsin tunnetusta vitsistä, jonka hauskuus perustuu maan kansalaisten katkeruuteen presidentti Armando Guebuzan ja muiden huippupoliitikkojen äveriäisyyttä kohtaan samalla, kun suurin osa kansasta on edelleen hyvin köyhää. En tiedä onko se aivan totta, mutta presidentistä kerrotaan, että hän olisi jopa maan rikkain mies.

Tämä vesilintu ei ole Mosambikin ankkoja vaan Fiskarsista.

Guebuza paljasti taannoin vaurautensa syyn Mosambikin medialle. Hän kertoi rikastuneensa myymällä ankkoja. Aluksi kansalaiset olivat tyrmistyneitä, koska on vaikea kuvitella kenenkään rikastuvan myymällä jotain niinkin edullista. Sitten joku neropatti keksi, että on todella mahdollista rikastua tällä tavalla, jos vain myy tarpeeksi monta ankkaa. Katelaskelmien perusteella tämä päätyi siihen, että olisi tarpeen myydä jopa 23 miljoonaa ankkaa. Mosambikin varsin tehokkaassa vaihtoehtomediassa, joka on nykyaikaisin teknisin apuvälinein tehostettu ns. puskaradio tämä juttu levisi kulovalkean tavoin. Jutun juju on siinä, että koska maan väkiluku on juuri 23 miljoonaa, tajusivat kaikki mosambikilaiset välittömästi: ”Me olemme niitä ankkoja.”

Ankkoja aivan eri syistä

Entäpä suomenruotsalaiset? Kun kerroin mosambikilaiselle ystävälleni, että nämä puhuvat usein yhteisöstään pienehkönä ankkalammikkona, jossa kaikki tuntevat toisensa (ja josta ei joidenkin mukaan pääse pois), hän hörähti hersyvään nauruun: ”Siinä mielessä me mosambikilaiset muistutamme suomenruotsalaisia että me molemmat samaistumme ankkoihin!” Ajattelin myöhemmin, että ankkavertausta käytetään täysin päinvastaisista syistä. Suomenruotsalaiset puhuvat ankkalammikosta ilmaistaakseen sitä, että heitä on verrattain vähän, vain noin 300 000. Mosambikilaiset taas vitsailevat olevansa ankkoja, koska heitä on paljon.

Tämä tosiaan on melko pinnallista. Mutta on ehkä valaisevaa verrata näitä kahta ryhmää vielä vähän. Suomenruotsalaiset ovat perinteinen Suomen suurin yli viiden prosentin kielivähemmistö, joka voi käydä kouluaan omalla kielellään ja joka saa terveyspalvelunsa äidinkielellään (joskin vaihtelevasti). Ruotsi on Suomessa niin sanottu toinen kotimainen, virallinen kieli. Mosambikissa tällainen voisi olla haastavaa järjestää, koska maa koostuu lukuisista etnisistä ja kieliryhmistä, joista suurinkaan ei ole väkilukuun nähden edes niin suuri ryhmä kuin suomenruotsalaiset. Mosambikilaiset käyvät koulunsa portugaliksi, jota äidinkielenään puhuu hyvin harva ja saavat terveyspalveluja omalla kielellään vain jos terveydenhoitaja sattuu sitä osaamaan. Suomenruotsalaiset kokevat usein, että heidän kielensä on Suomessa uhattuna. Mosambikilaiset puolestaan eivät ehkä osaa edes unelmoida, että he voisivat käydä koulua, saada palvelua ja lukea lehtiä omalla kielellään, joista pienimpiä puhuu vain muutama kymmenen tuhatta mosambikilaista.

Oppia Mosambikista

Voisikin olla vaikeaa järjestää Mosambikin virallisia kielioloja niin edullisesti ja useimpien mielestä kohtuullisen toimivasti kuin Suomessa. Sen sijaan me suomalaiset voisimme oppia jotain Mosambikin epävirallisesta monikielisyydestä, jossa kouluttamattomatkin osaavat yleensä useampaa kieltä – äidinkieltä, isän puhumaa kieltä ja usein myös naapuriryhmän kieltä – kouluja käyneet myös portugalia. Entiset vapaustaistelijat ja pohjoisen asukkaat osaavat naapurikielten lisäksi swahilia, ”Itä-Afrikan englantia”, jota osaa kaikkiaan jopa sata miljoonaa ihmistä. Portugalia, maailman kuudenneksi suurinta kieltä, puhuu puolestaan jo äidinkielenään yli 200 miljoonaa ihmistä. Mosambikissa julkinen elämä toimii, koska juuri mikään ryhmä ei ole kielellinen pussinperä, kuten Suomessa jotkut ruotsinkieliset kunnat ovat. Ne ovat heikosti vuorovaikutuksessa muuhun Suomeen ja muuhun maailmaan. Kaksikieliset kunnat – kuten kotikaupunkini Raasepori – ovat puolestaan pahimmillaan kuin kaksi samalla alueella olevaa yksikielistä yhteisöä, joiden jäsenet lukevat eri lehtiä eivätkä ymmärrä toisiaan. Suomalaislapset pitäisikin laittaa mosambikilaisten ikätovereidensa tavoin vaikka ihan epäviralliseenkin kielikylpyyn. Osin juuri epävirallisen monikielisyyden johdosta jokainen mosambikilainen saa nopeasti tietää uusimman vitsin tai tärkeän uutisen – vaikkei yksikään tiedotusväline sitä julkaisisi. 

Suomi ja Kiina hääräävät Mosambikissa

Ylen ykkösaamussa kerrottiin tänään, että Suomi auttaa Mosambikia suojelemaan metsiään, joita uhkaavat laajat aukkohakkuut, hupeneminen ja metsäpalot. Laittomilla hakkuilla pyritään täyttämään erityisesti Kiinan voimakkaasti kasvavaa puun tarvetta. Metsäasiantuntemuksellaan Suomi tahtoo edistää myös kestävää metsätaloutta. Mainiota, että Suomi auttaa pitkäaikaista kumppanimaataan, mutta silti luonnon ystävänä huolestuttaa, kun katsoo meidän talousmetsiämme ja metsiemme puutteellista suojelua. Metsäteollisuus kyllä vakuuttaa Suomen metsätalouden olevan kestävää ja vastustaa säännönmukaisesti suojelun lisäämistä. Suomen puupellot eivät kuitenkaan kulkijan aisteja hivele eikä nykymittainen suojelu riitä metsäekologienkaan mukaan esimerkiksi hidastamaan lajien kuolemaa. Olisikin tärkeää, että asiantuntija-apu olisi riittävän monipuolista, etteivät Mosambikissa hääräisi vain metsätalousmiehet. Mieleen juolahti myös, että missähän kunnossa olisivat nyt Suomen metsät, jos käytössä olisi aikoinaan ollut Kiinan kokoinen omia metsiään suojeleva ja koko maailmalle huonekaluja nikkaroiva markkina.